perjantai 30. syyskuuta 2011

Lolitan kirjoittaja

Kirjahyllystäni löytyy paljon venäläistä kirjallisuutta (ei itse hankittua) ja päätin tutustua Vladimir Nabokoviin. Tusinasta Nabokovista valitsin Silmän, sillä sen takakansi lupasi tiivistä pienoisromaania, jonka lukemalla saa hyvän kuvan 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvasta kirjailijasta. Olisin valinnut Lolitan, mikäli se olisi ollut hyllyssäni, mutta ei ollut ja huuto.netissä olevat versiot oli koristeltu sellaisilla kansilla, että en kehdannut ostaa.

Nabokov syntyi 1899 Pietarissa ja kuoli 1977 Sveitsissä, siinä välissä hän asui Yhdysvalloissa. Tämä selittää hänen kirjojensa aiheita, joista monet käsittelevät venäläisiä emigrantteja, tässä kirjassa tapahtumapaikkana on Berliini. Mieleeni tuli Erich Maria Remarquen Varjoja paratiisissa. Samanlainen vaikea sopeutuminen vieraaseen yhteiskuntaan, omat pienet piirit ja epävarmuus tulevasta. Aihe lienee ollut tärkeä 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisessa kirjallisuudessa, mutta minusta melko tylsä.

Silmän päähenkilö, nuori mies, ryhtyy kerrostalokyttääjäksi. Mutta sen sijaan että hän olisi kiinnostunut muista ihmisistä, häntä kiinnostaa ainoastaan se mitä muut hänestä ajattelevat. Periaatteessa itsensä näkeminen muiden silmin on kiinnostava aihe ja selän takana annettujen raadollisten arvioiden esiin kaivaminen tuo kirjaan jotenkin pahaenteisen vireen. Tämä ei kuitenkaan kannattele juonta, joka latistuu loputtomaksi jauhamiseksi siitä, mitä ne mahtavat minusta ajatella.

Ehkä vika oli olosuhteissa, mutta minuun kirja ei tehnyt vaikutusta. Mikäli blogin lukijoista löytyy Nabokovin ihailijoita, olisin vastaväitteistä mielissäni, sillä tuntuu että minulta jäi jotain huomaamatta. Varmaankin luen vielä jonkin toisen Nabokovin joku toinen kerta. Mutta tällä erää suurimman Nabokov-vaikutuksen minun tekee joskus katukuvassa näkyvä nuorten naisten Lolita-pukeutumistyyli, joka on saanut nimensä siitä kuuluisammasta kirjasta.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Vladimir Nabokov
Nimi: Silmä (1930)
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kustantaja: Gummerrus (1968)

Mian arvio: *

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

LA edestä ja LA takaa

Kirjoitin urheilijaelämäkerroista tekstissä "Mummoilua", ja innostuin kaikesta huolimatta tarttumaan uuteen tällaiseen. Viime vuosina on aivan liian monta kertaa, aivan liian lähellä ja aivan liian tuhoisin seurauksin vieraillut läheisteni elämässä kutsumattomana vieraana syöpä. Silloin kun on vaikeaa ja etsitään toivoa paranemiseen, on yksi nimi ylitse muiden: Lance Armstrong. Tuo mahdottomasta sairaudesta (kivessyöpä, etäpesäkkeitä keuhkoissa ja aivoissa) selvinnyt pyöräilijä, josta sen jälkeen tuli lajissaan legenda! Tällaisella ihmisellä on varmasti paljon sanottavaa ja annettavaa muille!

Armstrong on kirjoittanut kaksi omaelämäkertaa (Sally Jenkinsin kanssa): "It's Not About the Bike: My Journey Back to Life" (2000) ja "Every Second Counts" (2003). Näiden lisäksi hänestä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mm. toimittaja Daniel Coylen "Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France" (2005) Armstrongin ja tämän vastustajien kisoista vuonna 2004, jolloin Armstrong yritti voittaa historiallisen kuudennen kerran Ranskan ympäriajot.

