perjantai 29. heinäkuuta 2011

Kasvottomat monacolaiset


Olen seurannut Monacon sataman tapahtumia live-kamerasta viitisen vuotta ja nähnyt jahtien, konserttien sekä urheilukisojen tulevan ja menevän. Olen nähnyt sataman aamuauringossa peilityynessä vedessä, olen nähnyt pensaspaloja takana olevilla vuorilla, joskus harvoin vesisade on ropissut Avenue de la Quarantainen kameraan. Intoni oli siis suuri, kun lomadekkarin kaksi ensimmäistä ruumista löytyivät juuri täältä.

Italialaisen Giorgio Falettin viisisataasivuinen esikoisteos I Kill alkoi lupaavasti, mutta siinä kävi kuin Monacon häissä: aineksia on paljon, mutta jotain tärkeää puuttuu. Lukija tai (häiden kohdalla) telkkarin katsoja tylsistyy ja lopulta on samantekevää, miten tarinassa käy. Kirjan kohdalla se on sääli, sillä eurodekkari on aina virkistävä poikkeus amerikkalaisesta lajityypistä, jos ei muuten niin tapahtumapaikan suhteen.

Olen jo aikaisemmin tässä blogissa arvellut, että olen lukenut liikaa dekkareita. Tylsistyminen voi olla oma vikani, joten kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja itse (ja hymähtää tämän blogiteksin otsikon kaksimielisyydelle). Falettin esikoisteos on sentään kansainvälinen bestseller ja se on avannut Falettille uuden uran dekkarikirjailijana. Suomennoksiakin löytyy jo, mikä mielestäni on yksi myyntimenestyksen indikaattori.

Yksittäistä kirjaa kiinnostavampaa on esikoisteoksen status. Asteriina käsitteli aihetta jännärin kohdalla, ja tässäkin ura sai uuden käänteen: viisikymppisestä näyttelijä-lauluntekijästä tuli menestyskirjailija. En kritisoi ihmisten ikää tai ammattia, sillä kirjailijaksi heittäytyminen on minusta aina hienoa, varsinkin jos sillä elää herroiksi tai rouviksi. Kuten nyt Faletti Elban saarella.

Kritisoin dekkarin rakennetta yleensä. Faletti oli tehnyt perusteellista työtä ja kirjasta löytyykin perusdekkarin koko ravintoketju alkaen sarjamurhaajasta, jota jahtaa henkilökohtaisten ongelmien kanssa painiva poliisimies, jota johtaa kenttätyötä ymmärtämätön byrokraatti, jota ohjaa vielä suuremman pöydän takana istuva pomo, jolta lehdistö vaatii tuloksia. Kunpa joku joskus sekoittaisi tätä seisovaa vettä.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: I Kill
Kirjailija: Giorgio Faletti
Alkuperäinen nimi: Io uccido (2002)
Kustantaja: Corsair (2010)

Mian arvio: **

torstai 21. heinäkuuta 2011

Totta ja tarua

Katsoin telkkarista Elisabeth Taylorin tähdittämän Kleopatra-elokuvan ja muistin, että hyllyssäni on tämä oiva perusteos antiikin todellisista ja kuvitelluista merkkihenkilöistä. Kyseessä on Alf Henriksonin lähes 1000-sivuinen kirja Antiikin tarinoita 1-2, jota olen lueskellut sieltä täältä jo monta vuotta. Parhaimmillaan Antiikin tarinoita on nimittäin pala kerrallaan luettuna, aina kun jokin aihe tuntuu ajankohtaiselta, kuten nyt Caesar ja Kleopatra ja Marcus Antonius.

Tästä aiheesta kirjassa oli noin 50 sivua, mutta lähtökohta oli Rooman valtakunnassa eikä Egyptissä. Monet elokuvan tapahtumista tulivat paremmin ymmärrettäviksi vähän taustoja lukemalla, tosin kirjan näkökulma oli monessa suhteessa aivan toinen kuin elokuvassa. Erityisesti sen huomasi siinä, miten henkilöitä kuvattiin. Sankaruus ja kauneus riippuvat tarinan kertojasta.

Antiikin tapahtumista lukeminen on hyvä muistutus siitä, kuinka koko Välimeren alue Espanjasta Egyptiin toimi pelikenttänä. Tämän kirjan rakenne on kaksiosainen Kreikan ja Rooman mukaisesti, mutta siinä korostetaan niiden muodostamaan kokonaisuutta. Osia yhdistää luku kreikkalais-roomalaisesta mytologiasta, joka avaa nykyisin käytössä olevien sanojen ja symbolien yhteisen eurooppalaisen alkuperän.

