Kävin katsomassa Ateneumissa Suomi kutsuu –näyttelyn (avoinna 4.9. saakka, suosittelen lähinnä alan harrastajille). Kotimaisen valokuvan ja elokuvan pioneerikaksikko Heikki Aho ja Björn Soldan tekivät 1920-luvulta alkaen paljon lyhytelokuvia matkailun ja teollisuuden edistämistarkoituksiin, lisäksi heidän valokuviaan julkaistiin aikakauslehdissä ja matkailumainoksissa. Samalla he muokkasivat suomalaisten käsityksiä itsestään ja ulkomaalaisten käsityksiä Suomesta.
Näyttelyjulkaisu Aho & Soldan - Kaupunkilaiselämää - Näkymiä 1930-luvun Helsinkiin on kolmikielinen, mutta melko suppea, sillä siinä on vain kaksi artikkelia. Ensimmäisessä Jörn Donner muistelee 1930-luvun Helsinkiä, toisessa Ilkka Kippola käsittelee aikakauden valokuvaustekniikkaa. Valokuvilla on suuri osa tässä kirjassa, joka kuvaa Helsinkiä eikä Suomea. Näyttelykuvia kirjasta löytyy yksi tai kaksi. Suomi kutsuu -näyttelyssä kävijälle kirja on aikamoinen pettymys, lisäksi se on kallis (39 e).
Enemmän tietoa näyttelyn aiheesta löytyy Pekka Lähteenkorvan ja Jussi Pekkarisen kirjasta Ikuisen poudan maa (2004), joka esittelee virallista Suomi-kuvaa vuosina 1918-1945. Aho & Soldan –propagandafilmit olivat tärkeässä asemassa kun ulkominiteriö rakensi Suomi-kuvaa maailmalla. Lähteenkorvalta ja Pekkariselta on ilmestynyt myös toinen ulkoministeriön arkistoihin perustuva, Suomi-kuvan rakentamista käsittelevä kirja (2008) ja luulisin, että kolmas ilmestyy ensi vuonna.
Uskomme kuvien kertovan totuuden, vaikka niitä on muokattu eri tavoin paljon ennen jokamiehen kuvankäsittelyohjelmia. Samalla kuvat ovat muokanneet meidän käsityksiämme. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta onko niiden kertoma totta, sitä pitää jokaisen itse miettiä.
Kirja pähkinänkuoressaNimi: Aho & Soldan - Kaupunkilaiselämää - Näkymiä 1930-luvun Helsinkiin
Kustantaja: WSOY (2011)
Mian arvio: *
Lisäys: Helsingin kaupungintalolla avautuu 1.6. Kaupunkilaiselämää –näyttely, josta tämä kirja kertoo. Edelleen minulle on epäselvää, miksi kirjaa myytiin Ateneumin kirjakaupan paraatipaikalla ”näyttelyjulkaisuna”. Olen yleensä tarkka kirjojen ostaja, ja tällä kertaa tarkkuus olisi ollut erityisen perusteltua.
Yksi syy kirjoittaa tämä blogiteksti juuri tästä näkökulmasta on Helsingin Sanomissa 20.5.2011 julkaistu mielipidekirjoitus ”Medialukutaidon opetus on täysin retuperällä”.
VastaaPoistaSen mukaan kuvallinen lukutaito on yhtä tärkeää kuin painetun tekstin, mutta medianlukutaito on jätetty kouluissa oman onnensa nojaan. Maamme kehutussa koululaitoksessa yksi tärkeimmistä moderneista taidoista on laiminlyöty. Välinpitämättömyyden seurauksena eri medioiden kuluttajat, esimerkiksi kouluikäiset lapset, ovat kritiikittömästi kaikenlaisen manipuloinnin armoilla.
Mielipidekirjoituksen lopussa mainitaan Neil Postmanin teos Lyhenevä lapsuus (1982). Postman käsittelee tiedotusvälineiden vaikutusta lapsiin. Lapsuus on suuressa muutoksessa, jopa katoamassa kokonaan. Lapsuuden katoamiseen vaikuttaa ennen muuta kuvallisen viestinnän kehittyminen, joka hävittää rajat aikuisuuden ja lapsuuden väliltä. Postmanin kirja ansaitsee oman blogitekstin, kuka sen sitten ehtii kirjoittaakin.
Medialukutaidon puute on pelottavaa. Nykyajan lapset ovat ihan toisella tavalla alttiita medialle kuin omassa lapsuudessa, jolloin katsottiin pikku kakkosta pari kertaa viikossa ja lauantaitansseja lauantaisin. Erilaisten viestinnällisetn medioiden ääressa vietettään nykyään suuri osa ajasta. On aika huolestuttavaa (muttei mitenkään yllättävää), jos lapsia ei opeteta suodattamaan näkemäänsä tai kuulemaansa. Pelkäänpä, että tämä on pikemminkin käytäntö kuin poikkeus. Koulussa ei ole aikaa/tahtoa, eivätkä vanhemmatkaan välttämättä osaa tai ehdi opettaa lapsilleen kriittistä suhtautumista medioihin.
VastaaPoistaViestinnän manipulaatiokeinoja tutkineena huvittelen joka päivä kiinnittämällä huomiota tiedotusvälineiden sana- ja kuvavalintoihin. En kuitenkaan odota, että kukaan muu harrastaisi samaa.