Tartuin ensimmäiseksi kirjoista viimeisimpään (ja objektiivisimpaan, ajattelin). Daniel Coyle kertoo ympäriajojen salat ja kaivaa kilpailijoiden kaapeista luurangot. Kirja on hauska, helppolukuinen ja koukuttava, kuin skandaalilehti, jota ei malta laskea käsistään. Kirjan parasta antia ovat osiot, joissa kerrotaan tästä eksoottisesta lajista ja sen kilpailijoista: kauden ensimmäisissä kisoissa kilpailijat nipistelevät toisiaan muka vahingossa, mutta tarkistavat näin toistensa rasvaprosentin; pyöräily on joukkueurheilua ja jokaisessa joukkueessa on yksi tähti, jolle pedataan voittoa ja muut ovat tämän "orjia", avustajia, joista kukin erikoistunut johonkin osa-alueeseen kuten jyrkkiin ylämäkiin, sprinttiin tai aika-ajoon; huippu-urheilijat eivät tee muuta kuin treenaavat, syövät ja nukkuvat, joten tällaisen kanssa eläminen on paljolti kuin taaperon hoitamista.

Coylen kirja oli niin hauska ja antoi kilpailijoista niin kiinnostavan kuvan, että halusin seuraavaksi tutustua vielä paremmin Armstrongiin, joka on Coylen mukaan käsittämätön luonnonlahjakkuus, valtavan vaativa (kaikkia kohtaan) ja melko häikäilemätönkin. Halusin myös tietää mitä Armstrong itse vastaa jatkuviin doping-syytöksiin.


Siispä vuorossa oli hänen ensimmäinen omaelämäkertansa, jossa hän kertoo nuoruudestaan, haaveistaan, treenaamisestaan ja syövästään, sekä siitä paranemisesta ja sen jälkeisistä huippuhetkistä. Hän kasvoi ilman isää pikkukaupungissa ja huomasi koulupoikana olevansa hyvä kestävyysurheilija. Hän juoksi ja ui kilpaa, ja osallistuttuaan kylmiltään ensimmäiseen triathloniinsa, voitti sen reilusti. Hän innostui lajista ja alkoi saada rahaa myös pyöräkisoissa. Ja siitä se lähti. Varsinaisen koulutuksensa Armstrong sai ajaessaan kilpaa Keski-Euroopassa, osaamatta kieltä, tuntematta tapoja, tunnistamatta ruokia. Nöyrtyminen voittajasta tukijoukkoihin antoi lisäpuhtia kisaamiseen ja teki Armstrongista entistäkin vahvemman. Kunnes hän törmäsi kaikkein kovimpaan vastustajaansa, syöpään.

Armstrong kuvaa hyvin tarkasti elämänsä vaikeita asioita, saamme tietää hänen käyttämänsä syöpälääkkeet ja niiden sivuvaikutukset, samoin kuin miltä tuntuu kun oma joukkue ei enää huoli häntä joukkoonsa, kun hän vaimonsa kanssa läpikäy lapsettomuushoitoja tai kun yleisö vihaa häntä (omien sanojensa mukaan väärien) doping-syytösten vuoksi. Välillä yksityiskohtaisuus on hieman puuduttavaa, mutta kiinnostavimmillaan Armstrong on kertoessaan Ranskan ympäriajoista, ja tästä hän kertoo vetävästi ja hauskasti.

Arvostan intohimoisia ja määrätietoisia ihmisiä, ja Armstrong kuuluu näiden huippuihin. Hän on myös pikkutarkka jääräpää, vaativa ja äreä, äärimmäisen keskittynyt ja itsekäs. Mutta ilman näitä ominaisuuksia ei tulla maailman parhaaksi missään lajissa, ja Armstrong on paitsi lahjakas, myös hurjan kova harjoittelija. Hän testasi neljän tunnin vuoristo-osuuden etukäteen sateessa, mutta ei kokenut vielä ymmärtävänsä etappia tarpeeksi hyvin, ja nousi sen heti perään uudelleen. Tinkimättömyydestään ja sisukkuudestaan huolimatta hän ei koe voittaneensa syöpää, koska sitä ei voiteta. Hän on selvinnyt siitä. Hän sanoo, että jos hänen pitäisi valita syövän ja Ranskan ympäriajojen voiton välillä, hän valitsisi syövän. Koska ilman sitä hän ei olisi oppinut suunnittelemaan elämäänsä, selviämään häviön kanssa, olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat - ja ilman näitä hän ei olisi voinut voittaa yhtäkään Ranskan ympäriajoa, saati useita peräjälkeen.