Vaikka suomi ei ole indoeurooppalainen kieli ja antiikin aikana Suomi oli Tacituksen Germaniassa kuvattu viheliäinen peräkylä, niin on hämmästyttävää, kuinka usein nykypäivänä törmää antiikin käsitteisiin. Forum-kauppakeskus. Mars-suklaapatukka. L´Occitane-logo. Atlas-kartasto. Troijan hevonen –tietokonevirus. Ja vaikka mitä. Tässä kirjassa kerrotaan näiden käsitteiden alkuperästä. Toisaalta voi kysyä, onko tällaisella sivistyksellä mitään virkaa nykymaailmassa. Sillä kun ei ole suoraa rahallista arvoa.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Antikens historier I+II (1958)
Kirjoittaja: Alf Henrikson
Suomenkielinen nimi: Antiikin tarinoita 1-2
Suomentaja: Maija Westerlund
Kustantaja: WSOY (1993)

Mian arvio: kannattaa ostaa kirja-alesta

(Suljen nyt tietokoneen viikoksi ja toivotan lukutoukkakollegoille hyvää Julius Caesarin kuukautta!)

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Tusinajännärin kääntöpuoli

Luin Kazuo Ishiguron Never Let Me Gon, enkä tämän järistyttävän kokemuksen jälkeen kyennyt heti aloittamaan uutta kirjaa. Lopulta päädyin kepoiseen bestseller-jännäriin, joka onnistui koukuttamaan alkukappaleessaan.

S.J. Watsonin romaanissa "Before I Go to Sleep" Christine herää joka aamu muistamatta elämänsä viimeisistä vuosikymmenistä mitään. Hän ei tiedä missä on, kuka on mies hänen vuoteessaan, ja aina hän kauhistuu hähdessään keski-ikäiset kasvonsa peilistä. Hänen muistinsa nollautuu unessa, joten vaikka hän muistaisikin jotakin päivän aikana, seuraavana aamuna hän aloittaa taas tyhjästä.

Hän alkaa lääkärin kannustamana kirjoittaa muistiin tapahtumia ja asioita, joita hän saa elämästään selville. Aamulla hän saa muistutuksen siitä, mistä muistikirja löytyy, ja hän aloittaa päivänsä selvittämällä kuka hän oikein on. Ja etusivulla lukee isoin kirjaimin: Älä luota Beniin (aviomieheesi). Missä ovat Christinen ystävät? Miksi hän uskoo olevansa äiti? Mitä hänelle oikein on tapahtunut?

Kirjan tarina kerrotaan Christinen silmin, ja lukija voi kokea tämän epäluotettavan minäkertojan hämmennyksen, epäilyt ja pelon. Tämä on kirjan vahvuus: lukija eläytyy Christinen tilanteeseen ja tietää tämän elämästä saman kuin mitä Christine saa kunkin päivän aikana selvitettyä. Jos hän ei ole kirjoittanut päivän tapahtumia muistiin, niitä ei voi tietää.

Kirja on kuin elokuvakäsikirjoitus, ja tämä on kirjan heikkous: vastaavia tusinajännärileffoja on tehty vaikka kuinka (erinomaisen Mementon lisäksi), joten lukija osaa odottaa yllätyskäännettä. Joka ei sitten enää olekaan yllätys.

Kyseessä on brittiläisen S.J. Watsonin esikoisteos, jota hän on kirjoittanut sairaalassa työvuorojensa lomassa ja kirjoituskurssilaisten kannustamana. Mietin onkohan kirjailija itse valinnut jännärigenren, vai onko hän saanut kustannussopimuksen vain sen kautta. Kirjassa kuvataan Christinen sisäistä maailmaa todella ansiokkaasti ja koskettavasti, joten on sääli että hyvä teksti menee hukkaan heppoisen juoniviritelmän vuoksi. Toki kirja on bestseller, käännetty 30 kielelle ja sen leffaoikeudet on myyty Ridley Scottille, joten ei tämä mikään floppi ole... Mutta kirjasta olisi silti voinut olla paljon enempään.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Before I Go to Sleep
Kirjailija: S.J. Watson
Kustantaja: Doubleday (2011)

Asteriinan arvio: **

[P.S. Etsiessäni kustantajatietoa, minulle selvisi että kirjailija onkin mies. Hämmentävää. Oletin ilman muuta että kirjailijan on oltava nainen, jos kerran kirjoittaa naisen sisäisestä maailmasta niin tarkkanäköisesti. Toisaalta sitten stereotyyppisesti ymmärrän genrevalinnan paremmin. Ei auta muu kuin jäädä odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.]

