Välttääkseen mahdollisen vajoamisen maailmantuskaan ja tummasävyisiin tulevaisuudenvisioihin, kirjahullu päätti hypätä Atwoodista suoraan 2000-luvun alkuun ja kolmikymppisten naisten elämään. Oppaana sinkkunaisten maailmaan toimi irlantilainen chicklitisti Marian Keyes. Aika- ja genrehyppy ei ymmärrettävästi sujunut täysin kitkatta. Kontrasti Atwoodin ja Keyesin välillä oli liian suuri: kieli tökki, maailmankuva ärsytti ja kliseiset hahmot nostattivat hienoisen post-atwoodiaanisen ihottuman. Kirjahullu ei kuitenkaan luovuttanut. Äitiyslomalla pitää kuulemma kuunnella itseään ja se oma itse sanoi, ettei kirjaa pidä jättää kesken ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen vaikka tökkii, ärsyttää ja tulee lievää ihottumaa. Tarina imaisi alkujärkytyksen jälkeen mukaansa, vaikkei ihottumasta päästykään täysin eroon.
Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? kertoo irlantilaisesta Anna Walshista, joka asuu New Yorkissa ja viettää vauhdikasta ja glamoröösiä elämää. Anna työskentelee meikkejä promoavassa yrityksessä, joka on Annan (ja hänen ystäviensä) sanojen mukaan ”maailman paras työpaikka”. Paljastamatta sen kummemmin tämän juonivetoisen kirjan kulkua, kerrottakoon, että kirjassa seurataan Annan ja Aidanin suhdetta, joka osoittautuu melko mutkikkaaksi kudokseksi väärinymmärryksiä ja sattumuksia. Kirjassa tutustutaan myös Annan ystäviin ja perheeseen. Annan ja hänen kolmen sisaruksensa edesottamuksia on seurattu Keyesin kirjoissa aiemminkin.
Keyesin kirja on naisille suunnattua hömppää, jossa käsitellään ikiaikaisia teemoja, kuten rakkautta, ystävyyttä ja menetystä. Tämäntyyppisen kirjallisuuden tarkoituksena lienee tarjota lukijalleen kevyehkö ja hauska lukukokemus, jonka avulla voi paeta arjen harmautta. Keyesin kirja onnistuukin omassa lajityypissään kohtuullisesti, muttei mitenkään täydellisesti. Plussaa annan Keyesille välillä synkissä vesissä kulkevasta tarinasta ja vaikeiden teemojen kepeästä käsittelystä, mutta miinusta kliseiden viljelystä. Sain nimittäin lievää ihottumaa muutamasta seikasta:
Stereotyyppiset henkilöhahmot. Miksi henkilögalleriaan tarvitaan aina kahjo paras ystävä, ikävä pomo, pakollinen kiintiöhomo ja näennäisen hellyttävä, mutta epäkonventionaalinen perhe?
Naiskuva. En jaksa innostua kulutuskeskeisestä elämästä, jossa kohkataan meikeistä, merkkivaatteiden shoppailusta, maailman ihanimmista korkokengistä, ulkonäköseikoista ja miehistä. Ehken ole nainen ensinkään, koska nämä asiat eivät ihan oikeasti jaksa kiinnostaa minua.
Mieskuva. Mies on Keyesin kirjassa joko juntti/renttu, herkkä/komea/vakava, outo tai homo. Näistä valitaan ystäviksi oudot ja homot, joiden kanssa keskustellaan vakavista/herkistä/komeista miehistä ja ihmetellään ystävien juntteja/renttuja poikaystäviä. Päähenkilö vehtaa luonnollisesti vain vakavien/herkkien/komeiden miesten kanssa, paitsi silloin kun vahingossa eksyy juntin/rentun kanssa sänkyyn.
Työpaikka. Työpaikan tärkeimpiä ominaisuuksina ei mielestäni voi pitää pelkästään siihen liittyviä luontaisetuja (meikkejä), palkkaa (mielellään paljon), cooliutta (pitää työskennellä coolilla alalla) tai sen vaatimaa omistautumista (työ on tärkein asia maailmassa heti ihmissuhteiden jälkeen). Muitakin tekijöitä on?
