Kymppi ainekirjoituksessa

Lukiossa minun luokallani oli tyttö, jonka aineet opettaja luki aina ääneen. En ollut kovin yllättynyt kuullessani myöhemmin, että tästä tytöstä tuli Katja Kallio. En ole lukenut yhtään Kallion kirjaa, kolumneja kyllä, ja nyt käteeni osui Tyypit. Tyypit-kirja kertoo naisen elämän erilaisista arkkityypeistä Aviomiehestä Kilpailijaan. Päätin katsoa, olenko minäkin siellä. 

Jokainen luku kertoo jostain tyypistä ja näistä luvuista (tai yhteisestä kouluajasta) tuli mieleen ainekirjoitus. Kokonaisuus toimi kuitenkin varsin hyvin. Kirja oli osuva ja hauska, mutta yllättävän kirpeä.

Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Tyypit
Kirjailija: Katja Kallio
Kustantaja: Otava (2004)

Mian arvio: ****

Kyllä taas myrkyn lykkäs

Viimeksi luin Agatha Christien dekkareita silloin kun telkkarissa oli vain kolme kanavaa ja niitä vaihdettiin sohvalta nousemalla. Nyt valinnanvara on kasvanut tv-ohjelmien ja kirjojen suhteen, ja ”Five Little Pigs” osui käteen sattumalta. Minulla oli mielikuva, että christiet ovat jotenkin lapsellisia ja typeriä. Sitä paitsi olin varma, että arvaan heti, kuka teki murhan. Molemmat oletukset osoittautuivat vääräksi.

Agatha Christie on suuri hahmo (dekkari)kirjallisuudessa enkä käsittele tässä hänen elämäkertaansa tai laajaa tuotantoaan, vaikka molemmista löytyisi kiinnostavia seikkoja kerrottavaksi. ”Five Little Pigs” osuu Christien uran hedelmälliseen aikaan, jolloin hän tuotti huolellisesti sommiteltuja salapoliisiromaaneja kovalla vauhdilla. Tämä ei ainakaan  tässä kirjassa näkynyt huonona laatuna, vaan kirja oli oivallinen pieni kokonaisuus. Toisaalta siitä löytyivät lähes kaikki Christien dekkareiden tunnusmerkit: englantilainen lastenloru, rajattu ryhmä ja myrkky.

Pidin erityisesti kirjan selkeästä rakenteesta, josta moni faktan tai fiktion kirjoittaja saisi ottaa oppia tänäkin päivänä. Kirjassa tarkasteltiin vanhaa murhaa eri ihmisten näkökulmista ja nämä kaikki näkökulmat olivat erilaisia mutta uskottavia. Kieli oli hyvin taloudellista, sillä koko kirja koostui saman asian kertaamisesta. Toisaalta tämä riisui kirjan pelkäksi arvoitukseksi ilman sen laajempia kuvauksia - jaaritteluista puhumattakaan.

”Christie for Christmas” on ollut aikoinaan myyvä slogan, mutta minä pitäisin useamman vuoden lukutaukoa näin kaavamaisen dekkarin kohdalla. Näin sitä arvostaa enemmän. Arvostin myös vanhanaikaista englantilaista elämäntyylin kuvausta. 2000-luvun filmatisoinneissa tähän elämäntyyliin on lisätty seksiä ja väkivaltaa tyydyttämään paremmin nykypäivän ihmisten tarpeita.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Five Little Pigs

Kirjailija: Agatha Christie

Kustantaja: Collins (1943)

Mian arvio: ** 1/2

Kuuluisuuksien lempikirjat

ShortList.com kyseli kuuluisilta amerikkalaisilta näiden lempikirjailijoita:
http://www.shortlist.com/entertainment/40-favourite-books-of-famous-people#item-1

Kieltämättä tämä vaikuttaa omaan mielikuvaan kyseisistä henkilöistä. Eikä kriittiselle lukutoukalle kelpaa mikään: jos kertoo suosikikseen Homeroksen tai Tolstoin, esittää fiksumpaa kuin onkaan, mutta jos listaa Arthur Haileyn, se kertoo heikosta mausta. Raamatusta puhumattakaan.