Armstrongin elämänasenne ja tavoitteellisuus on ihailtavaa. Kirjallisia ansioita tällä teoksella ei ole, mutta se tarjoaa viihdettä ja inspiraatiota. Ei kuitenkaan niin paljoa, että haluaisin lukea hänen toisen omaelämäkertansa, ainakaan heti.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France
Kirjailija: Daniel Coyle
Kustantaja: Harper Collins (2005)
Asteriinan arvio: **½

Nimi: It's Not About the Bike: My Journey Back to Life
Kirjailijat: Lance Armstrong & Sally Jenkins
Kustantaja: Putnam (2000)
Asteriinan arvio: *½

perjantai 23. syyskuuta 2011

Itämerta myötäpäivään. Etappi I: Suomen Tuhkimo.

Tämä kirja on vainonnut minua Trivial Pursuitin kysymyksenä jo parikymmentä vuotta. Valitsen kysymyksen aihealueeksi aina kirjallisuuden ja miten aina sattuukin, että minulta kysytään: Mistä Mika Waltarin kirja "Tanssi yli hautojen" kertoo? En koskaan muista vastausta ja se on oma vikani, sillä historian harrastajaksi olen siitä kumma, että olen kammonnut Suomen historiaa kouluajoista saakka. Opettelin toki ulkoa Ruotsin kuninkaat ja Venäjän keisarit, mutta unohdin ne saman tien. Ja sitten oli sotii ja rauhoi ja karttoi ja sitten oli Porvoon valtiopäivät EVVK.

Kannattaisi kuitenkin vähempää enemmän kiinnostaa, oman maan historia nimittäin, sillä elämme sen keskellä. 1809 Suomi siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän alaisuuteen. Venäjä oli vallannut Suomen Viaporin (Suomenlinnan) takia ja uusi pääkaupunki Helsinki rakennettiin sen viereen. Viapori oli Itämeren laivaston tärkeä tukikohta. Tähän kaikkeen liittyy sotii ja rauhoi ja karttoi ja sitten oli Porvoon valtiopäivät. Venäjän nuori ja komea keisari Aleksanteri I tuli paikalle kun Suomen säädyt kokoontuivat vannomaan uskollisuutta uudelle hallitsijalle. Tästä se Waltarin kirja kertoo.

Kirjan keskiössä on keisari Aleksanterin ja kartanontytär Ulla Möllersvärdin kohtaaminen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa. Henkilöt ovat oikeita, samoin tapahtumat pääpiirteissään. Henkilöiden ajatukset samoin kuin tapahtumien yksityiskohdat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, mutta siitä huolimatta tai sen takia "Tanssi yli hautojen" on toimiva kokonaisuus.

Kirjaa lukiessani ajattelin monta kertaa, miten hyvin se kuvaa nykypäivän kuninkaallisten vierailuja. Että jaksaa kuunnella ja hymyillä. Ei ole niin mitätöntä ihmistä, jota roolinsa hyvin suorittava kuninkaallinen näyttelijä ei haluaisi hurmata. Waltari kuvaa hienosti Aleksanterin ajatuksia hänen tehdessään vaikutusta uusiin alamaisiinsa. Waltari kuvaa hyvin myös nuoren tytön heräävää tietoisuutta omasta kauneudestaan ja sen suomasta vallasta, jonka rajat tulevat aamun valjettua nopeasti vastaan. Suomi-neidon yhden yön suhde oli tärkeämpi ihailun kohteelle kuin ihailijalle.

Identiteetin rakennusaineet: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.

Itämerellisyyden merkit: Itämeri kansainvälisen politiikan näyttämönä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Tanssi yli hautojen
Kirjailija: Mika Waltari
Kustantaja: WSOY (1944)

Mian arvio: *** 1/2

torstai 22. syyskuuta 2011

Menneisyys askeleen päässä


Kahlattuaan vihdoinkin läpi noin 4500 sivua juonittelua, miekkaa ja hiukan magiaa, kirjahullu halusi tarttua johonkin vähemmän massiiviseen kirjalliseen haasteeseen. Onneksi kirjahyllystä löytyi juuri sopiva lääke ohimenevään fantastiseen ähkyyn: Joel Haahtelan pienoisromaani Lumipäiväkirja.

