Koskettava. Todenmakuinen. Järkyttävä.
Näillä sanoilla kuvailisin Susanna Alakosken romaania "Sikalat".
Romaani tapahtuu 1970-luvulla Ystadissa, uudessa vuokralähiössä, jonne Leena-tyttö perheineen muuttaa. Suomalaiset vanhemmat ja kolme lasta viihtyvät uudessa kodissaan, jossa on lämmin vesi ja jopa sisävessa. Naapurusto on täynnä samanlaisia perheitä, jotka ovat tulleet leveämmän leivän perässä. Lapset käyvät koulua, aikuiset töissä. Lapset löytävät kavereita, aikuiset samoin.
Vähitellen idylli murtuu. Aikuiset "juhlivat" ja lapset väistelevät heitä naapureiden luona. Ryyppyputket pitenevät, vanhemmat hakkaavat toisiaan, lapset saavat selvitä keskenään. Tässä romaanissa ei säästellä lapsia eikä eläimiäkään. He kaikki saavat kokea juoppohulluuskohtaukset, nälänhädän ja näkymättömyyden. Kukaan ei auta, kukaan ei usko.
Tarina on järkyttävä. Se on Leenan kasvutarina, ja samalla uskomaton selviämistarina. Miten heikossa kasvualustassa ihminen voikaan selvitä, miten kaikesta huolimatta ihmislapsi haluaa rakastaa vanhempiaan, miten vähän toivoa joillekin on annettu?
Alakoski kertoo tarinan hyväntahtoisesti ja huumorilla höystettynä. Hänen kielensä on todella kaunista, ja kirjan kaikki henkilöt ovat avuttomuudessaan aitoja ja koskettavia.
Minne äiti ja isä katosivat silloin kun he olivat humalassa? He häipyivät mutta missä he olivat? Äiti äiti. Isä isä. Tein heille piirustuksia koulussa. Yritin tehdä samoja asioita kuin kaverini. Panin kädet ristiin enkä sanonut mitään typerää enkä ollut ilkeä kenellekään. Halusin sanoa että he olivat alkaneet näyttää omituisilta, että viikot kuluivat ja halusin kertoa miten väsynyt, surullinen ja nälissäni olin. Mutta äidillä ja isällä oli kasvot kasvojensa päällä eikä heidän kanssaan voinut puhua. Peruutin yhä kauemmas taakse kunnes menin seinän läpi, haihduin ilmaan. Entä jos lupaisin etten enää ikinä pyytäisi mitään tai valittaisi?
Olen asunut 2010-luvulla kaupungin vuokratalossa, ja ikävä kyllä Alakosken kuvaama maailma on autenttinen ihan nykypäivän Suomessakin. Lapset fillaroivat asfalttipihalla sillä välin kun isä juopottelee naapurien kanssa vieressä penkillä, keskiviikkoaamuna.
Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: Sikalat
Kirjailija: Susanna Alakoski
Kustantaja: Schildts (2007)
Alkuperäinen nimi: Svinalängorna
Suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantaja: Bonnier (2006)
Asteriinan arvio: ***½
Näillä sanoilla kuvailisin Susanna Alakosken romaania "Sikalat".
Romaani tapahtuu 1970-luvulla Ystadissa, uudessa vuokralähiössä, jonne Leena-tyttö perheineen muuttaa. Suomalaiset vanhemmat ja kolme lasta viihtyvät uudessa kodissaan, jossa on lämmin vesi ja jopa sisävessa. Naapurusto on täynnä samanlaisia perheitä, jotka ovat tulleet leveämmän leivän perässä. Lapset käyvät koulua, aikuiset töissä. Lapset löytävät kavereita, aikuiset samoin.
Vähitellen idylli murtuu. Aikuiset "juhlivat" ja lapset väistelevät heitä naapureiden luona. Ryyppyputket pitenevät, vanhemmat hakkaavat toisiaan, lapset saavat selvitä keskenään. Tässä romaanissa ei säästellä lapsia eikä eläimiäkään. He kaikki saavat kokea juoppohulluuskohtaukset, nälänhädän ja näkymättömyyden. Kukaan ei auta, kukaan ei usko.
Tarina on järkyttävä. Se on Leenan kasvutarina, ja samalla uskomaton selviämistarina. Miten heikossa kasvualustassa ihminen voikaan selvitä, miten kaikesta huolimatta ihmislapsi haluaa rakastaa vanhempiaan, miten vähän toivoa joillekin on annettu?
Alakoski kertoo tarinan hyväntahtoisesti ja huumorilla höystettynä. Hänen kielensä on todella kaunista, ja kirjan kaikki henkilöt ovat avuttomuudessaan aitoja ja koskettavia.
Minne äiti ja isä katosivat silloin kun he olivat humalassa? He häipyivät mutta missä he olivat? Äiti äiti. Isä isä. Tein heille piirustuksia koulussa. Yritin tehdä samoja asioita kuin kaverini. Panin kädet ristiin enkä sanonut mitään typerää enkä ollut ilkeä kenellekään. Halusin sanoa että he olivat alkaneet näyttää omituisilta, että viikot kuluivat ja halusin kertoa miten väsynyt, surullinen ja nälissäni olin. Mutta äidillä ja isällä oli kasvot kasvojensa päällä eikä heidän kanssaan voinut puhua. Peruutin yhä kauemmas taakse kunnes menin seinän läpi, haihduin ilmaan. Entä jos lupaisin etten enää ikinä pyytäisi mitään tai valittaisi?
Olen asunut 2010-luvulla kaupungin vuokratalossa, ja ikävä kyllä Alakosken kuvaama maailma on autenttinen ihan nykypäivän Suomessakin. Lapset fillaroivat asfalttipihalla sillä välin kun isä juopottelee naapurien kanssa vieressä penkillä, keskiviikkoaamuna.
Kirja pähkinänkuoressaNimi: Sikalat
Kirjailija: Susanna Alakoski
Kustantaja: Schildts (2007)
Alkuperäinen nimi: Svinalängorna
Suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantaja: Bonnier (2006)
Asteriinan arvio: ***½
Tämä kiinnostaa, vaikka vähän pelkäänkin, että kirja on aihepiiriltään liian ahdistava. Onneksi tarina on höystetty huumorilla. Muuten en tarttuisi kirjaan missään nimessä. Mutta tähän uskaltaa tarttua? Vai uskaltaako?
VastaaPoistaKannattaa tarttua, uskaltaa. Kirja on yllättävän lämminhenkinen, ja kirjailija suhtautuu henkilöihin lempeydellä. Heti kirjan luettuani koin sen erittäin ahdistavaksi ja järkyttäväksi, mutta ei koko kirja ollut sellainen, ollenkaan. Ja kun on pari päivää kulunut, alkavat ne miellyttävämmät asiat nousta sieltä taas mieleen.
VastaaPoistaKasvukertomushan tämä on myös. Ja kun kieli on kaunista, sen varaan voi jättäytyä välillä, jos sisältö käy liian rankaksi.
Kuulemma leffa on kovin kamala. En välttämättä haluaisi nähdä tätä menoa valkokankaalla.
Kannatti tarttua. Kirja todellakin oli yllättävän lämminhenkinen tapahtumiin verrattuna. Olipa aikamoista menoa, leffana tätä en haluaisi nähdä.
VastaaPoista