Ketä henkilöä vilpittömästi ihailen? No tietenkin sitä, jolla on sama lempikirja kuin minulla: teeskentelemätön ja fiksu!

Minun kotini, minun rakkaani

Voi itku! Nyt se on luettu, kauan kaipaamani Toni Morrisonin uutuus. Kirja oli aivan liian lyhyt, luin sen vain muutamassa tunnissa, vaikka yritinkin viipyillä ja nautiskella.

Tämäkään kirja ei kerro sodasta. Eikä mainitse yhdenkään henkilön ihonväriä. Silti sen tärkeimpiä teemoja ovat sota ja rotusorto, yhdessä aikuistumisen ja kotiinpaluun kanssa.

"They rose up like men. We saw them. Like men they stood." Morrisonin kirja alkaa taas vahvasti. Päähenkilö Frank muistelee, kuinka hän ja hänen pikkusiskonsa kaivoivat tiensä piikkilankojen alitse kurkistamaan hevosia, ja kuinka vahvan jäljen niiden taistelu jätti hänen mieleensä: se lähes peitti muiston miehestä, jonka he näkivät haudattavan salaa tällä syrjäisellä tilalla.

Frank on palannut Korean sodasta, ilman kahta parasta ystäväänsä. Hän ei aio enää koskaan palata surkeaan etelän pikkukaupunkiin, jossa häntä ei odota kukaan eikä mikään. Hän yrittää selvitä ryypiskelyn ja kammottavien muistikuvien sekamelskassa, mutta muistot eivät jätä häntä rauhaan. Edes naisen huolenpito ei saa häntä rauhoittumaan, mutta kun hän saa viestin, jossa kerrotaan hänen pikkusiskonsa olevan kuolemanvaarassa, hän kokoaa itsensä ja aloittaa pitkän matkan läpi mantereen pelastamaan tätä.

Pikkusisko Cee on aina voinut luottaa Frankin huolenpitoon, liiaksikin. Äiti ja isä tekevät kahta työtä ja isoäiti on ilkeä, joten veli ja tämän ystävät ovat Ceen perhe. Kun Frank lähtee sotaan, Cee lähtee ensimmäisen häneen vilkaisevan kaksilahkeisen matkaan:

But feeling adrift in the space where her brother had been, she had no defense. That's the other side, she thought, of having a smart, tough brother close at hand to take care of and protect you - you are slow to develop your own brain muscle. Besides Prince loved himself so deeply, so completely, it was impossible to doubt his conviction. So if Prince said she was pretty, she believed him. If he said at fourteen she was a woman, she believed that too.

Tekstiä on luettava tarkkaan: kertoja ei ole kaikkitietävä eikä edes luotettava, joten sivulauseen puolikkaassa on kerrottu tapahtuma, joka myöhemmin paljastuu käänteentekeväksi. Kehyskertomuksessa Frank kertoo suoraan kirjan kirjoittajalle totuuksia asioista, joita tämä yrittää kirjata ylös. Välillä Frank oikaisee kirjoittajan väärinkäsityksiä, välillä taas omia sanojaan, joilla hän on peitellyt ikävää totuutta. Suurimmaksi osaksi kerrotaan Frankin tarinaa, välillä myös Ceen, ja oman sanansa pääsevät antamaan myös Frankin naisystävä ja isoäiti.

Morrisonin kieli on upeaa. Se on yhtä aikaa vähäeleistä ja rikasta, lakonista ja suloista. Muutamalla sanalla hän osaa luonnehtia kokonaisen aikakauden ja henkilöhistorian, ja toisaalta hän antaa tietämättömien henkilöiden kaikessa rauhassa kertoilla ja paljastaa sen, etteivät he lainkaan ymmärrä olevansa kansakunnan historian ytimessä.