Tämän kirjan lukeminen vei kahden kuukauden sijaan noin kaksi tuntia. Sitä lukiessaan ei tarvinnut vilkuilla satapäistä henkilöhahmoluetteloa eikä tarkistaa karttaliitteestä sijainteja. Henkilöhahmot olivat laskettavissa yhden käden sormilla ja maantieteellisesti liikuttiin turvallisen tutulla akselilla Helsinki – Frankfurt – Heidelberg. Ja mikä parhainta olo oli lukemisen jälkeen helpottuneen tyytyväinen. Tarina oli puristettu tiiviisti kahteen sataan sivuun, eikä kirjaan ole odotettavissa minkäänlaista jatkoa. Koskaan.

Haahtelan kirja kertoo oikeustieteen professorista, joka kamppailee oman sairautensa, masentuneen tyttären ja kariutumispisteessä olevan avioliittonsa kanssa. Professori lukee yllättäen nuoruudenrakastettunsa Sigridin vapautuneen vankilasta. 1960-luvun lopun Heidelbergissa Sigridiin tutustunut mies alkaa muistella menneisyyttään. Suhde Sigridiin on aluksi vakavakin, mutta laimenee ja lopulta katkeaa kokonaan. Nuori mies palaa Suomeen, menee naimisiin, saa lapsen ja ajautuu oikeustieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Samanaikaisesti Sigrid radikalisoituu ja liukuu syvemmälle vasemmistolaiseen opiskelijaliikehdintään. Sigrid ei tyydy pelkkiin mielenosoituksiin, vaan liittyy RAFiin eli punaiseen armeijakuntaan ja tekee lopulta hirmutekoja aatteen nimissä. Sigrid tuomitaan teoistaan vankilaan.

Oikeustieteen professori matkaa menneeseen ja etsii muistoistaan Sigridiä. Lopulta mies matkustaa Saksaan tavatakseen entisen tyttöystävänsä. Mies haluaa löytää Sigridin, mutta onko Sigrid enää sama ihminen kuin ennen. Entä voiko mies syyttää itseään Sigridin teoista? Olisiko mies voinut pelastaa Sigridin omalta itseltään, jos olisi jäänyt Saksaan Sigridin luo?

Haahtelan kirja on kirjoitettu kauniisti ja unenomaista tekstiä lukee mielellään. Tarina on äärimmäisen kiinnostava, mutta loppuu jotenkin ikävästi kesken. Tätä tarinaa olisi lukenut mielellään vaikka kaksi sataa sivua lisää.

Lääkärinä toimiva Haahtela on kirjoittanut seitsemän kirjaa. Kirjahullu on lukenut niistä Lumipäiväkirjan lisäksi kaksi: Perhostenkerääjän ja Elenan. Kaikissa kolmessa on samankaltainen surumielisen odottava tunnelma. Haahtela sopii parhaiten pimeneviin syysiltoihin. 

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Joel Haahtela
Nimi: Lumipäiväkirja
Kustantaja: Otava (2008)

Lempeästi hullu arvio: ***+

torstai 15. syyskuuta 2011

Turkulainen Helsingis

Kaksi vuotta sitten muutimme perheen kanssa Turusta Helsinkiin. Olin tänään kaupungilla ja ostin lapsille kirjan ”Tatu ja Patu Helsingissä”. Tämä kirja olisi pitänyt ostaa jo heti alussa, niin hauska se on. Istuin kahvilassa ja luin kirjaa itsekseni naureskellen. Kirjassa on nimittäin paljon hauskoja yksityiskohtia myös aikuiseen makuun.

Tatu ja Patu ovat Outolan veljekset, jotka saapuvat junalla Helsinkiin tapaamaan Jori-serkkuaan. Jorista on tullut kiireinen liikemies ja pojat kulkevat hänen kintereillään pitkin Helsinkiä. Tatun ja Patun silmin Helsinki näyttää kiireiseltä ja kiinnostavalta paikalta, ja sellainen se onkin. Nähtävää on paljon.

En ihmettele, että tämä on jo kirjan 13. painos. Tarina on vauhdikas ja kuvitus mainiota. Erityismaininta kuvituksen yksityiskohtaisuudesta, on kyse sitten panoraamakuvista rautatieasemalta tai kauppatorilta, tai pienemmän mittakaavan näkymistä esimerkiksi metrosta. Tatun ja Patun lailla jaksan ihmetellä sitä, että Helsinki on niin suuri ja siellä on niin paljon ihmisiä. Tämä kirja paketoi Helsingin näppärästi yksiin kansiin ja suosittelen sitä kaikille Outolasta tuleville.