torstai 14. heinäkuuta 2011

Sokeasti riman yli


Margaret Atwoodin Oryx ja Crake teki vaikutuksen, joten odotukset olivat korkealla tarttuessani kirjailijan Sokeaan surmaajaan.  Teos ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaista innostunutta kutinaa kuin geeniteknologiaa ruotiva Oryx ja Crake. Rima oli kieltämättä nostettu ylös, mutta suureksi pettymyksekseni riman yli mentiin hipoen. Puuduin ja tylsistyin. Jouduin lopulta kahlaamaan yli 700-sivuinen kirja väkisin läpi, koska en viitsinyt jättää sitä keskenkään. Keskenjääneitä kirjoja on syntilistallani jo liian monta.

Harhaanjohtuminen tapahtui jo takakansitekstin luettuani. Odotin nimittäin tekstin perusteella ”taidokkaasti rakennettua jännityskertomusta”, mutta en löytänyt kirjasta mitään jännittävää. Luin ja luin, mutta jännitys antoi odottaa itseään. Sen sijaan takakansitekstin määreet  ”hätkähdyttävä romaani”, ”loistokas ajankuva” ja ”aistillinen rakkaustarina” osuivat hiukan lähemmäs maaliin. Tosin rakkaustarina ei ollut mielestäni ”aistikas” eikä ajankuva ”loistokas”. En pitänyt kirjaa mitenkään ”hätkähdyttävänäkään”.  Kyse oli pikemminkin jotenkin etäiseksi jääneestä rakkaustarinasta ja sinällään ihan onnistuneesta ajankuvasta.  Koko kirjassa ei ollut muuta ”hätkähdyttävää” kuin sivujuonen Weird Tales –henkinen tieteistarina Zycron-planeetasta, jossa tapahtuu kieltämättä hiukan ”hätkähdyttäviä” asioita.

Kirja kertoo kanadalaisen Chasen nappitehtailijasuvun tyttärien Lauran ja Iriksen tarinan. Heti aluksi kerrotaan hauraan nuoremman sisaren Lauran kuolleen nuorena (itseaiheutetussa) onnettomuudessa, jonka syiden setviminen on kirjan kantavia teemoja. Sisar Iris avaa sisarusten tarinan kirjan kertojana. Tarinan miehet jäävät etäisiksi ja tunnekylmiksi. Tarinan naiset taas ovat toisaalta miesten vallankäytön uhreja ja toisaalta vahvoja vallankäyttäjiä. Tapahtumat ovat traagisia, jopa ahdistavia. Ajankuva 1930-40 –lukujen Kanadasta on mielenkiintoinen, mutta henkilöhahmot jättävät jotenkin tyhjän olon, eikä heidän kohtaloaan jaksa seurata tarinan vaatimalla intensiteetillä.

Jos tarina jätti minut hiukan kylmäksi, voisin antaa plussapisteitä toimivasta rakenteesta. Kirja rakentuu takaumien, lehtileikkeiden, anonyymeinä tapahtuvia kohtaamisten kautta, joiden avulla sisarusten tarina ja toisaalta tietty aikakausi avautuvat hiljalleen lukijalle. Harmittavaa sinänsä, ettei avautuva kirjallinen näkymä saanut minua hyppimään kattoon.

Mutta lukekaa ihmeessä itse. Ja kertokaa millaisia ajatuksia kirja teissä herätti.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Blind Assassin
Kirjailija: Margaret Atwood
Kustantaja: McClelland and Stewart (2000)
Suomenkielinen nimi: Sokea surmaaja
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava (2000)

Lempeästi hullu arvio: **+

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Aidan vierestä

Tein amatöörimäisen virheen ja aloin lukea heti Nick Hornbyn (Juliet, Naked) perään toista suurta suosikkiani, Ian McEwania (Solar). Ei olisi pitänyt. Olisi kannattanut ensin huuhtoa Hornbyn hullunkurinen ironia jollakin aivan toisenlaisella tekstillä ja vasta sitten tarttua McEwaniin. Nyt tämä tuntui epäreilun kuivalta, etenkin kun kyseessä oli satiiri (joka ei ole McEwanin ominta aluetta) ja päähenkilötkin olivat hämmästyttävän samankaltaiset: keski-iän ylittänyt pönäkkä mies, joka on joskus elämässään saavuttanut jotakin suurta, ja jolla on takanaan useita epäonnistuneita avioliittoja.