Morrisonin kymmenes romaani on kooltaan pieni (vain 145 sivua!), mutta mittakaavaltaan ja vaikuttavuudeltaan valtava. Pureutuessaan yksittäisten ihmisten kohtaloihin hän kuvaa ihmisyyden ydinasiat: kuinka jokaisen on kohdattava omat haamunsa, kasvettava omaksi itsekseen ja löydettävä paikkansa maailmassa, huolimatta lähtökohdista ja matkalla kohtaamistaan vaikeuksista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Home
Kirjailija: Toni Morrison
Kustantaja: Knopf Doubleday (8.5.2012)

Asteriinan arvio: *****

Satua ja sotaa

Téa Obrehtin teos "The Tiger's Wife" ei kerro sodasta. Mutta se kertoo sodan runtelemasta maasta, sodan pelottamista ihmisistä ja sodan jättämistä jäljistä, kaikilla elämän alueilla. Kirja kertoo Nataliasta ja tämän isoisästä, ja näitä yhdistävistä salaisuuksista. Ja tiikeristä vaimoineen, karhumiehestä, laulavasta teurastajasta, lempeästä apteekkarista ja kuolemattomasta miehestä. Kuolemasta eri muodoissaan.

Kirja tapahtuu 2000-luvun Balkanilla, mutta sen tarinat ulottuvat läpi 1900-luvun sotien aina nykyhetkeen saakka, jolloin entinen Jugoslavia on jakautunut paitsi maantieteellisesti, myös henkisesti, syvin, korjaamattomin kuiluin.

Natalia on nuori lääkäri, joka menee naapurivaltioon rokottamaan orpolapsia. Matkalla hän kuulee rakkaan isoisänsä kuolleen, kummallisessa paikassa, läheisilleen tuntemattomasta syystä. Natalia muistelee isoisän elämää ja tarinoita, ja yrittää niiden avulla selvittää mitä tälle on tapahtunut. Kuolema ei ole yksiselitteinen fakta, ainakaan Balkanilla, jossa taikausko, tarinat ja uskomukset värittävät historiaa ja nykyelämää.

1941 natsit pommittivat Belgradin eläintarhaa ja eläimet pääsivät sieltä pakoon. Tiikeri kulkeutui syrjäiseen vuoristokylään, jonka asukkaita se kauhistutti läpi pitkän, eristäytyneen talven. Natalian isoisä oli kylän pikkupoika, joka oli innoissaan mahdollisuudesta kohdata tiikeri, kuin Kiplingin Shere Khan. Hän pääseekin kohtaamaan tämän, ja nuoren kuuron muslimitytön, joka on naitettu väkivaltaiselle teurastajalle. Yhdessä nämä kohtaavat seikkailun ja kauheuksia, jotka seuraavat isoisää läpi elämänsä.

Toinen merkittävä kohtaaminen isoisän elämässä on kuolematon mies. He lyövät vetoa tämän kuolemattomuudesta ja isoisä lupaa antaa palkkioksi taskussaan aina kantamansa Kiplingin kirjan. Hän ei kuitenkaan usko näkemäänsä todeksi, eikä luovu kirjastaan. Ei vielä toisella, eikä kolmannellakaan kohtaamisella. Kun Natalia saa haltuunsa tavarat, jotka isoisällä oli kuollessaan mukana, hän pystyy päättelemään onko tämä kohdannut kuoleman toivomallaan tavalla.

