Joskus kirjan lukeminen voi olla seikkailu. Tämän kirjan kohdalla ennätin innostua, pettyä, vaihtaa kieltä ja ilahtua, vain muutaman päivän kuluessa.
Kaikki alkoi Facebookista. Kaverini linkitti kirja-arvostelun Diego Maranin romaanista "New Finnish Grammar", ja olisin halunnut kirjan välittömästi Kindleeni. Tämäpä ei onnistunutkaan, sillä näköjään kaikista uusista kirjoista ei ainakaan heti tehdä Kindle-versiota. Tilasin sitten pikapikaa ihan aidon paperisen version Amazon UK:sta, ja jouduin odottamaan muutaman päivän ennen kuin pääsin aloittamaan. Näin suuresta innosta ja odotuksesta ei kai muuta voikaan seurata kuin pettymys, ja eritoten harmistuin kirjan kielellisistä ja kulttuurisista virheistä, vaikka pidinkin kirjan kielestä kovasti. Kirjoitin arvostelun, jossa toivoin että kirja suomennettaisiin ja samalla virheet korjattaisiin. Ja sitten sattumalta huomasin, että kirja onkin jo suomennettu nimellä "Sotilas ilman menneisyyttä", vuonna 2003. Ja että kirja olisi saatavilla lähikirjastossa! Kun luin kirjan suomeksi, se oli aivan täydellinen. Suomentaja oli löytänyt juuri oikeat sanat kuvaamaan tekstin vivahteita, ja tarina sai paitsi siloisen ulkoasun, myös vieläkin kauniimman kielen. Sen kielistä kauneimman.
Kirja todella on kaunis, hienovireinen kuvaus kielestä, muistista, unohduksesta ja kaipauksesta. Suomalaisuuden omaleimaisuus ja herkkyys tehdään näkyviksi muistinsa ja kielensä kokonaan kadottaneen Sampo Karjalaisen kautta. Hän löytyy Italiasta vakavasti loukkaantuneena, vain nimilappu rinnassaan viitteenä kansallisuudesta, ja saapuu Suomeen etsimään itseään Suomen kielen ja kulttuurin kautta. Hän opiskelee suomea väenvängällä vääntäen ja yrittää ymmärtää suomalaisuutta ja samalla itseään kieliopin, kirkon, Kalevalan ja koskenkorvan keinoin. Hän tutustuu suomalaisuudesta palavasti saarnaavaan pastoriin (Olof Koskela) ja eteeriseen sairaanhoitajaan (Ilma Koivisto), mutta ilman keinoja ilmaista omia tunteitaan tai edes muistoa siitä mitkä omat tunteet voisivat olla, hän ei kykene kohtaamaan muita ihmisiä, ja naisen sijaan heittäytyy suomen kielen syliin.
Jatkosodan aikainen Helsinki piirtyy lukijan mieleen ensin ankeana ja harmaana, sitten vihreänä ja valoisana, aikana, jolloin vain meri mustuu yöaikaan ja jolloin auringonvalo luo "sopimatonta hilpeyttä".
Lingvistille kirja on yhtä tykitystä: "tunnistin sanat, joissa monikon genetiivi räjäytti rakenteen ja hävitti loppukonsonantin niin että tuloksena oli tyystin eri kirjainten sekamelska."
Marani kuvaa kuinka kieli muovaa persoonaa ja jopa kasvonpiirteitä, miten jännittävää uuden kielen opiskelu voikaan olla, ja miten tutut käsitteet saavat lähes maagisia voimia eri kielillä.
"Suomi on kieli, jota pitäisi pelkästään laulaa - laulu on sen oikea elementti, sen morfologia."
Kukaan ei ole koskaan kuvannut niin upeasti suomen kieltä, sen erityispiirteitä ja sitä, miten se tekee meistä erityislaatuisia.
"Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen tai taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla; noiden järvien pohjaa peittää puhainen levä, yhtä punainen kuin puiset metsästysmajat, yhtä punainen kuin pensaiden marjat, jotka vuotavat kesäisin verta."