Kirja pähkinänkuoressa

Teksti ja kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Nimi: Tatu ja Patu Helsingissä
Kustantaja: Otava (2003, 2010)

Mian arvio: ****

maanantai 12. syyskuuta 2011

Mr. Bean yliopiston penkillä

Kuvittele nuori Mr. Bean menossa yliopistoon. Finninaamainen, itserakas, töykeä luuseri, joka yrittää olla fiksumpi kuin onkaan. Hänen haaveensa ja kuvitelmansa itsestään ovat surkuhupaisia, yhteentörmäykset väistämättömiä, kolahdukset ja kommellukset hauskoja.

At some point, I'd like to have an original idea. And I'd like to be fancied, or maybe loved, even, but I'll wait and see. And as for a job, I'm not sure exactly what I want yet, but something that I don't despise, and that doesn't make me ill, and that means I don't have to worry about money all the time. And all of these are the things that a university education's going to give me.

Tätä on brittiläisen David Nichollsin esikoisromaani "Starter for Ten". Tartuin kirjaan, koska sitä kehuttiin Nick Hornbyn kaltaiseksi, ja tapahtuma-aika on vuosi 1985 (kahdeksankymmentäluku on Hornbyn suosikki, samoin omani). Ja toki tuolloin olivat teiniopiskelijan elämässä prioriteetit kohdallaan:

And, anyway, compared to other qualities, like physical courage, or popularity, or good looks, or clear skin, or an active sex life, just knowing a load of stuff isn't actually that important.

19-vuotias Brian Jackson elää työväenluokan elämää äitinsä kanssa, ja on pitänyt esikuvanaan yliopisto-opiskelijoiden tv-visailua. Kun hänelle aukeaa mahdollisuus päästä eliittiseen visailujoukkueeseen, hän on valmis tekemään kaikkensa, etenkin kun joukkueeseen on tulossa myös kuvankaunis Alice.

Of course I have nothing but contempt for cool, self-satisfied, privileged cliques like that, but unfortunately not quite enough contempt to not want to be part of it.

Realismi iskee naamaan kuitenkin melko nopeasti. Opinnot eivät oikein suju, kavereiden kanssa on kahnauksia, tytöt eivät välitä. Äidinkään luo ei ole palaamista.

I lie there for a while, trying to work out the best way to deal with this. The best way to deal with it would be to kill myself, but the second best way is going to involve a great deal of groveling and pleading and self-mockery, so I start to get dressed, to get it over with.

Mutta kyllähän sitä Mr. Beanillekin toivoo parasta, ja Brianillekin väistämättä. Kasvattavaa ensimmäistä yliopistovuotta on hauska seurata, vaikkakin välillä myötähäpeä on melkoisen suurta. Ei tämä nyt Hornbyn veroinen ole, mutta viihdyttävä ehdottomasti, ja nostalginenkin, niin hyvässä kuin pahassa.

Nicholls on käsikirjoittanut suosittua "Rimakauhua ja rakkautta" -tv-sarjaa (Cold Feet) ja häneltä on vastikään suomennettu kirja "Sinä päivänä" (One Day, 2009). Lisäksi hän on kirjoittanut kirjan "The Understudy" (2005).

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Starter for Ten
Kirjailija: David Nicholls
Kustantaja: Villard (2003)
Kirjan pohjalta tehty elokuva: Starter for 10 (2006)

Asteriinan arvio: **½

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Itämerta myötäpäivään. Haistella tuulta.

Löysin kirjahyllystäni luontovalokuvaaja Seppo Keräsen kirjan The Baltic Sea ja päätin fiilistellä ennen Itämeren kiertomatkalle lähtöä. Tarkoitukseni on tehdä kierros pääasiassa oman hyllyn antimien voimin. Kirjoja olen saanut ja ostanut, Keräsen kirja kuuluu itse hankittuihin. Mietitte varmaan, miksi se on englanniksi ja samaa mietin minäkin. Tämä versio oli joskus kirja-alessa, josta sen ostin kun ajattelin, että sama se millä kielellä valokuvakirja on. Olin väärässä.