Solarin päähenkilö on Michael Beard, kohta kuusikymppinen pieni ja paksu Nobel-fyysikko, joka on oikea opportunisti: hän on elämässään saavuttanut paljon asioita sattumalta, eikä osaa nauttia niistä, vaan haikailee aina jostakin muusta. Hänen halunsa saada osakseen arvostusta saattaa hänet useisiin hölmöihin tilanteisiin, joista jotkut saavat naurahtamaan ääneen, mutta monet vain irvistelemään vaivautuneena. Lopultakaan en oikein osaa päättää pidänkö tästä hahmosta lainkaan, ja toivoisinko hänen selviävän sotkuistaan vai saavan oikein kunnon opetuksen siitä, miten ihmisiä kuuluu kohdella. Viiden avioliiton ja lukemattomien syrjähyppyjen jälkeen hän ei ole koskaan ollut rakastunut, mutta lopulta saattaa päästä kokemaan tämän tunteen, vasta kun kaikki muu kaatuu päälle.

Solarissa on myös sanomaa. Maapallo kuumenee, ilmastonmuutos on jo tapahtunut. Yksittäisten ihmisten hyvät teot eivät enää riitä, vaan tarvitaan mullistavia ideoita, joista on myös taloudellista hyötyä, jotta niitä lähdetään tosissaan kehittelemään. Kirjassa uusia ideoita esitellään useita, mm. oma tuuliturbiini jokaiselle katolle ja keinotekoinen fotosynteesi, jolla veden molekyylit hajotetaan auringonvalolla typeksi ja hapeksi - polttoaineeksi.

Kirjan tapahtumat osuvat vuosille 2000, 2005 ja 2009, ja kunakin ajankohtana Beard muistelee aikaisempia tapahtumia niin, että lukijan on vaikea pysyä kronologiassa perässä. Onneksi ei tarvitsekaan, vaan kaikki Beardin sotkut kulkevat hänen mukanaan, vaikka hän itse on hyvä unohtamaan ikävät asiat ja hyppäämään seuraavaan helppoon ratkaisuun tuossa tuokiossa. Tämä nobelisti ei mene vain siitä, missä aita on matalin, vaan aidan vierestä, odottaen aplodeja.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Solar
Kirjailija: Ian McEwan
Kustantaja: Random House (2010)

Asteriinan arvio: ***+

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Humalaiset suviyössä

Kesä tuntui menevän ohitseni kaupungissa remontin keskellä, joten tartuin Frans Emil Sillanpään kirjaan Ihmiset suviyössä, jossa kuvataan monta ihmiskohtaloa yhden vuorokauden aikana. Tehdään töitä, juhlitaan. Juodaan alkoholia, saunotaan. Joku kuolee. Sattumalta telkkarissa esitettiin vähän aikaa sitten kirjan pohjalta tehty elokuva, mutta en katsonut sitä, sillä halusin lukea kirjan ilman ennakkonäkökulmaa, ja se kannatti. Elokuvassa nimittäin pääpariksi on nostettu nuori pari, joka kirjassa on vain yksi monista.

Luin kirjaa öisin sängyssä, ikkunaverhot ja ikkuna auki, katselin siitä näkyvää vaaleaa taivasta ja kuuntelin puutarhan ääniä. Tämä kaikki kesäiseen luontoon liittyvä on kirjassa kuvattu hyvin. Kirjan rakenne tuo mieleen nykyaikaisen elokuvan, jossa yhtäaikaisia tapahtumia tarkastellaan eri näkökulmista. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 maalaisväestön ja heidän elämäntapansa kuvaamisesta. En ole lukenut Hurskasta kurjuutta tai Nuorena nukkunutta, mutta Ihmiset suviyössä oli parempi mitä odotin.

Toisesta kirjasta taas tiesin mitä odottaa, sillä olin 1990-luvulla lukenut Juha Nummisen dekkarin Se huutaa joka pelkää. Taas ajetaan Packardilla Suomen suvessa, mutta ajassa on menty eteenpäin kuukausi (elokuu) ja monta kymmentä vuotta. Vanha loistoauto, joka Sillanpään kirjassa oli herrasväen käyttöauto, on Nummisen kirjassa rikkaan suvun lemmikki. Siinä missä Sillanpään kirjassa suuret varallisuuserot ovat sääntö, nykypäivän kirjoissa ne ovat poikkeus. Numminen käyttää usein tätä poikkeusta taitavasti hyväkseen kuvaillessaan nousukkaita herkullisella tavalla (varsinkin kirjassa Kyyhkynen).

