Kirjahullua on väsyttänyt viime aikoina. Liikaa töitä. Liikaa stressiä. Ei energiaa. Ei puhtia. Ei voimia kääntää sivuja. Ei silmiä voi väkisinkään auki pitää, vaikka kirja olisi kuinka kriittisessä kohdassa tahansa.
Tässä vireystilassa, tai oikeammin sen puutteessa puskin läpi Orson Scott Cardin scifiklassikon Ender’s Game. Kyse ei ollut paksusta kirjasta, eikä erityisen kimurantista teoksesta, mutta silti lukeminen kesti kirja-ahmatin mittapuussa lähes ikuisuuden. Eihän kirja tietenkään millään etene, jos sen lukemiseen käyttää ne päivän väsyneimmät hetket juuri ennen nukkumaanmenoa. Eikä asiaa auta, jos joutuu kertaamaan edellisenä iltana lukemansa sivut, koska edellisen illan käänteet ovat jo pyyhkiytyneet mielestä pois. Jos niitä edes lukikaan.
Mutta asiaan. Cardin kirja kertoo pienestä Ender Wigginistä, ihmiskunnan toivosta. Ender omaa oletettavasti kaikki ne ominaisuudet, jotka voivat pelastaa ihmisrodun planeettaamme uhkaavilta valloitushaluisilta muukalaisilta. Wigginin perheen kolmas lapsi erotetaan kuusivuotiaana perheestään ja hänet temmataan taistelukouluun, jossa päivät täyttyvät taistelusimulaatioista. Pikkuruinen Ender on poikkeuksellinen strateginen lahjakkuus, joka nousee nopeasti taistelukoulun parhaaksi oppilaaksi ja koko ihmiskunnan potentiaaliseksi pelastajaksi. Mutta tällä kaikella on hintansa. Yksinäisyys, muiden oppilaiden kateus ja jatkuva paine jättävät jälkensä taktiseksi aseeksi luotuun pieneen poikaan. Opettajat ja sotilasjohto tekevät tietoisia, epäinhimillisiä valintoja, koska ilman Enderin täydelliseksi hioutuneita sotilaallisia taitoja ei ihmiskuntaa kohta enää ole.
Ender on ajatuksineen ja epävarmuuksineen yksin. Ender pelkää itsestään löytyviä pimeitä puolia. Ender kaipaa hellyyttä, aikuisen läsnäoloa ja vastauksia. Enderin elämästä tulee peliä, jossa hän vuorotellen voittaa ja häviää, kapinoi ja hyväksyy tilanteensa. Tämän kaiken hän kantaa kuitenkin yksin. Ender yrittää ystävystyä muiden lasten kanssa ja onnistuukin siinä osittain, vaikka opettajat tekevät kaikkensa erottaakseen Enderin muista lapsista. Opettajille Ender ei ole lapsi, vaan loistavat ominaisuudet omaava täydellinen ase, jonka taipumuksia heikkouteen ja liialliseen pehmeyteen ei pidä millään tavoin tukea. Ystävyys, kumppanuus saati myötätunto eivät tue sotilasjohdon näkemyksen mukaan todellista sotilaallista johtajuutta. Näillä eväillä Enderistä leivotaan täydellinen, strateginen sotakone, jonka pienillä kapeilla hartioilla lepää koko ihmiskunnan tulevaisuus.
Cardin kirja on pienen pojan äidille aika kovaa luettavaa. Opettajien ja sotilasjohdon empatian puute, manipulointi ja sadismi eivät saa itseltäni ymmärrystä. Vaikka ihmiskunta onkin kirjassa oletettavasti kuilun partaalla, on vaikea hyväksyä sotilaallista tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta ja lapsiin kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Voiko ihmisyydestä enää puhua, jos ihmiskunta on valmis uhraamaan lapsensa pelastaakseen itsensä?
Ender's Game on hyvä esimerkki ajatuksia herättävästä tieteiskirjallisuudesta, josta voi löytää yhtymäkohtia ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Suorituskeskeisyys, tunnekylmyys ja aikuisen läsnäolon puute ovat valitettavan paljon läsnä myös tämän päivän Suomessa.
Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: Ender’s Game
Kirjailija: Orson Scott Card
Kustantaja: Tor Books (1985)
Suomenkielinen nimi: Ender
Suomentaja: Veikko Rekunen
Kustantaja: Ursa (1990)
Lempeästi hullu arvio: ***1/2
En koskaan lue tieteiskirjallisuutta, mutta ehkä pitäisi! Ainakin tämä vaikuttaa kiinnostavalta, joskin erittäin rankalta.
VastaaPoistaTästä tulee mieleen lapsi, joka hankitaan siksi, että sisarus saisi tältä yhteensopivan elimen (ns. "saviour sibling"). Tosin mikään ei indikoi sitä, etteikö tällaista lasta rakastettaisi aivan yhtä paljon kuin muitakin, ellei jopa enemmän.
Toinen esimerkki olisi ehkä itäblokin urheilijalapset, ainakin Neuvostoliitossa ja Kiinassa kerättiin lahjakkuudet kodeistaan armeijamaiseen koulutukseen omassa lajissaan.
Ehkä Ender on ainoa mahdollisuus ihmiskunnan pelastamiseksi, mutta kai häntä tosiaan silti voisi kohdella inhimillisesti? Ihmisestä tulee yleensä vahvempi jos hänen itsetuntoaan kasvatetaan kannustamalla ja rakastamalla. Mutta olisihan se ollut ehkä vähän tylsä kirja ;)
Lapsi sotakoneena ei valitettavasti ole vain teoreettinen tulevaisuuden näkymä, vaan aiheesta löytyy esimerkkejä nykypäivänä. Tosin siinä ei kyse ole yhdestä lapsesta vaan monista.
VastaaPoistaKuulin (sohvan toiselta reunalta), että Ender´s Gamelle on myös jatkoa.
Mia: Ender's Gamelle on tosiaan monta jatko-osaa, mutta en ole varma jaksanko lukea enempää. Elokuvaakin ollaan tekemässä.
VastaaPoistaOn totta, ettei tarvitse lähteä tulevaisuuteen etsimään lapsisotakoneita. Riittää, kun suuntaa esimerkiksi Kongoon. Tai Pohjois-Koreaan. Tai lähemmäksikin. Ja Ender's Gamen kaltaista suorituskeskeisyyttä ja tunteettomuutta löytyy ihan tavallisista suomalaisista peruskouluista.
Asteriina: Näin joskus dokumentin kiinalaisista koululaisista, jotka asustavat sisäoppilaitosten tapaisissa kouluissa vanhempien vaatimuksesta saadakseen parhaimmat mahdolliset arvosanat tulevaisuutta varten. Eikä siis missään Harry Potter -henkisissä hienoissa ykstyiskouluissa, vaan ankeissa kerrostaloissa. Dokkari oli ahdistava. Vanhemmat vaikuttivat suorastaan kylmiltä lapsiaan kohtaan ja lapsia vaivasi voimakas stressi ja yksinäisyys.
Suosittelen rohkeasti tarttumaan scifi-kirjoihin. Tässä olisikin hyvä tulevan postauksen paikka: scifiä ei-scifisteille..