VastaaPoistaKoulun tehtävä on valistus ja sivistys, mutta edellä mainitun, opettajan kirjoittaman, mielipidekirjoituksen mukaan medianlukutaitoa pallotellaan oppiaineelta toiselle ja mieluiten vanhemmille. Toisaalta eri alojen opettajat vaativat aina silloin tällöin erityishuomiota omalle alalleen, mutta medianlukutaidon tärkeydestä nykymaailmassa voimme kai kaikki olla yhtä mieltä. Esimerkkejä on vaikka kuinka, mutta aloitetaan vaikka muotikuvista, joissa hoikilta malleilta photoshopataan vielä puolet pois.
Pidän kovasti valokuvataiteesta, ja kuten sanataiteessakin, tiukka rajaus, taiteilijan näkökulma, ja katsojan/lukijan johdattelu tiettyyn päämäärään on erittäin tärkeää. Taide, joka esittelee kaikille kaikkea on mielestäni tylsää.
VastaaPoistaNiin luonto- kuin uutiskuvauksessakin on viime vuosina kohkattu "aitouden" vaatimuksesta - saako karhuja kuvata haaskan avulla, tai pommitetun kaupungin ylle lisätä savupilviä. Silloin kun jotakin halutaan esittää autenttisena "totuutena", ovat vaatimukset toki toiset kuin taiteessa tai kärjistetyssä mielikuvien rakentamisessa.
Medialukutaito kuuluu nykyään peruskoulun opetussuunnitelmaan, ja hyvä niin. Jotenkin olisin luottavaisempi nykynuorisoon - he ovat kasvaneet maailmassa, jossa kaikki kuvat ja tekstit ovat manipuloitavissa, he osaavat photoshopata ja käyttää wikipediaa hyväkseen aivan toisella tavalla kuin aiemmat sukupolvet.
Juuri luin jostakin (en nyt löydä lähdettä mistään), että Suomen koululaiset ovat Euroopan kriittisimpiä, ja että opettajien taitoihin ei nykyään enää aina luoteta. Tämä kriittisyys lupaa hyvää medialukutaidonkin osalta. (Tosin ei ole kovin mukavaa opettajille, etenkin kun vanhemmatkin ovat kovin kärkkäinä puolustamassa kullannuppujensa oikeuksia.)
Hiljattain telkkarista tuli (muistaakseni BBC:n) laatusarja Venäjän luonnosta. Ural-jakso oli hieno, mutta ajattelin että tuollaista on varmaan Suomessakin. Myöhemmin kävi ilmi, että jaksoon oli lisätty Suomessa kuvattuja susia ja karhuja ja mitä kaikkia, mutta hienot ilmakuvat olivat Uralilta. Voihan itse kukin miettiä luonto-ohjelmia yleensäkin, miten aina sattuu ja tapahtuu ja juuri oikealla hetkellä.
VastaaPoistaSe taas, että elokuvat on kuvattu missä vaan ja niiden ilmoitetaan esittävän jotain muuta paikkaa, kuuluu fiktion vapauksiin. Saihan esimerkiksi Helsinki esittää Moskovaa kylmän sodan aikana.
Erityisen huolestuttavaa on faktan ja fiktion sekoittaminen mainoksissa, joissa nykypäivän tytöille annetaan epärealistisia ihanteita, joita edes huippumallit eivät pysty täyttämään - eihän heitä muuten photoshopattaisi.
Kuvan ja tekstin liitosta olen lukenut mielenkiintoisen kirjan Baabelin kuvat, jonka on kirjoittanut/koonnut Martti Lintunen. Pitäisikin lukea se uudelleen, koska muistan sen herättäneen jos jonkinlaisia ajatuksia. Lähinnä vain kysymyksiä ilman vastauksia.. http://teresitan.blogspot.com/2008/07/baabelin-kuvat.html
VastaaPoistaKiitos vinkistä, kävin lukemassa blogitekstisi ja varmasti luen kirjankin jossain välissä. Kirjoitit: ”Teoksen loppuosassa on kuva-tekstipareja, joissa voi kokeilla kuinka kuvan tunnelma tai merkitykset muuttuvat ensisilmäyksen ja kuvatekstin lukemisen välillä. Kuinka paljon tieto vaikuttaa kuvan merkityksiin.”
VastaaPoistaLehdistötutkimuksia tehneenä olen törmännyt siihen, että samaa kuvaa voidaan käyttää eri tarkoituksiin antamalla lukijalle erilaiset lukuohjeet. Siinä missä suopea lehti kirjoittaa kuvatekstissä kuvan edustavan jotain hyvää ominaisuutta, toisenlaisen asenteen omaava lehti voi kirjoittaa päinvastaista. On niin paljon keinoja, joilla lukijoita ohjaillaan ajattelemaan tietyllä tavalla, että en viitsi edes aloittaa.
Ja vielä. Tänään tv-uutisissa (en muissa missä niistä) kerrottiin, kuinka myös tavallisten ihmisten valokuvien parantelu on ihan arkipäivää. Teinitytöt käyvät valokuvaajalla saadakseen itsestään edustavia kuvia facebookiin ja ikiteinit toteuttavat erilaisia mallihaaveita. Eikö riitä, että luonto-ohjelmat ja lehdistö pettävät meitä, pitääkö meidän vielä pettää itseämmekin?
Ja turha sanoa, että peili, se ei petä. Monissa tavarataloissa naistenvaateosastoilla on hoikentavat peilit, jotta vaatteet näyttävät paremmilta ja menevät kaupaksi.