Packardin lisäksi näissä kahdessa kirjassa on paljon muutakin samaa. Myös Nummisen dekkarissa tehdään töitä, juhlitaan. Juodaan alkoholia, saunotaan. Joku kuolee. Rakenne voi olla rasittava, sillä Nummisella on tapana kertoa samanaikaisista tapahtumista jopa muutaman lauseen välein. Olin jättää ensimmäisen Nummiseni kesken juuri tästä syystä, mutta Nummisen dekkarit ovat liian hyviä kesken jätettäviksi. Kirjailijan toimittajatausta näkyy siinä, että murhien selvittelyn ohella seurataan aina myös uutisten kehittymistä.

Se huutaa joka pelkää on täynnä tapahtumia ja näin uudelleen luettuna käänteitä oli ehkä liikaa. Vaikka Vanhan Rauman puutalot on sympaattisesti kuvattu, niin esimerkiksi Rauman giäl ei saa kirjassa huomiota. Ihmiset suviyössä puolestaan keskittyy pienten tapahtumien, kuten järvessä soutamisen ja huopaamisen, tarkkaavaiseen kuvailuun. Sillanpään vanhahtavaa kieltä oli nautinto lukea. Oivalsin, että moni suomalaisten nykyisistä sukunimistä tarkoittaa oikeasti jotain maatalouteen liittyvää. Samoin uutta oli se, että maar-liitteen voi liittää myös verbin vahvistukseksi. Kyllä maar.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Ihmiset suviyössä
Kirjailija: Frans Emil Sillanpää
Kustantaja: Otava (1934)
Mian arvio: ****

Nimi: Se huutaa joka pelkää
Kirjailija: Juha Numminen
Kustantaja: WSOY (1995)
Mian arvio: ** 1/2

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kauas on pitkä matka

Tässä ukkosmyrskyjen ja helleaaltojen keskellä on paikallaan tehdä aikahyppy tulevaisuuteen, jossa maapallo on yhtä suurta merta ja inhimillisen sivistyksen rippeet vajoavat vesimassojen alle. Stephen Baxterin Ark on rinnakkainen jatko-osa Floodille. Eletään vuoden 2030 jälkeistä aikaa. Maapallo on suurten mullistusten kourissa ja vesimassat jyräävät ihmiskuntaa alleen. Vaeltavat ihmislaumat etsiytyvät korkeammalle ja jäljelle jääneistä resursseista käydään ankaraa kamppailua.

Kaikki peittyy hiljalleen ja väistämättä veden alle. Ihmiskuntaa odottaa vetinen tulevaisuus ilman maata jalkojen alla. Raharikkaille ja valtaapitäville tämä on kestämätön ajatus. Maapallo ei tarjoa enää edellytyksiä sivistyneelle elämälle. On aika ottaa suuri askel ja suunnata tähtiin, toiselle elinkelpoiselle planeetalle. Tehtävään on tartuttava nopeasti ja salaa, sillä aikaa ei ole paljon, eikä paikka uuden auringon alla aukea kenelle tahansa.

Ennen tähtimatkaa on kuitenkin ratkaistava muutama kriittinen kysymys. Maailmankaikkeus on laaja. Tähtiä on lukematon määrä ja ne ovat kaukana. Valonnopeutta ei voi fysiikan lakien mukaisesti ylittää. Tähtiin ei siis lennetä noin vain. Kuuhun pääseminenkin on työn ja tuskan takana.

Avaruusteknologisten ongelmien lisäksi avaruusmatkaa mutkistavat henkilökysymykset. Kuka pääsee mukaan viemään ihmiskuntaa tähtiin ja takaamaan kulttuuri- ja geeniperimämme jatkumisen? Ihmiskunnan tulevaisuus lepää luonnollisesti ainakin tähtimatkaa rahoittavien ökyrikkaiden lasten hartioilla. Matkalle tavalla tai toisella valikoituneet lapset kasvatetaan tehtäväänsä varten pienestä pitäen. Opetusta varten perustetaan tähtiakatemia. Kilpailu akatemiassa on kovaa, eikä edes vanhempien paksu lompakko voi yksistään taata menolippua tähtien tuolle puolen. Jokaisen potentiaalisen tähtimatkailijan on jatkuvasti perusteltava oma välttämättömyytensä tehtävän onnistumisen kannalta.

Kun tähtiportti vihdoin aukeaa, ollaan uusien ongelmien edessä. Tilaa avaruusaluksessa on rajoitetusti. Matka on pitkä, eikä lopullinen määränpääkään ole täysin selvillä. Avaruusalus muistuttaa tiloiltaan enemmän sardiinipurkkia kuin tähtiristeilijää. Tilanteet kärjistyvät väistämättä, eikä konflikteja tähtimatkailijoiden välillä voi välttää.

