Tänä syksynä olen ärsyyntynyt Myrskyluodon Maijan naiiviudesta, ahminut erilaisia urheiluaiheisia kirjoja jalat ja pää kilometreistä sumuisina ja ihmetellyt japanilaiskirjailijan vaatimatonta tyyliä. Miksi en ole osannut nauttia ainutlaatuisesta ajankuvasta omassa sielunmaisemassani tai ultrajuoksijan mielenrauhasta hänen pohtiessaan kirjoittamisen ja juoksemisen yhtäläisyyttä? Miksi amerikkalainen yltiöpäinen vauhti tai vastaavasti brittiläinen sinkkuangsti ovat osuneet paremmin?
Tässä teoriani: uudessa elämäntilanteessa on mukava saada vertaistukea, lukea muiden vastaavankaltaisista kokemuksista ja eläytyä siihen, mitä omassa elämässä on tekeillä (vertaa äitiys, muutto uuteen paikkaan, uusi harrastus). Mutta kun jotakin asiaa tekee tarpeeksi pitkään, tai kyseinen elämäntilanne vakiintuu, alkaa liika samankaltaisuus ärsyttää ja kaipaa uusia tuulia sekä rohkeita uudenlaisia ajatuksia. Jotakin, mikä omasta elämästä puuttuu.
Kun pitkä äitiysloma/hoitovapaa on päättymässä, en todellakaan jaksa eläytyä jonkun pyykinpesuun tai nysväämiseen polttopuiden äärellä, ja kun olen juossut juoksemasta päästyäni, en malta hiljentyä kuuntelemaan omaa itseäni (edes siinä määrin että ymmärtäisin välttää ylitreenaamasta), saati sitten hidasta pohdiskelijaa: haluan painaa eteenpäin, pää höyryten ja tulevia kuvioita makustellen. Pää on kuitenkin pakko välillä tyhjentää, ja tähän on omiaan jonkun villiä nuoruutta ja vakiintumisen vaikeutta seuraava, lämminhenkisen ironinen teos.
David Nichollsin "One Day" on sellainen. Tuskin paljastan liikaa jos kerron, että kirjassa mies ja nainen tapaavat ensin opiskeluaikoina ja sittemmin heidän elämänsä kietoutuvat yhteen, välillä loitoten, välillä lähentyen toisiaan. Kirjailija kertoo aina mitä kummankin elämään kuuluu yhtenä päivänä (heinäkuun viidestoista) joka vuosi, ja tällä tavoin saamme seurata heidän elämänsä kulkua, yhdessä ja erikseen, epäonnistumisesta toiseen, heidän etsiessään itseään ja toisiaan. Rakenne on ihastuttava ja sopii loistavasti lyhytjänteiseen mielentilaani, henkilöt ovat todenmakuisia heikkouksineen ja raivostuttavine piirteineen, ja tarina juuri sopivan suloisenkarhea, tutunoloiseen brittileffatyyliin (kirjailijahan on kirjoittanut "Rimakauhua ja rakkautta" -tv-sarjaa ja "One Day" on jo ilmestynyt leffanakin). Tähän hetkeen oikein miellyttävää hyväntuulen lukemista, joka ei ollenkaan ärsytä.
Yllä olen ehdottomasti paljastanut itsestäni enemmän kuin lukemastani kirjasta, mutta se lienee välillä hyödyllistäkin, sillä selvästikään lukukokemus ei koskaan ole riippumaton elämäntilanteesta. Seuraavaksi toivon olevani valmis vastaanottamaan ennakkoluulottomasti ja ärsyyntymättä jotakin hieman raskaampaa. Ehkä.
Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: One Day
Kirjailija: David Nicholls
Kustantaja: Hodder & Stoughton (2009)
Asteriinan arvio: ***
Laajennan hieman tätä hyvää aihetta siitä, millä fiiliksellä lukee kirjaa, siihen, lukeeko kirjoja ollenkaan. Viime viikkoina en ole lukenut yhtäkään kirjaa, saatikka kirjoittanut niistä. Olen katsonut elokuvia ja sarjoja. Ja paljon.
VastaaPoistaAloitin kyllä F. Scott Fitzgeraldin kirjaa ”Yö on hellä”. Luin sitä parikymmentä sivua ja iloitsin sujuvasta suomennoksesta (suomentajana Pentti Saarikoski). Kirja jäi kuitenkin toistaiseksi kesken. Vuoroaan saavat odottaa kaikki muutkin Pariisissa luuhanneet amerikkalaiset, koko Kadotettu sukupolvi.
Tämän blogin kiinnostavat keskustelut juoksemisesta sun muusta ovat herättäneet paljon ajatuksia, mutta en ole saanut niitä kirjoitettua. Samoin julkisuudessa olleet kirjallisuuden lieveilmiöt kuten haamukirjoittajat ja (lempiaiheeni:) salakielen purkaminen ovat jääneet tekstittä.
Kun alan kirjoittaa jostain, mieleeni tulee joku elokuva. Kadotettu sukupolvi: Midnight in Paris, Haamukirjoittaja: The Ghost Writer, Salakielen purkaminen: The Da Vinci Code ja Windtalkers. Minulla on aikaisemminkin ollut tällaisia kausia, joten tiedän, että tämä menee ohi. Sitten avaan taas kirjan ja ihmettelen, miksi en ole sitä aikaisemmin lukenut.
Täällä on ollut samansuuntainen katkos kuten Miallakin. Olen kyllä lukenut joitakin kirjoja, mutta paljon rauhallisempaan tahtiin kuin yleensä. Koen tällaisia hiljaisen lukuvaiheen aaltoja aina toisinaan. Menevät yleensä melko nopeasti ohi. Tilanne on kuitenkin hiukan turhauttava. Nyt kun olisi aikaa lukea, on lukuvire kadoksissa.
VastaaPoistaKatsoin leffan. En suosittele kuin väsyneelle hömpännälkäiselle. Tai no, en sellaisellekaan, kun itsekin nukahdin kesken.
VastaaPoistaLeffassa oli kyllä loistavaa ajankuva: vuodet vaihtuivat tiheään, samoin hiukset ja vaatteet. Ja ne silmälasit!
En tiennytkään, että tästä on tehty elokuva. Vaikka hömppä uppoaakin juuri nyt, taidan lukea ensin kirjan.
VastaaPoista