Kirjassa ei ole paljon tekstiä, mutta silti englanti aiheuttaa ongelmia. Kasvien ja eläinten nimet ovat minulle tuntemattomia englanniksi. Muun muassa goosander (isokoskelo), burbot (made), whitefish (siika), cormorant (merimetso), bullhead (simppu), eider (haahka), bloody cranesbill (verikurjenpolvi), painted lady (ohdakeperhonen). Kääntäjä Auli Hurme-Keränen on tehnyt asiantuntevaa työtä biologi Hans Hästbackan tekstien pohjalta, mutta minulle tämä aiheuttaa päänvaivaa. Tällaisessa kuvakirjassa sekä kuvat että tekstit ovat tarkkaan harkittuja, joten ei auta hypellä tuntemattomien sanojen yli kuten kaunokirjallisuuden kohdalla.

Keräsen kirja kulkee talvesta kesään ja kesästä syksyyn. Kuvat ovat komeita, joskin kaikki eivät ole mitään napakymppejä. Taitto on tyylikäs kuten valokuvakirjassa kuuluu olla. Keränen on saanut Vuoden Luontokuva –palkinnon vuonna 1989. Luontokuvia kannattaa joskus oikein pysähtyä katselemaan ja huomata sellaisia hetkiä, jotka liian helposti menevät meiltä ohi.

Identiteetin rakennusaineet: Luonnon kiertokulku.

Itämerellisyyden merkit: Keräsen kuvaamalla Itämerellä kalastajat, merikotkat ja hylkeet elävät rinnakkain karuissa oloissa.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Itämerellä / The Baltic Sea
Tekijä: Seppo Keränen
Kustantaja: WSOY (1996)

Mian arvio: ***

perjantai 9. syyskuuta 2011

Asenne ratkaisee

Suuren laman ja joukkotyöttömyyden aikana 1930-luvulla Betty MacDonaldin sisko Mary sai niin paljon työpaikkoja, että niitä riitti myös Betty-siskolle. Usein Mary oli sihteerinä jossain toimistossa ja palkkasi siskonsa apulaiseksi pomolta kysymättä. Palkka oli kolminkertainen naisten yleiseen palkkatasoon nähden, mikäli palkkatyötä oli edes tarjolla. Yleensä ei ollut. Iltakoulun konekirjoitus-kurssilla Betty ihmetteli sitä, että hän oli viidestäkymmenestä kurssilaisesta ainoa, jolla oli työpaikka, vaikka oli huonoin sihteeri. Mutta kun Mary-sisko oli niin hyvä tyyppi!

MacDonald kertoo hauskoja tarinoita elämästään ja nousi jonkinlaiseen kuuluisuuteen kanafarmista kertovalla kirjallaan Muna ja minä. Menestys-kirja kertoo ajasta kanafarmin ja Muna-kirjan välissä. Betty oli mennyt 18-vuotiaana naimisiin ja tämä Menestys-kirja alkaa siitä, kun hän parikymppisenä jättää miehensä ja muuttaa kahden pienen lapsensa kanssa takaisin kotiin äitinsä ja sisarustensa luokse. Rahaa ei ollut, mutta talo oli aina täynnä ystäviä ja iloista puheensorinaa.

Kirjaa lukiessani ja entistä enemmän ärsyyntyessäni mietin, onko kaikki vain asenteesta kiinni? Et voi vaikuttaa tilanteeseen, mutta voit vaikuttaa omaan asenteeseen. Ihmiset tekivät epätoivoissaan itsemurhia mutta tämä perhe tienasi rahaa siellä ja tuhlasi täällä ja kahvitteli velanperijöiden kanssa. Betty MacDonald on vaurastunut näiden tapahtumien jälkeen. Tässä kirjassa hän kertoo, että vaikka oltiin köyhiä, niin tämä oli elämän parasta aikaa. Enpä usko. Köyhien amerikkalaisten elämä näytti tällaiselta kun tässä Dorothea Langen kuuluisassa kuvassa.

MacDonaldin kirja on täynnä juttuja kymmenistä hassuista työpaikoista, kymmenistä hassuista retkistä firmojen laskuun, kymmenistä hassuista kavaljeereista ja kymmenistä hassuista ravintolailloista. (Bettyn pienet lapset olivat sillä aikaa Bettyn äidin kanssa kodikkaassa keittiössä tekemässä herkkuruokia.) MacDonaldin kirja on niin oivallinen esimerkki itseironiaan verhotusta omakehusta (humble brag), että ansaitsee toisenkin tähden.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Menestys ja minä
Kirjailija: Betty MacDonald
Alkuperäinen nimi: Anybody can do anything (1950)
Kääntäjä: S. S. Taula
Kustantaja: Gummerus (1953)

Mian arvio: **

tiistai 6. syyskuuta 2011

Itämerta myötäpäivään. Etappi I: Saariston Maija.