Baxterin kirja on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen tutkielma. Ihmisistä paljastuu hädän hetkellä raadollisia piirteitä, eikä yhteen hiileen puhaltaminen ole valitettavasti mitenkään yleisinhimillinen piirre. Matkan edetessä avaruusaluksen rajallisuus käy yhä selvemmin ilmi. Klikkiytyminen on väistämätöntä, samoin kuin yksinäisyys. Epävarmuus matkan onnistumisesta sekä tietynlainen valmistautumattomuus ajaa tähtimatkailijat vaikeiden päätösten äärelle. Baxterin kirjassa matkataan paitsi tähtiin myös syvälle ihmisyyteen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ark
Kirjailija: Stephen Baxter
Kustantaja: Gollancz (2009)

Lempeästi hullu arvio: ***-

Niin ruma, niin lyhyt ja napakka

Huomasin, että lukutoukkakollegat keskustelevat Jonathan Carrollin kirjasta Naurujen maa, joten julkaisen uudestaan Bullterrieriyhdistyksen lehteen vuonna 2006 kirjoittamani arvion tästä kirjasta:

Jonathan Carrollin esikoisteos Naurujen maa (The Land of Laughs, 1980) ilmestyi suomeksi viime vuonna. Syksyllä 2005 Carroll oli vieraana Helsingin kirjamessuilla ja ihailevien kirja-arvostelujen myötä hän tuli tutuksi myös suomalaiselle yleisölle. Luonnollisesti Carroll bongattiin myös Suomen Bullterrieriyhdistyksen keskustelupalstalla, sillä Naurujen maan kannessa jököttää bullterrieri. Varmasti moni muu (bullin omistaja) minun lisäkseni sai tämän kirjan joululahjaksi. Naurujen maan takakannessa kuuluisat kirjailijat kehuvat Carrollin kirjaa. Neil Gaimanin mukaan se on loistava paikka paeta kun elämä kolhii. Tällaiset olosuhteet osuivat kohdalleni eräänä tammikuun lauantaina jolloin luin Naurujen maan kannesta kanteen, nilkka paketissa.

Carroll on sanonut monessa yhteydessä, että halu yllättää ja yllättyä on ollut hänelle tärkein syy kirjoittaa. Jos olet kuullut mitään tästä kirjasta, niin varmaan sen että siinä bullterrieri alkaa puhua. Carrollin mukaan kohtaus oli yllättänyt hänet itsensäkin ja kirja-arvosteluissa se nähdään tarinan käännekohtana. Onneksi Naurujen maa kokonaisuutena on paljon muutakin. Suurimman saavutuksen Carroll on tehnyt uskotellessaan meille muille, että hän ikään kuin sivusta seuraa jonkun oudon maailman tapahtumia.

Carroll on syntynyt vuonna 1949 New Yorkissa ja asunut vuodesta 1980 Wienissä. Hän muutti Itävaltaan opettaakseen kirjallisuutta, mutta on jo kauan ollut kokopäiväinen kirjailija. Carroll on kirjoittanut yhteensä viisitoista kirjaa. Erään kriitikon mukaan tyypillisessä Carrollin kirjassa on tarttuva ensimmäinen lause, puhuvia koiria ja lentäviä lapsia. Ehkä näin, mutta parasta on nokkela kieli, joka Naurujen maassa oli myös nasevasti suomennettu. Kirjassa oli monta kohtaa, jotka luin kahteen kertaan. Herkullisimmillaan Carroll on kuvatessaan bullterriereitä:

En ole koskaan erityisemmin välittänyt kissoista tai koirista, mutta Nuijaan rakastuin ensi silmäyksellä. Se oli niin ruma, niin lyhyt ja napakka, kuin repeämäisillään oleva makkara. Silmät molemmin puolin päätä kuin liskolla. ”Pureeko se?” ”Ei, herran tähden. Tänne, poika.” Se nousi ylös ja venytteli. Sen iho näytti entistäkin kireämmältä. Sitten se käveli jäykin koivin meidän luoksemme ja rojahti makuulle kuin kävelyn vaiva olisi uuvuttanut sen täydellisesti.