Kirja on vakuuttavasti kirjoitettu ja mielestäni tämä esikoiskirja on ansainnut maailmanlaajuisen suosion ja palkinnot. Natalia on minäkertoja, joka kertoo isoisänsä kertomia tarinoita ja itse selvittämäänsä historiaa. Sadut ovat erikoisia, mutta niin myyteiksi muuntuneiden muisteloiden kuuluu ollakin: epäluotettavia, mutta niissä piilee totuus, joka auttaa ymmärtämään nykyhetkeä. Itselleni tulee mieleen John Irvingin uskomattomat tarinat ja tietenkin "The Life of Pi", jossa myöskin on tiikeri: ei mikään vertauskuva tai epämääräinen pelko, vaan ihan aito, kauhistuttava, valtava, oranssiraitainen peto.

1999 Belgradia pommitti NATO. Tällä kertaa eläimet eivät päässeet pakoon, vaan tiikeri kalusi itsensä kuoliaaksi sodan valojen ja äänien sekoitettua sen pään. (CNN 29.5.1999)

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Tiger's Wife

Kirjailija: Téa Obreht

Kustantaja: Random House (2011)

Palkinnot: Orange Prize for Fiction, 2011.

Asteriinan arvio: ****

Porilainen kummitusjuttu

En saanut unta ja aloin lukea Mikko Karpin mystistä dekkaria Unkarilainen taulu. Kirja osui oikeaan hetkeen ja aloin pelätä kaikenlaista, vaikka mies nukkuu vieressä ja bullterrierit lattialla. Securitaksen vartiointijärjestelmä ei auta kun sumussa näkyvät naisen kasvot tai varjo liikkuu veden yli. Nyt päivällä tämä tuntuu naurettavalta, mutta yöllä ei naurattanut. Luin tätä kirjaa myös päivällä lasten mekastaessa tai illalla jääkiekkomatsin pauhatessa telkkarissa. Menetin otteeni koko tarinaan. Se mikä aikaisemmin oli tuulen suhinaa puiden oksissa olikin vain tuulen suhinaa puiden oksissa.

Unkarilainen taulu kertoo Porissa sattuvista kuolemantapauksista ja katoamisista, jotka juontavat vuosisatojen taakse. Asiaa selvittelee Väinämöisen vyöstä tuttu poliisikolmikko, joka joutui jo aikaisemmassa kirjassa tekemisiin yliluonnollisen kanssa. Perinteisellä suomalaisella poliisintyöllä lähdetään kuitenkin liikkeelle ja siinä myös yritetään pitäytyä. Näin ollen Karpin kirjat sopivat myös tavallisille dekkarinlukijoille. Toisaalta tässä oli niin paljon viitteitä aikaisempaan kirjaan, että suosittelen niiden lukemista järjestyksessä.

Unkarilainen taulu on kunnianhimoinen kirja. Taustalla oleva tarina perustuu historialliseen henkilöön, ja jos tätä henkilöä ei tunnista, kirjasta jää paljon ymmärtämättä. Karppi ei tee tunnistamista lukijalle helpoksi, sillä vaikka kirja on täynnä historiallisesti paikkansapitäviä vinkkejä, ne jäävät helposti huomaamatta, jos ei vahdi silmä tarkkana ja lueskele välillä englanninkielistä wikipediaa. Loppuratkaisu on salakirjoituksen ja koodinpurkuohjelman takana. Näin ollen dekkarin lukijat ovat samalla viivalla poliisimiesten kanssa. Onko se sitten hauskaa vai turhauttavaa, riippuu lukijasta.

"En ole Marie. Nimi on salaisuus."

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Unkarilainen taulu
Kirjailija: Mikko Karppi
Kustantaja: Tammi (2008)

Mian arvio: Alz aczkbä re yyiaokiemr kö.

Pätkiksiä, part 2

Osan kirja-arvosteluistani olen kirjoittanut englanniksi, jakaakseni lukukokemukseni myös ulkomaalaisten kirjaystävieni kanssa. Vanhemmat olivat suomenkielisiä.

