Ikäneidon yksinpuhelu

Olin kyllästynyt koluamaan Itämeren nurkkia, joten lähdin niin kauas kuin mahdollista ja kirjahyllystä löytyi uusiseelantilaisen Sylvia Ashton-Warnerin kirja Ikäneito. Se kertoo alkeiskoulun opettajattaresta, joka huomaa, etteivät perinteiset eurooppalaiset opetusmenetelmät ja koulukirjat toimi maorilasten opetuksessa. Syynä on se, että koulukirjoissa on hyvin vähän yhtymäkohtia näiden lasten elämän kanssa. Niinpä opettajatar alkaa itse kehitellä uusia opetusmenetelmiä ja koulukirjoja.

Ashton-Warner on itse toiminut samanlaisessa työssä, josta kirjoittaa. Hän on myös (siellä maailman kolkassa) tunnettu opetuksen uudistaja ja kirjailija. Tämän kirjan pitäisi olla hänen tärkeimpiä teoksiaan ja ihmettelen, miksi. Kirjan kieli ei ollut kummoista ja rakenne oli huono. Uudet opetusmenetelmät olivat kyllä kiinnostavia, mutta niihin päästiin vasta loppupuolella. Sitä ennen piti kestää pari sataa sivua ikäneidon yksinpuhelua ja poikamiesten tarkkailua.

Aiheeltaan Ikäneito on uusiseelantilaisten elokuvien, Pianon ja Kerran sotureita, välissä, mutta ei vedä vertoja kummallekaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ikäneito
Kirjailija: Sylvia Ashton-Warner
Alkuperäinen nimi: Spinster (1958)
Kääntäjä: Annikki Palmén
Kustantaja: WSOY (1960)

Mian arvio: * 1/2