Parisuhde. Tylsät tyypit menevät naimisiin tylsien tyyppien kanssa ja saavat lapsia. Hyvät tyypit menevät naimisiin vauhdikkaiden tyyppien kanssa, eivätkä jämähdä tylsään parisuhteeseen ja saa lapsia. Ja jos niitä lapsia nyt sattuu tulemaan, niin mielellään ne saadaan komeiden renttujen kanssa, jotka kokevat parannuksen lapsen saatuaan. Väittäisin, että parisuhdeasioissakin on harmaan eri sävyjä, eikä asiaa voi lähestyä ihan näin yksioikoisesti.
Kaiken kirjallisuuden ei todellakaan tarvitse olla vakavasti otettavaa, syvällistä tai loistavasti kirjoitettua, mutta voisiko kliseitä karsia edes hiukan? Lukisin ihan mielelläni hömppää, jossa olisi hiukan moniulotteisempi maailmankuva.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Marian Keyes
Nimi: Anybody out there?
Kustantaja: William Morrow (2006)
Suomenkielinen nimi: Kuuleeko kukaan?
Suomentaja: Liisa Laaksonen
Kustantaja: Tammi (2007)
Lempeästi hullu arvio: **
Nice article keep shearing with us...
VastaaPoistapsd to xhtml
Luulen lukeneeni kirjan, vaikkei nimi tunnukaan tutulta. Viimeisimmässä Keyesissäni taisi miljöönä olla naistenlehti, mutta tuo meikkimaailma kuulostaa tutulta myös.
VastaaPoistaIhan kaikista kliseistä en ole samaa mieltä, etenkin kun genre on chick lit: tarkoituksena on tarjota jotakin hieman omasta arjesta poikkeavaa, joten esimerkiksi työpaikkana R-kioski (kuten Sihvolan "Kuumeessa") ei ehkä purisi laajempaan lukijakuntaan. Ainakaan itse en haluaisi lukea tylsän toimistoväen edesottamuksista!
Entä stereotyyppiset henkilöhahmot, eikös meillä kaikilla ole kahjo paras ystävä ja ikävä pomo? No, tällaisenkin kirjallisuuden lukemiseen vaikuttavat omat odotukset ja fiilikset paljon. Keyes on uskollinen omalle tyylilleen ja henkilögallerialleen (kirjathan usein kertovat juuri sen saman epäkonventionaalisen perheen tyttäristä), joten niiden suhteen voi arvata mitä on tarjolla.
Monta niitä ei tosiaan kestä peräjälkeen, ja jonkun huippukirjan jälkeen voi olla vaikea laskeutua hömppään. Täytyy siis valita paitsi lukemansa kirjat, myös niiden lukujärjestys ja -ajankohta tarkkaan. Tai sitten tyytyä tökkiviin lukukokemuksiin aina välillä. (Eikä sellaisilta tietenkään voi välttyä muutenkaan, jos ei halua lukea vain samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan.)
Nyt on palattava tarkentamaan. Olen toki samaa mieltä siitä, että mainitsemasi kliseet löytyvät tästä ja monesta muusta genren kirjasta. Mutta koen, että ne myös osaltaan kuuluvat genreen, tai eivät ainakaan haittaa lukunautintoa suurissa määrin, silloin kun tietoisesti chick litiin tarttuu. Toisaalta genren uudistaminenkaan ei liene koskaan huono asia. Etsintöjä on siis jatkettava.
VastaaPoistaEihän kliseiltä voi välttyä missään genrekirjallisuudessa, niihinhän lajityypit pitkälti rakentuvat. Joskus toivoisi kuitenkin löytävänsä sellaisen kirjan, jossa ei olisi aina niitä samoja stereotyyppisiä henkilöhahmoja ja jossa seikkailtaisiin vaihteeksi jossain muualla kuin suurkaupungin sykkeessä.
VastaaPoistaOlen lukenut muutaman muunkin Keyesin, eivätkä ne tökkineet muistaakseni yhtä pahasti. Tosin selitys saattaa olla yksinkertaisesti siinä, että luin aiemmat Keyesin englanniksi ja tämän taas suomeksi. Huomasin kirjaa äsken tutkiessani, että kyseessä oli vielä "lyhentäen tehty suomennos", joka ei maallikon korvissa kuulosta kauhean hyvältä.