Kun Korkeasaareen on kymmenen minuutin matka, siellä tulee käytyä useammin kuin se lapsuudessa kerran kesässä tapahtunut Helsingin reissu. Käymme Korkeasaaressa ympäri vuoden ja olemme nähneet paljon sellaista, jota kesäturistit eivät näe. Silti meidän kokemuksiamme ei voi verrata siihen, mitä Korkeasaaren henkilökunta näkee ja kokee. Onneksi aiheesta on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, joista vanhimpia ovat Korkeasaaren rehumestarin, Väinö Lehtosen kirjoittamat kirjat 1900-luvun alkupuoliskolta. Niiden kooste, Korkeasaaren kirja (1951), antaa kuvan aikakauden eläintenpidosta ja siitä, miten eläimiin suhtauduttiin.
Nykypäivänä eläintarhat perustelevat olemassaoloaan luonnonsuojelulla, johon kuuluu osallistuminen uhanalaisten lajien suojeluhankkeisiin sekä kansalaisten luontotietoisuuden lisääminen. Eläintarhoilta löytyy visiota, missiota, strategiaa ja arvoja. Eläinten luonnonmukaisen perimän ja käyttäytymisen säilyttäminen on tärkeää. Näin ei ole aina ollut. Lehtosen kirjassa on useita esimerkkejä, jotka sotivat näitä periaatteita vastaan, enkä ala niitä tässä luetella. Aika oli silloin erilainen.
Luonnosta vieraantunutta nykyihmistä syytetään usein eläinten inhimillistämisestä. Myös Lehtosen suhde Korkeasaaren eläimiin oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Toisaalta ymmärtämisessä hän meni niin pitkälle, että tulkitsi kirjassa eläinten ajatusmaailmaa absurdiuteen saakka. Esimerkiksi malaijilaiskarhu Naljus:
Lemmenseikkailuista Naljuksen elämä on köyhä, mutta kiistämätön totuus on, että silläkin on tunne-elämänsä. Nyt se on jo ikäneito ja kunniallinen ikäneito, sellainen, joka on säilyttänyt purppuransa puhtaana. Sen jalkojen juuressa ei urospuolinen olio ole kertaakaan polvistunut uskollisuuttaan vannoen, enemmästä puhumattakaan. Siitä huolimatta Naljuskin on yksinäisinä hetkinään monet haaveet haaveillut. Se on varmaan unelmoinut palmumetsien ritarista, joka sulkee sen syleilyynsä ja käsivarsillaan kantaa sen yhteiseen pesäänsä.
Suosittelen Korkeasaaren kirjaa kaikille Korkeasaaren vuosikortin haltijoille tai muuten eläintarhoista kiinnostuneille. Kirja avaa julman ja naiivin maailman eläintarhaan, ja saa ajattelemaan sitä, miten eläintenpito on muuttunut. Ja miten sen monissa paikoissa pitäisi muuttua.
Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: Korkeasaaren kirja
Kirjailija: Väinö Lehtonen
Kustantaja: Otava (1951)
Mian arvio: ****
Lapsena rakastin Sesse ja Ilkka Koiviston kirjoja Korkeasaaresta, ja haaveilin mahdollisuudesta asua siellä. James Herriot oli toinen suosikkini, ja toiveenani tyypillisesti eläinlääkärin ammatti. Toiveeni kariutuivat siihen, kun käytin 11-vuotiaana omaa koiraani eläinlääkärissä ja tajusin, etteivät kaikki toimenpiteet olleetkaan niin mukavia.
VastaaPoistaKorkeasaareen voisi olla toinenkin reitti: Anja Snellman teki vuoden taustatyötä "Safari Clubia" varten, ja toimi Korkeasaaren eläinlääkärin apulaisena ja kertoo olleensa mm. "mukana lumivuohien sorkkia vuolemassa, katsomassa, kun isoja petoja nukutettiin ja tutkittiin, löytölintujen siipien korjausleikkauksissa...”
Kirjassa kuvattu antropomorfismi on tosiaan nykykäsityksen mukaan melko noloa. Yann Martel kuvaa kirjassaan "Life of Pi" zoomorfismia, jossa eläin pitää ihmistä tai muuta eläintä lajitoverinaan. Leijonanpennut hyväksyvät koiran emokseen, sarvikuonot ja vuohet viihtyvät samassa aitauksessa. Martel pitää ilmiötä luonnon tasapainotuksena: kaikki kaipaavat emoa ja sosiaalista kanssakäymistä (ja hierarkian tuomaa turvaa). Naljuskin mahdollisesti.
Inhimillistäminen on nykyään läsnä vähän kaikkialla. Siideriä (tai lonkeroa) myydään puhuvan ketun avulla, maitopurkin kyljessä on iloinen lehmä ja kanapaketissa kotkottaa maalaismaisemassa viihtyvä kana. Kettu on tosin saanut jo lähtöpassit, koska sen katsottiin vetoavan alaikäiseen ostajakuntaan.
VastaaPoistaItsekin syyllistyn tuon tuosta omien koirieni tai pihalla hyppivien oravien inhimillistämiseen. Ei tälle taipumukselle taida voida mitään, vaikka kaiketi pitäisi.
Myös minä olen halunnut asua Korkeasaaressa, vieläkin siellä käydessäni ihmettelen että joku saa asua siellä oikeasti.
VastaaPoistaKyllä varmasti Naljus ja moni muu kaipasi seuraa, ja mielellään lajitovereista. Silti Lehtosen hyväntahtoinen eläinten ajatusmaailmalla spekulointi meni kirjassa överiksi. Eikä ole kyse siitä, ettenkö myös minä inhimillistäisi eläimiä, varsinkin omia koiriani. Kirjassa kuvattu antropoformismi (taas tuli insentiivi sanakirjan käyttöön) ei suinkaan ole kirjan vaikuttavin osa, vaan se, kuinka huonoilla tiedoilla ja resursseilla eläimiä usein hankittiin ja hoidettiin, vaikka tarkoitus oli hyvä.
Onneksi ainakin Korkeasaaressa eläinten olot ovat muuttuneet noista ajoista. Itseäni kylmää edelleen, kun ajattelen sitä pientä karhulinnaa, jossa karhut Korkeasaaressakin joskus asuivat.
VastaaPoista