Kirjailija on italialainen EU-lingvisti, joka on kehittänyt parodisen keinokielen, "europanton". Ikävä kyllä uusi, englanninkielinen laitos on täynnä virheitä, enkä voi käsittää miten ketään suomalaista ei ole ensin pyydetty tarkistamaan kieltä ja faktoja: kirja on täynnä virheitä kirjoitusasussa ("to sing is laulua"; "Tervetuloa talossa! (Welcome home!)"; "toivatta - - - no hope"; "Ilmaringen, Lamminkainen, Pojhola, Kalea"; skandinaavisia kirjainmerkkejä ei ole käytetty jostakin syystä lainkaan) ja kulttuurin ymmärtämisessä ("bottle containing a white liquid - - - koskenkorva", Kullervo: "May I find death - - - in the belly of the barracuda!"). Suomenkielinen laitos sen sijaan antaa lukijan hengähtää ja vain nauttia kielestä.
Kaikki alkoi Facebookista. Kaverini linkitti kirja-arvostelun Diego Maranin romaanista "New Finnish Grammar", ja olisin halunnut kirjan välittömästi Kindleeni. Tämäpä ei onnistunutkaan, sillä näköjään kaikista uusista kirjoista ei ainakaan heti tehdä Kindle-versiota. Tilasin sitten pikapikaa ihan aidon paperisen version Amazon UK:sta, ja jouduin odottamaan muutaman päivän ennen kuin pääsin aloittamaan. Näin suuresta innosta ja odotuksesta ei kai muuta voikaan seurata kuin pettymys, ja eritoten harmistuin kirjan kielellisistä ja kulttuurisista virheistä, vaikka pidinkin kirjan kielestä kovasti. Kirjoitin arvostelun, jossa toivoin että kirja suomennettaisiin ja samalla virheet korjattaisiin. Ja sitten sattumalta huomasin, että kirja onkin jo suomennettu nimellä "Sotilas ilman menneisyyttä", vuonna 2003. Ja että kirja olisi saatavilla lähikirjastossa! Kun luin kirjan suomeksi, se oli aivan täydellinen. Suomentaja oli löytänyt juuri oikeat sanat kuvaamaan tekstin vivahteita, ja tarina sai paitsi siloisen ulkoasun, myös vieläkin kauniimman kielen. Sen kielistä kauneimman.
Kirja todella on kaunis, hienovireinen kuvaus kielestä, muistista, unohduksesta ja kaipauksesta. Suomalaisuuden omaleimaisuus ja herkkyys tehdään näkyviksi muistinsa ja kielensä kokonaan kadottaneen Sampo Karjalaisen kautta. Hän löytyy Italiasta vakavasti loukkaantuneena, vain nimilappu rinnassaan viitteenä kansallisuudesta, ja saapuu Suomeen etsimään itseään Suomen kielen ja kulttuurin kautta. Hän opiskelee suomea väenvängällä vääntäen ja yrittää ymmärtää suomalaisuutta ja samalla itseään kieliopin, kirkon, Kalevalan ja koskenkorvan keinoin. Hän tutustuu suomalaisuudesta palavasti saarnaavaan pastoriin (Olof Koskela) ja eteeriseen sairaanhoitajaan (Ilma Koivisto), mutta ilman keinoja ilmaista omia tunteitaan tai edes muistoa siitä mitkä omat tunteet voisivat olla, hän ei kykene kohtaamaan muita ihmisiä, ja naisen sijaan heittäytyy suomen kielen syliin.
Jatkosodan aikainen Helsinki piirtyy lukijan mieleen ensin ankeana ja harmaana, sitten vihreänä ja valoisana, aikana, jolloin vain meri mustuu yöaikaan ja jolloin auringonvalo luo "sopimatonta hilpeyttä".
Lingvistille kirja on yhtä tykitystä: "tunnistin sanat, joissa monikon genetiivi räjäytti rakenteen ja hävitti loppukonsonantin niin että tuloksena oli tyystin eri kirjainten sekamelska."
Marani kuvaa kuinka kieli muovaa persoonaa ja jopa kasvonpiirteitä, miten jännittävää uuden kielen opiskelu voikaan olla, ja miten tutut käsitteet saavat lähes maagisia voimia eri kielillä.
"Suomi on kieli, jota pitäisi pelkästään laulaa - laulu on sen oikea elementti, sen morfologia."
Kukaan ei ole koskaan kuvannut niin upeasti suomen kieltä, sen erityispiirteitä ja sitä, miten se tekee meistä erityislaatuisia.
"Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen tai taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla; noiden järvien pohjaa peittää puhainen levä, yhtä punainen kuin puiset metsästysmajat, yhtä punainen kuin pensaiden marjat, jotka vuotavat kesäisin verta."
