perjantai 21. lokakuuta 2011

Syntynyt juoksemaan

Tarahumarat ovat Meksikossa, Sierra Madren vuoriston laajoissa kanjoneissa elävä intiaaniheimo, jotka ovat tunnettuja juoksukyvystään ja kehittämistään huarache-sandaaleista. Tarahumarat saattavat juosta päiväkausia ja jopa 700 kilometriä yhteen menoon. Ultramaratoonarit juoksevat sata mailia pimeässä ja vuoristoisessa maastossa. Samanlaista järjetöntä toimintaa harrastavat myös Machu Picchun vuohipaimenet ja japanilaiset munkit. Miksi sitten länsimaiset ihmiset kärsivät jalka- ja selkäkivuista yrittäessään treenata maratonille? Ja miksi he edes yrittävät treenata? Voisiko nykyihminen ottaa oppia esi-isiltään? Christopher McDougallin kansainvälinen menestysteos "Syntynyt juoksemaan" kertoo tarahumaroista, ultramaratoonareista, juoksemisesta, ihmisen anatomiasta ja evoluutiosta niin kiehtovasti, että kyseessä voi sanoa olevan jännitystarina salaperäisen juoksutapahtuman järjestämisestä ja ihmisen perimmäsen lajityypin määrittämisestä. Ei mikään turha teos, siis!

Tarahumara-intiaanit haluavat pysytellä omissa oloissaan, ja muutamat yritykset tuoda heitä kisaamaan amerikkalaisten juoksijoiden kanssa ovat päätyneet katastrofiin. Niinpä ultrajuoksija ja tarahumaroiden ystävä Caballo Blanco yrittää järjestää kisan tarahumaroiden omalla maaperällä, päivien matkan päässä mukavuuksista, paikkaan jonne kuljetaan huumejengien alueiden läpi. Mukaan lähtee erilaisia persoonallisuuksia: lörppäsuinen Paljasjalka-Ted, bilettävä surffarityttö Jenn "Sekoilija" Shelton poikakaverinsa Billy "Luupää" Barnettin kanssa, seikkailulajivalmentaja ja valokuvaaja Eric Orton, ultrakisojen kuningas niin poluilla kuin maantielläkin Scott Jurek, sekä Luis Escobar, H.U.R.T. 100 -kisan voittaja, isänsä Joe Ramirezin kera. Seurauksena on monta läheltä piti -tilannetta, läkähdyttävää juoksemista, suuria tunteita ja ystävyyttä, kuoleman väijyessä jokaisen mutkan ja mäen takana.

Lisäksi kirjassa pohditaan juoksemista ja sen historiaa yleensä. Miksi hintelä ja hidas homo sapiens päihitti vahvemman ja älykkäämmän neandertalinihmisen, joka osasi metsästää ja syödä lihaa? Miksi ihmisellä on akillesjänne ja niskaside, kuten esimerkiksi jäniksillä ja hevosilla, kun simpansseilta nämä puuttuvat? Miksi ihminen on ainoa nisäkäs, joka kykenee hengittämään useammin kuin kerran per askel? Miksi ihminen jäähdyttää elimistönsä ihon kautta, toisin kuin muut nisäkkäät? Vastaus on ylivoimainen juoksukyky: ihminen on Harvardin tutkijoiden mukaan juoksukone, joka päihittää kevyesti hevosen, peuran ja gebardinkin, pitkällä matkalla. Kun antilooppi pakenee, "juostuaan kuumassa ilmastossa 10-15 kilometriä, se saa lämpöhalvauksen ja kupsahtaa." Homo sapiens on kyennyt selviytymään metsien vähenemisenkin jälkeen juoksemalla laumana savannilla riistaeläinten perässä.