Kirjahullu päätti  aloittaa itämerellisen matkansa kevyesti ja kaivoi muististaan vaikutelmia joskus taannoin lukemastaan ahvenanmaalaisesta saaristokuvauksesta. Anni Blomqvistin klassikkosaaga Myrskyluodon Maija on määrittänyt populaaria näkemystä menneen ajan saaristolaisuudesta jo neljän vuosikymmenen ajan. Monet muistavat Åke Lindmanin samannimisen tv-sarjan tai ainakin sarjan tunnusmusiikin, jonka tuntee varmasti jokainen suomalainen Sibeliuksen Finlandian ohella. Tunnelmakuvat tuulimyllyn pyörivistä siivistä ja yksinään tuulisella kalliolla seisovasta naisesta kumpuavat esiin musiikin mukana. Edessäni seisoo saariston Maija musta liina päässään ottamassa vastaan sen mitä meri antaa.

Entä kirja? Myrskyluodon Maija on kokoomateos, joka sisältää kolme ensimmäistä Blomqvistin kirjaa. Kirja on vähäeleinen ja omalla tavallaan lämminkin kuvaus menneen ajan karusta saaristolaisuudesta ja elämäntavasta, jota ei enää ole. Elämä on yksinkertaista, vaativaa ja raskasta pakerrusta luonnon armoilla ja sitä kunnioittaen. Työtä tehdään nöyrästi ja päivät täyttyvät arkisista askareista. Merellinen elämä ei päästä helpolla ja meri vaatii uhrinsa. Kuolema vaanii saaristolaisia meren aalloissa ja tuulen kohinassa. Elämänlanka on ohueksi punottu. Aherruksen ja vastoinkäymisten väliin mahtuu toki iloa ja onneakin. Maijan onni elää pienissä asioissa: lapsenhymyssä, haahkanmunissa, omatekoisessa juustossa ja kahvinpuruissa.  

Blomqvistin kirja on paitsi saaristolaiskuvaus, myös erään avioliiton tarina. Jannen ja Maijan suhde hämmentää vapauteen tottunutta nykyihmistä. Kun Maija ja Janne solmivat avioliittonsa, Maija tietää viettävänsä loppuelämänsä Jannen vierellä tuli vastaan mitä hyvänsä. Suhdetta määrittelee kyseenalaistamaton puolisoiden välinen keskinäinen kunnioitus. Maija ja Janne jakavat elämänsä kirjaimellisesti ja aina. Maija ei tiedä mikä häntä odottaa vihille mentyään, mutta ei hänen tarvitsekaan. Elämä opettaa. Ja mikä ei tapa, se vahvistaa. Jumala antaa ja ottaa. 

Anni Blomqvist
Henkilönä Blomqvistin Maija on kuin tuulten kovaksi pieksemä saaristolaismänty, joka ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se annetaan turhia valittamatta. Maija on ulkokuoreltaan stoalainen, mutta sisällä kuohuu vaahtopäitä ja hämmennyksen aaltoja. Saaristolaisten tapana ei ole kuitenkaan valittaa tai kysellä turhia. Ei ainakaan ääneen. Nykyään saa sentään huutaa, jos elämä kohtelee kaltoin, mutta Maija ei räyhää, ei rähjää  eikä juuri itkeskele paitsi ehkä itsekseen. Heikkoutta tai epätoivoa ei sovi näyttää muille.

Koko ikänsä Ahvenanmaan saaristossa asunut Anni Blomqvist kirjoitti viisiosaisen kirjasarjansa surutyönään menetettyään ensin miehensä ja myöhemmin poikansa merelle. Maijan ja Jannen elämä perustuu Blomqvistin omakohtaisiin kokemuksiin ja hänen sukulaistensa elämään. Tuottelias Blomqvist osallistui kirjailijan uransa ohella myös aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään kirjoittamalla mm. kolumneja ja uutisia.