V.S. Naipaul: Half a Life (Tampere, 01/2002)

I enjoyed this novel very much. The story is told in several segments, going back and forth ("I must go back"), and forms small, beautiful stories of Willy Chandran's life. First there is the story his father has told of his past, then Willy's early life in India, then his account of life in London, then the story of his life in Africa as told to his sister.

Each story is a separate entity, a rendering of a confused, half of a life. At the very end Willy finally finds himself and his own will and takes charge of his own life. This means leaving everyone's expectations behind and starting to live his own, yet uncertain, life.

Naipaul describes the dusty India, chaotic hippie London and wild Africa with a richness that makes one feel as though having actually visited the place. Willy is an unexperienced young man who meets odd people from all corners of the world, but always assumes that others know the secret of life. Yet they all lead half-lives, pretending that the world will forever stay the same.

Due to form this seemed like a very small book, filled with beautiful images and vague encounters. I will want to read more of Naipaul's works in the future.

Nick Hornby: About a Boy (Portugal, 08/2002)

Why do they all want to tell me how hilariously funny this book is? I did laugh out loud a couple of times (on a crowded beach, even), but mostly the book just made me sad.

How sad and lonely we all are: alone in this world, trying to survive by all means we know how. Some will resort to gathering as many people as possible around them; some will make up stories about their lives to make them seem more interesting; and some... well, some find no way to cope and try to kill themselves.

Of course this can be seen as funny: how pathetic and crazy we all are. I just can't see the humor in misery and desperation.

But I did enjoy the book and love the characters and I look forward to seeing Hugh Grant blink himself through this character. And will Marcus be exactly like I thought: Bobby in King of the Hill?

Bitter sweet, ironic, revealing, touching - those are the acjectives I would use to describe this novel.

Allison Pearson: I Don't Know How She Does It (Barcelona 06/2003) 

Reading the book on airports and on the airplane towards Barcelona I could not help laughing out loud (evoking strange looks from fellow travellers), as well as crying my eyes out (evoking compassionate glances from persons sitting next to me). Later on I found myself explaining angrily to friends what it means to be a working mother these days! [Note: my kids were born in 2008 and 2010.]

Kate Reddy's life is terribly busy, she's creating list after list to cope with daily stress, but never gets around to items on those lists, trying to handle the chaos at hand. After reading about her life in the evenings and worrying about mine when about to take 3 days off from work, in the morning I could not tell whose stress I was experiencing! However, among all the catastrophes around her, Kate manages to convey some crucial truths about life and makes the reader think very hard about her priorities.

Kate has tough choices to make in order to have it all: career, family, fulfilling life. But she manages to make them, although the outcome may turn out to be a surprise.

Excerpts:

"Man announces he has to leave the office to be with his child for a short recreational burst and is hailed as selfless, doting paternal role model. Woman announces she has to leave the office to be with child who is on sickbed and is damned as disorganised, irresponsible and Showing Insufficient Commintment. For father to parade himself as a Father is a sign of strength; for mother to out herself as a Mother is a sign of appalling vulnerability. Don't you just love equal opportunities?"

E-mail from a friend: "Once upon a time, in a land far away, a beautiful, independent, self-assured princess happened upon a frog as she sat contemplating ecological issues on the shores of an unpolluted pond in a verdant meadow near her castle. The frog hopped into the princess's lap and said: Sweet Lady, I was once a handsome Prince, until an evil witch cast a spell on me. One kiss from you, however, and I will turn back into the dapper young Prince that I am. Then, my sweet, we can marry and set up house in yon castle, where you can prepare my meals, clean my clothes, bear my children, and forever feel grateful and happy doing so. That night, dining on a repast of lightly sauteed frog's legs, the princess chuckled to herself and thought: I don't fucking think so."

Explaining her choices to a young female colleague: "Children are the proof we've been here, [---] they're where we go to when we die. They're the best thing and the most impossible thing, but there's nothing else. You have to believe me. Life is a riddle and they are the answer. If there's any answer, it has to be them."