Kirjahullu on hieman hippeyteen kallellaan. Ei ihan rähmällään, mutta sen verran, että tietää yhtä sun toista hippeydestä ja suhtautuu ymmärryksellä ja myötätunnolla hippeyden eri ilmenemismuotoihin. Eikä kirjahullua kauheasti haittaisi, jos maailmaa vietäisiin joka tasolla hiukan hipimpään suuntaan. Viime aikoina on tullut harvinaisen selväksi, ettei antautuminen hippeyden syleilylle tekisi huonoa ihmiskunnalle, joka kärsii loputtoman ahneuden oireyhtymästä.
Margaret Atwoodin The Year of The Flood kertoo hipeistä, mutta se kertoo myös kasvihuoneilmiön rampauttamasta maailmasta, joka on jakautunut kahtia ja joka on mielivaltaa harjoittavia poliisivoimia myöten ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Ihmiset jakautuvat sellaisiin, joilla on, ja sellaisiin, joilla ei ole. Sellaiset, joilla on jo, asuvat vartioiduilla asuinalueillaan, työskentelevät ylikansallisille lääkeyhtiöille ja elävät kuin Täydelliset naiset. Ja sellaiset, joilla ei ole, asuvat rahvaanmailla, työskentelevät mistä nyt ikinä saavatkaan töitä ja elävät kädestä suuhun. Näiden kahden ryhmittymän lisäksi maailma on täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän kiellettyjä ultraliikkeitä, jotka tekevät omaa ultravihreää, ultraväkivaltaista tai ultrauskonnollista myyräntyötään ja valmistautuvat tulevaan maailmanloppuun tai paratiisiin liikkeestä riippuen.
Atwood vie lukijan erään tällaisen ultraliikkeen pariin. Herran tarhurit on kaikkien hippiliikkeiden isoäiti ja isoisä, jonka edessä nykyajan ekokylät ovat hippeysasteeltaan laimeaa sorttia. Liikettä johtaa Aatamien ja Eevojen neuvosto. Tämä eräänlainen vanhempien ja viisaiden neuvosto tekee kaikki päätökset enemmän tai vähemmän konsensus-periaatteeseen nojaten ja varjelee lapsiaan kaikelta turhalta. Tämä tarkoittaa, että maallista totuutta on toisinaan vääristeltävä vastaamaan liikkeen Suurta Totuutta.
Herran tarhurit noudattaa eräänlaista syväekologista suuntausta, joka perustuu ajatukseen maailmankaikkeudesta yhtenä suurena elämänverkkona, jossa jokaisella elävällä olennolla on oma paikkansa ja itseisarvonsa. Liike nojaa myös kristinuskon ajatukseen ihmisestä jumalan puutarhurina. Ihminen huolehtii paitsi puutarhastaan myös kaikista ympärillään elävistä olennoista. Herran tarhurit eivät haaskaa, eivät peseydy turhaan, eivät syö prosessoitua ruokaa tai lihaa (paitsi äärimmäisissä tilanteissa ja silloinkin syvästi katuen), eivät kirjoita paperille, eivätkä koreile vaatteilla. Liikkeessä ei myöskään opiskella abstrakteja asioita, joista ei ole käytännön hyötyä. Herran tarhurit keskustelevat mehiläisten kanssa, opettelevat elämään niukkuudessa ja harmoniassa luonnon kanssa sekä valmistautuvat vedettömään tulvaan, joka on lopullisesti puhdistava maapallon sitä vitsauksen lailla saastuttavasta ihmiskuonasta.
Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, ennen ja jälkeen vedettömän tulvan. Kirjassa kuvataan kahden erilaisen naisen, Renin ja Tobyn, selviytymistarinaa maailmassa, jossa kaikki on vinksallaan. Kerronta vie lukijan rahvaanmaille, unelmalähiöihin ja vedettömän tulvan jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisestä on tullut laji muiden lajien joukossa. Eloonjäämistaistelu on julmaa, mutta toivokin pilkahtaa.
Atwoodin The Year of the Flood on Oryxin ja Craken rinnakkaisromaani ja MaddAddam-trilogian toinen osa. Kirjassa on samoja henkilöhahmoja ja se sijoittuu samaan lähitulevaisuuteen kuin Oryx ja Crakekin. Näkökulma on kuitenkin virkistävästi erilainen. En osaa sanoa kumpi kirjoista kolahti enemmän. Mutta kumpikin kolahti. Atwood on erinomainen tarinankertoja ja mustan huumorin mestari. Ja vaikka tulevaisuudenvisio on lohduton ja ihmiskohtalot synkkiä, lukija ei vajoa synkkiin ajatuksiin. Atwood ei nimittäin hylkää lukijaansa lohduttomuuteen, vaan nostaa lukijan ahdistuksen yläpuolelle mukaansatempaavalla kerronnallaan. Synkissä vesissä mennään, mutta perusvire ei ole silti mustanpuhuva.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Margaret Atwood
Nimi: The Year of The Flood
Kustantaja: Bloomsbury (UK 2009)
Suomenkielinen nimi: Herran tarhurit
Suomentaja: Kristiina Drews
Kustantaja. Otava (2010)
Lempeästi hullu arvio: ****
Luin tämän alkuvuodesta ja minusta tuli heittämällä Atwood-fani! Oryx ja Crake on jo ostettuna, mutta vielä lukematta.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, Kirsi! Atwood on hieno kirjailija. Tämä oli erinomainen opus - olisikohan pitänyt antaa vielä yksi plussa neljän tähden perään? Oryx ja Crake oli myös älyttömän hyvä, mutta Sokeasta surmaajasta en niin välittänyt.