Carrollin kirja antaa eri ihmisille erilaisia ahaa-elämyksiä. Bulli-ihmisille monet elämykset ovat tuttuja SBY:n keskustelupalstalta, jossa omistajat keskustelevat bulliensa tavoista tyyliin minulla on ollut monta koiraa, mutta mikään niistä ei… Ja muut vastaavat että joo joo tuttua hommaa, meidänkin bulli sitä ja tätä. Täytyy olla bulli-ihminen kirjoittaakseen niistä sillä tavalla kuin Carroll ja täytyy olla bulli-ihminen ymmärtääkseen tarinan seassa olevat viittaukset niihin. Monet kriitikot eivät ole eivätkä ymmärrä, siksi kirja-arvosteluista löytää usein vanhoja ennakkoluuloja bullterriereitä kohtaan: [Franz Kafkaan verrattuna] hahmot ovat erikoisia, mutteivät kiinnostavia – ellei nyt lasketa puhuvia bullterrierejä, jotka ovat lajinsa edustajiksi suorastaan sympaattisia (TS 30.10.2005).

Carrollin kirjoista ja kirjoittamisesta ei kuitenkaan voi puhua ilman bullterriereitä, itse hän on kertonut miten monet kirjalliset oivallukset ovat syntyneet bullterrieriä ulkoiluttaessa. Tänä päivänä ”matalaääninen ja Clint Eastwoodiakin coolimpi” Carroll lukeutuu Yhdysvaltain arvostetuimpiin nykykirjailijoihin. Googlettamalla löytyy pari sataa tuhatta osumaa, artikkeleita hänestä on kirjoitettu satoja. On mielenkiintoista tutustua kuuluisaan kirjailijaan koiran takia, mutta on ärsyttävää että hänestä ei voi puhua ilman kuuluisia näyttelijöitä ja muusikoita. Saadakseni selville minkälainen on koira kirjailijan takana, otin yhteyttä jälkimmäiseen ja pyysin että hän kertoisi omasta bullterrieristään.

Dear Ms M, I am delighted to tell you about my bullterrier, whose name is Jack the Idiot. I attach a photo I recently took of him. He is the fifth BT I have owned since writing The Land of Laughs 26 years ago and I am sure he will not be my last. I bought him from a breeder when he was one year old. Sadly he had been very mistreated by the first owner so he was both scared and very strange when he came into our house. But after half a year of lots of love, he got better and now owns both my family and our house, as is true with all bullterriers. He sits on everyone's foot, likes fruit, spins in endless circles when he is playing, and sleeps in what appear to be the most uncomfortable positions on the planet. A true BT. We love him very much. - Jonathan Carroll -

Usein sanotaan, että monet bullinomistajat tekevät saman virheen uudestaan. Näin myös Carroll. Jack on Carrollin viides bullterrieri, mutta kuten hän itse sanoi, ei varmasti viimeinen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Naurujen maa
Kirjailija: Jonathan Carroll
Alkuperäinen nimi: The Land of Laughs (1980)
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Kustantaja: Loki-Kirjat (2005)

Mian arvio: ***

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Volgan lauttureista Mustaan neliöön


Kun lokakuun vallankumous tapahtui Venäjällä vuonna 1917, venäläiset avantgarde-taiteilijat olivat valmiina. He olivat jo kauan seisoneet uuden maailman kynnyksellä ja vallankumous näytti olevan vastaus heidän näkemyksiinsä. (Valitettavasti se ei ollut, kuten myöhemmin kävi ilmi.) Luin kirjan venäläisen maalaustaiteen kehityksestä realismista abstraktiin taiteeseen, ja pääsin kiehtovalle matkalle avantgarden maailmaan. Mutta matka oli tahmea, kirjan lukeminen kesti minulta pari kuukautta. Aihe oli makea, mutta tuntui kuin olisi mehutiivistettä janoonsa juonut.

Camilla Grayn kirja The Great Experiment: Russian Art 1863-1922 ei kerro yksittäisistä taiteilijoista eikä edes yksittäisistä taidesuunnista vaan aikakaudesta ja taiteilijoiden käsityskyvyn muuttumisesta. Kirja lähtee ajallisesti melko kaukaa, mikä on perusteltua, jos todella haluaa ymmärtää Suurta Kokeilua 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Muutos ei nimittäin tapahtunut hetkessä eikä avantgarde ollut avaruusolioiden maan päälle pudottama kulttuuri vaan se lähti erityislaatuisista ihmisistä.
En keksi parempaa adjektiivia kuvaamaan näitä taiteilijoita, jotka halusivat kuvata enemmän kuin mitä silmä näkee. He perustivat kaikenlaisia ryhmiä ja järjestivät näyttelyitä, kehittelivät ideoita ja tappelivat nyrkein siitä, onko Musta neliö oikeaa taidetta. Tällaiselle globalisaatiossa marinoituneelle nykyihmiselle tekee hyvää lukea niistä monista siteistä, joita 1900-luvun alun venäläisillä taiteilijoilla oli Pariisin ja Münchenin taidekeskuksiin. Silloin oltiin todellisia kosmopoliitteja, ja kuitenkin kansallismielisiä samaan aikaan.

