Itämerta myötäpäivään. Etappi III: Itämeren suomalaiset.

Luulitteko että kielitiede olisi tylsää? Kantasuomesta polveutuvia kieliä puhuvat itämerensuomalaiset kansat asuvat pääasiassa Itämeren reunamilla ja 1910- ja 1920-luvuilla suomalaisia, heimoaatteen ja seikkailunhalun innostamia retkikuntia osallistui Karjalan, Inkerinmaan ja Viron vapaustaisteluihin. Suuresta Suomesta haaveilevat hahmottelivat näitä alueita Suomen yhteyteen, mutta asia ei ollut niin helppo kuin kartalla näytti.

Toinen maailmansota ei helpottanut itämerensuomalaisten asiaa. Stalinin vainot kohdistuivat myös heihin: oman kielen puhuminen kiellettiin ja väestön pakkosiirrot Siperiaan alkoivat. Kun saksalaiset joukot tulivat Leningradin alueelle, alkoivat inkeriläisten vapaaehtoiset siirrot Suomeen. 1943 Suomeen evakuoitiin noin 66 000 inkeriläistä, joista 55 000 palautettiin takaisin 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Antti Hämäläisen kirja Kadonnutta Inkeriä kertoo silloin vallinneesta tilanteesta. Hämäläinen kuvasi Inkerin maisemia ja ihmisiä samalla kun johti evakuointia Suomeen. Tämä näkyy kirjan esipuheessa, jossa korostetaan pienen kansan arvokkuutta ja kurjaa kohtaloa. Kuvatekstit korostavat maanviljelystä tai kalastusta harjoittavien inkeriläisten ahkeruutta. Kulttuuria kuvaavat leikit, hääjuhlat ja harras uskonnollisuus bolsevikkien ikeen alla.

Kadonnutta Inkeriä on nähtävä oman aikansa kontekstissa. Parasta kirjassa on se, että sodan kauheuksien keskellä Hämäläinen on ottanut kameran mukaan. Pieniä kansoja on ympäri maapalloa, mutta ajattelin, että meidän kannattaisi välillä muistaa myös itämerensuomalaisia kieliä ja kansoja. Esimerkiksi Venäjän ja Viron rajalla elävät vatjalaiset yrittävät elvyttää kuolevaa kulttuuriaan. Vatjalaisia on enää muutamia kymmeniä.

Identiteetin rakennusaineet: Äidinkieli.

Itämerellisyyden merkit: Itämeri politiikan näyttämönä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kadonnutta Inkeriä
Tekijä: Antti Hämäläinen
Kustantaja: WSOY (1944)

Mian arvio: **