VastaaPoistaLukupinossa odottaa myös The Handmaid's Tale ja the Robber Bride. Ihan heti en uskalla aloittaa uutta Atwoodia. Lukukokemuksen pitää antaa ensin laskeutua tovi, ennen kuin ryntää ahmimaan lisää.
Minuunkin kolahti sekä Oryx ja Crake että tämä Herran tarhurit niin kovasti että molemmat piti vielä lukemisen jälkeen haalia omaan hyllyynkin. Nämä kyllä kestävät useammankin lukukerran.
VastaaPoistaHerran tarhureissa minuun teki vaikutuksen erityisesti virret ja saarnat (niitä kai ne olivat) osien välissä, sekä erilaisten pyhäpäivien nimet. Ei ehkä niinkään niiden sanoman vuoksi, vaan siksi että Atwood oli tehnyt niin valtavan työn saadakseen Tarhurien uskonnon, no, uskottavaksi. Jos tietäisi enemmän eri uskonnoista, niistä olisi saanut varmasti enemmäkin irti, mutta näinkin upposin kirjan maailman ihan täysin.
Kiitos kommentistasi, Lukutoukka! Nämä virret ja saarnat syvensivät teosta entisestään ja avasivat liikkeen teoreettista taustaa.
VastaaPoistaVirret on muuten saatavilla levynä: http://yearoftheflood.com/us/music/
Kuvailit hyvin juuri ne asiat, joista Atwoodissa pidän, vaikken niinkään välitä scifi-kirjallisuudesta, edes Atwoodilta. (Enkä ole näitä lukenut. Ehkä pitäisi.)
VastaaPoistaHippiliike kuulostaa ihastuttavan ekstriimiltä, ja koko kahtiajakautunut maailma turhankin todentuntuiselta. Atwood on niin taitava, että meinaan unohtaa hänen olevan todellinen NYKYkirjailija, siis jopa aiheidensa puolesta. Mahtavaa että hän ottaa kantaa nykypäivän ongelmiin ja herättää ihmisiä kaunokirjallisuuden keinoin. (Esimerkiksi Toni Morrison, tuo ikisuosikkini, on myös nykykirjailija, mutta hänen aiheensa ovat kuitenkin menneisyydessä. Ehkä nykypäivää voikin parhaiten kuvata vinksahtaneessa lähitulevaisuudessa?)
Tälle Atwoodin edustamalle ns. scifille on ihan oma terminsä "speculative fiction". Scifiinhän suhtaudutaan usein hieman vähättelevästi ja ennakkoluuloisesti, koska termi yhdistetään niin vahvasti tietynlaiseen kepeään kirjalisuuteen, jossa sohitaan laserpyssyillä ja taistellaan pieniä vihreitä miehiä vastaan. Scifi-sateenvarjon alle mahtuu kuitenkin kasapäin äärimmäisen hienosti kirjoitettuja ja vakavastiotettavia teoksia, kuten nyt vaikka nämä Atwoodin mainiot kirjat.
VastaaPoistaRohkaiseekohan kirjan lokeroiminen spekulatiiviseksi kirjallisuudeksi (scifin sijaan) ihmisiä tarttumaan lähitulevaisuuteen sijoittuvaan kirjallisuuteen vai onko vuosiluvulla todella niin suuri merkitys lukijalle?
Näihin Atwoodin spekulatiivisen puolen kirjoihin kannattaa joka tapauksessa tutustua ennakkoluulottomasti. Vaikka tulevaisuudenkuva ei ole näissä niitä valoisimpia, voi kuitenkin lohduttautua ajatuksella, ettei kyseinen tulevaisuus ole kiveen kirjoitettu, vaan (ainakin toistaiseksi) puhtaasti spekulatiivinen.
Hieno termi, hyvä pointti.
VastaaPoistaMinulle scifi ei niinkään yhdisty kepeään kuin vaikeaselkoiseen, liittynee nuoruuden takelteluun Hitchiker's Guiden parissa ja alan kulttileffoihin, joita en vaan tajua. Mutta Atwood on toista maata, tyystin, samoin Ishiguro (uusi idolini, olen edelleen aivan mykistynyt "Never Let Me Gosta"). Tuon epämääräisen kattotermin taidan voida unohtaa. Ennakkoluulojani tosin en vielä ihan kokonaan, ikävä kyllä.