Gray oli vain 21-vuotias aloittaessaan tutkimuksen venäläisestä taiteesta vuonna 1957. Tämä kyseinen kirja oli pioneerityö, sillä lännessä kiinnostuttiin venäläisestä avantgardesta vasta 1980-luvulla. Gray itse ei ollut näkemässä tätä avantgarden nousua, sillä hän kuoli vuonna 1971 vain 35-vuotiaana. Nyt kyseessä oleva kirja on korjattu painos vuodelta 1986 (kirjan lopussa on 50 sivua viitteitä) ja uusintapainos vuodelta 2000. Viime vuosikymmeninä aiheesta on ilmestynyt useita kirjoja, mutta Grayn kirjojen uusintapainokset osoittavat, että hän oli oikeilla jäljillä. Samoin se, että Gray on lähteenä useissa taidehistorian perusteoksissa.

Tässä yhteydessä pitää kommentoida Wikipedian tietotasoa tämän aiheen suhteen. Nyt kun olen lukenut hyvän perusteoksen venäläisestä avantgardesta, huomaan, kuinka huteraa tekstiä suomenkielisen Wikipedian esitys aiheesta on. Ei johdonmukaisuutta, ei minkäänlaista lankaa. Epäolennaisia tietoja, nimien heittelyä. Kyllä jokainen meistä osaa sanoa (harvempi kirjoittaa) ”Malevits”, mutta tarvitaan vähän enemmän sivistystä, jotta aiheesta saa esitettyä parin tai parin sadan sivun yleiskuvan. Gray onnistui siinä hyvin.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Great Experiment: Russian Art 1863-1922
Kirjoittaja: Camilla Gray
Kustantaja: Thames & Hudson (2000)

Mian arvio: ****

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Hornby, Parhaimmillaan

Nick Hornbyn, ikisuosikkini, viimeisin (ja kaikenkaikkiaan kuudes) romaani "Juliet, Naked" kertoo fanituksen kääntöpuolesta. Romaanin kääntöpiste on yltiösuitsuttava blogiteksti, ja olisikin ironian huippu kehua blogissa Hornby maasta taivaaseen. Mutta minkäs teet. Hänen kielensä on ääneennaurattavan nokkelaa, henkilönsä surkuhupaisuudessaan rakastettavia, tapahtumat hullunkurisia mutta järkeenkäypiä.

Hornbyn teksteissä (etenkin 80-luvun) musiikilla on tärkeä rooli. "High Fidelity" kertoo levykaupan omistajasta, "About A Boy":n päähenkilö elää isänsä hittilevyn tuotoilla, "31 Songs" on eseekokoelma kirjailijalle tärkeistä kappaleista. Tässä romaanissa musiikki on hyökyaalto, joka on vienyt päähenkilöt mennessään, ja heittänyt heidät odottamattomaan paikkaan, yllättävien ihmisten kanssa.

Nelikymppiset Annie ja Duncan elävät alunperinkin ponnettomassa parisuhteessa, joka pohjautuu tuppukylän vähäisiin vaihtoehtoihin ja populaariviihteeseen. Annie on 39-vuotias museokuraattori, joka kärsii "ärsyttävän ennakoitavasti" toiveesta saada lapsi. Duncan elää 20 vuotta hiljaiseloa viettäneen rokkarin, Tucker Crowen, musiikille ja ylläpitää tämän fanisivustoa salaliittoteorioineen. Tucker puolestaan on ehtinyt kuluttaa jälleen yhden avioliiton loppuun, ja yrittää olla hyvä isä yhdelle lukuisista lapsistaan.

Päähenkilöt ovat ajautuneet elämässään tilanteeseen, jossa on pelottavaa pysähtyä pohtimaan aikaa taaksepäin. Romaanin tärkein teema onkin katuminen. Onko parempi tehdä elämässään huonoja ratkaisuja vai ajautua epätyydyttävään tilanteeseen? Onko parempi suosiolla tyytyä keskinkertaiseen vai ottaa riski ja pyrkiä parempaan? Kuka korvaa menetetyt vuodet?

Tämä ja paljon muuta (kuten säilötty hain silmä), hervottomalla ironialla sävytettynä. Mikä lukunautinto!

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Juliet, Naked
Kirjailija: Nick Hornby
Kustantaja: Riverhead Books (2009)

Asteriinan arvio: **** ½