Maijan identiteetin rakennusaineet: itsehillintä, arjen onni, jumalanpelko, yksinäisyys, yhteisöllisyys, peräänantamattomuus, elämän ja luonnon kunnioitus, nöyryys

Itämerellisyyden merkit: jatkuva, pieksevä tuuli, saariston karu kauneus, armottoman kaunis meri

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Vägen till stormskäret, Med havet som granne, Maja
Kirjailija: Anni Blomqvist
Julkaisuvuodet: 1968-70
Suomenkielinen nimi: Myrskyluodon Maija (Tie myrskyluodolle, Luoto meressä, Maija)
Kustantaja: Gummerus (1974-76, 2005)

Lempeästi hullu arvio: ***

lauantai 3. syyskuuta 2011

Tunteilua ja järkeilyä lopussa

Julian Barnesin The Sense of an Ending on ehdolla Booker-palkinnon voittajaksi tänä vuonna. Kyseessä on lyhyt romaani, vain 160 sivua, aiheenaan muisti, muistot - ja koko elämä. Romaanin nimi viittaa Frank Kermoden samannimiseen teokseen (vuodelta 1965), jossa tarkastellaan maailmanlopun kirjallisuutta ja "peripeteiaa", joka Aristoteleellä tarkoittaa odottamatonta juonenkäännettä. Nimi avaa Barnesin teosta moneen suuntaan: siinä tehdään selkoa elämän käänteistä sen loppuvaiheessa, minäkertojan otteessa on lopun tuntua, ja juonenkäänne sai tämän lukijan menettämään yöunensa.

Tony Webster muistelee kirjassa elämäänsä koulupoikana, opiskelijana ja jo päättyneissä suhteissaan. Hänen kolme kaveriaan ovat merkittävässä roolissa, samoin kolme naista, jotka ovat eri tavoin koskettaneet häntä. Yksi kavereista tekee itsemurhan, ja muut pohtivat teon motiiveja, tullen selkeään lopputulokseen, johon ovat tyytyväisiä vuosikymmenten ajan. Kunnes merkityksettömältä tuntuva tapahtuma antaa aihetta pohtia asioita uudelleen, ja Tony, aikansa kulukseen, pyytää vahvistusta omille epämääräisille muistoilleen muilta. Lopulta selviää, että hän on ymmärtänyt asiat aivan väärin, ja tämä keikauttaa koko aikaisemman elämän päälaelleen.

Kirjan kieli on tarkkaa, tiivistä ja kaunista, sitä on ilo lukea. Tunnelma on rauhallinen, pohdiskeleva ja filosofinen. Tony pohtii ajan muovautuvuutta, pelkoa elämän keskinkertaisuudesta, ihmisen luonteen kehitystä, päätöksentekoa, aikuisuutta, nostalgiaa.

Because just as all political and historical change sooner or later disappoints, so does adulthood. So does life. Sometimes I think the purpose of life is to reconcile us to its eventual loss by wearing us down, by proving, however long it takes, that life isn't all it's cracked up to be.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Sense of an Ending
Kirjailija: Julian Barnes
Kustantaja: Jonathan Cape (2011)

Asteriinan arvio: ***½

torstai 1. syyskuuta 2011

Vähän vinksallaan

Kiitos Asteriinan, nyt minäkin tiedän kuka Nick Hornby on. Toki olen nähnyt elokuvat High Fidelity ja About A Boy, mutta en tiennyt, että ne perustuvat Hornbyn kirjoihin. Ja kiitos Googlen, nyt tiedän, että Hornbyn lanko on Robert Harris. Toki olen nähnyt elokuvan The Ghost Writer, mutta en tiennyt että se perustuu Harrisin kirjaan. Kaksi bestseller-kirjailijaa samassa joulupöydässä!

Hornbyn kirja A Long Way Down kokoaa sattumalta yhteen neljä erilaista persoonaa. Asetelma muistutti Elisabeth Russelin Lumottua huhtikuuta, paitsi että Hornby on paljon terävämpi kirjoittaja. Kirjan nimi voisi olla: Itsemurha mahdollisuutena parempaan elämään. Jos Hornby olisi amerikkalainen, parempi elämä olisi selkeä päämäärä, mutta englantilaiselle kaiken täytyy olla vähän vinksallaan.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: A Long Way Down
Kirjailija: Nick Hornby
Kustantaja: Penguin (2006)

Mian arvio: ***