Jos kerran ihminen on syntynyt juoksemaan, miksi juoksuharrastus sitten rikkoo paikat, huolimatta nykyaikaisista, pehmustetuista ja huippuunsa hiotuista juoksukengistä? Itse asiassa nämä lukuisat vammat johtuvat juuri siitä, että ihmiset juoksevat kengillä, jotka tekevät jaloista heikot sekä aiheuttavat ylipronaatiota ja polviongelmia! Jalassa on holvikaari, joka lujittuu sitä enemmän mitä kovemmalla voimalla sitä painetaan alas. Ja kun jalat laitetaan kenkiin, jotka pitävät sen paikoillaan, "on sama kuin pistäisi jalat kipsisidokseen". "Kun kengät tekevät kaiken työn, jänteet jäykistyvät ja lihakset kuihtuvat." Jopa Nike on joutunut myöntymään (vaikka suoltaakin ulos uusia kenkämalleja vuosittain) ja on kehittänyt "Nike Free" -kengät, joiden iskulause on "juokse paljain jaloin".

Miksi ihmiset sitten juoksevat maratoneja? "Jos et usko syntyneesi juoksemaan, et ainoastaan kiellä historiaasi, vaan myös sen, kuka olet." Juoksen lokakuussa viidennen maratonini, ja luotan treenatessa kirjoihin "Runner's World Complete Book of Running" (Amby Burfoot, Rodale 1999) ja "How to Train for and Run Your Best Marathon" (Gordon Bloch, Fireside 1993). Paljain jaloin en kuitenkaan (vielä) aio juosta.

"You don't stop running because you get old. You get old because you stop running." - Jack Kirk, aka Dipsea Demon, 96-vuotias ultramaratoonari


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Christopher McDougall
Nimi: Syntynyt Juoksemaan (Born to Run)
Suomentaja: Heli Ruuhinen
Kustantaja: Docendo (2010)

Asteriinan arvio: ***½

3 kommenttia:

  1. Lisää aiheesta:

    http://news.nationalgeographic.com/news/2004/11/1117_041117_running_humans.html

    VastaaPoista
  2. Innostuin juoksemisesta (tai ehkä pitäisi puhua pikemminkin hölkkäämisestä) muutaman vuosi sitten, mutta sitten jouduin lopettamaan selkäongelmien vuoksi. Juoksinko sitten liian kovalla alustalla vai väärillä kengillä, tiedä häntä. Näin viimeisillään raskaana ja täysin rapakunnossa on turha haaveilla juoksemisesta, mutta jos vaikka ensi keväänä yrittäisi taas kaivaa lenkkarit naftaliinista. Mutta miten välttää vammat? Ja miten saada selkä kestämään? En millään viitsisi lähteä pururadalle, kun juoksemisessa viehättää juuri tietynlainen spontaanius.

    Oletko lukenut Haruki Murakamin kirjaa juoksemisesta nimeltä "What I talk about when I talk about running"? Itse en ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta eräällä työkaverillani oli vaikeuksia lukea kirjaa itkemättä loppuun, koska kaipasi niin kovasti juoksemaan, muttei juoksuvammoiltaan voinut. Murakami tietänee maratoonarina ja ultrajuoksijana mistä kirjoittaa ja osaa erinomaisena kirjoittajana kertoa aiheesta ilmeisen koskettavasti ja osuvasti.

    VastaaPoista
  3. Kiitos vinkistä! Murakami on odottamassa, mutta voisinkin lukea sen nyt heti, ennen Nichollsin "One Daytä" (joka pitää lukea ennen kuin voin katsoa leffan, joka sekin on odottamassa) ja ennen maratonia.

    Selkävaivoista olen kärsinyt itsekin, niiden selättämiseksi (heh) olen aiemmin käyttänyt fysioterapeutin määräämää ylimääräistä pohjallista (8 vuoden ajan), ja nyt ongelmat katosivat kun lakkasin käyttämästä pohjallista, olen vahvistanut selkä- ja vatsalihaksia salilla ja ensimmäistä kertaa kunnolla venytellyt lenkkien jälkeen (pääosin saunassa). Juoksuvammat kai yleensä ovat korjattavissa asiantuntevan fysioterapeutin avulla, joten jos juoksemisen kokee tärkeäksi, kannattaa yrittää ainakin.

    Hieman jännittää miten käy kun muutin askellustani tämän McDougallin kirjan perusteella kanta-astunnasta päkiäaskellukseen ("kuin juoksisi paljain jaloin ottamaan kiinni lasta, joka meinaa jäädä auton alle"). Täysin järjetöntä kaksi viikkoa ennen maratonia, mutta ei kai hommalla muutenkaan mitään tekemistä järjen kanssa ole...

    VastaaPoista