Kirjailija on italialainen EU-lingvisti, joka on kehittänyt parodisen keinokielen, "europanton". Ikävä kyllä uusi, englanninkielinen laitos on täynnä virheitä, enkä voi käsittää miten ketään suomalaista ei ole ensin pyydetty tarkistamaan kieltä ja faktoja: kirja on täynnä virheitä kirjoitusasussa ("to sing is laulua"; "Tervetuloa talossa! (Welcome home!)"; "toivatta - - - no hope"; "Ilmaringen, Lamminkainen, Pojhola, Kalea"; skandinaavisia kirjainmerkkejä ei ole käytetty jostakin syystä lainkaan) ja kulttuurin ymmärtämisessä ("bottle containing a white liquid - - - koskenkorva", Kullervo: "May I find death - - - in the belly of the barracuda!"). Suomenkielinen laitos sen sijaan antaa lukijan hengähtää ja vain nauttia kielestä.
Tarina on yksinkertainen ja suloinen, silti päällimmäisiksi mieleen jäävät tarkkanäköiset, mutta pehmennetyt kuvaukset meistä ja kielestämme, Paavo Haavikon sanoin alkulehdellä: "Ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla".
Lisäksi kirja kannustaa tarttumaan uudestaan Kalevalaan, ja se ei voi olla huono asia!
"Sitten kun pystyt lukemaan Kalevalaa, olet pesunkestävä suomalainen; vasta sitten kun ihosi nousee kananlihalle kuullessasi sen runojen rytmin, kuulut oikeasti meihin!"
Kirja pähkinänkuoressa
Alkuperäinen italiankielinen nimi: Nuova Grammatica Finlandese
Kirjailija: Diego Marani
Alkuperäinen kustantaja: Bompiani (2000)
Lisäksi kirja kannustaa tarttumaan uudestaan Kalevalaan, ja se ei voi olla huono asia!
"Sitten kun pystyt lukemaan Kalevalaa, olet pesunkestävä suomalainen; vasta sitten kun ihosi nousee kananlihalle kuullessasi sen runojen rytmin, kuulut oikeasti meihin!"
Kirja pähkinänkuoressa
Alkuperäinen italiankielinen nimi: Nuova Grammatica Finlandese
Kirjailija: Diego Marani
Alkuperäinen kustantaja: Bompiani (2000)
Suomenkielinen nimi: Sotilas ilman menneisyyttä
Kääntäjä: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Helmi Kustannus (2003)
Kääntäjä: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Helmi Kustannus (2003)
Englanninkielinen nimi: New Finnish Grammar
Kääntäjä: Judith Landry
Kustantaja: Dedalus (2011)
Asteriinan arvio: ****
Kääntäjä: Judith Landry
Kustantaja: Dedalus (2011)
Asteriinan arvio: ****
No jopas, näin kiinnostava juttu ja mennyt ihan ohi! Kiitos vinkistä!
VastaaPoistaJames Clavellin kirjassa Whirlwind (1986) seikkaillee paljon henkilöhahmoja Iranin vallankumouksen (1979) pyörteissä. Olen lukenut kirjan englanninkielisenä, ja minua häiritsi koko ajan se, että yksi sankareista oli suomalainen Erikki Yokkonen. Eikö nimen kirjoitusasua olisi voinut tarkistaa, sillä selvästi 1300-sivuiseen kirjaan oli muuten tehty paljon taustatyötä.
VastaaPoistaVoin vain kuvitella, kuinka ärsyttävää oli lukea käännösvirheitä vilisevää Diego Maranin kirjaa englanniksi. Onneksi löytyi suomalainen versio, jossa kääntäjä on näköjään tehnyt enemmän kuin oman osansa. Hienoa että kääntäjän tekemä työ huomioitiin edes tässä blogikirjoituksessa.
Maranin kirjan englanninkielisen painoksen kansikuva näyttää olevan osa Akseli Gallen-Kallelan kauniista maalauksesta Keitele, jossa peilityynen järven pintaa koristavat vienon tuulenvireen muodostamat raidat. Käsittääkseni aiheesta on useampi versio, ja yksi niistä jossain Lontoon museossa. Mahtaako taulu sykähdyttää ulkomaalaista samalla tavalla kuin suomalaista?
Hyvä havainto kansikuvasta! Maalaus ostettiin 1999 National Galleryn kokoelmaan. Näitä Keitele-vaariaatioita tunnetaan kaikkiaan neljä versiota.
PoistaKirjaesittely oli itselleni mukava löytö, en ollut kuullut tästä. Kiitos blogistille.
Innostuin kirjoituksestasi niin kovasti, että klikkasin itseni huuto.nettiin. Ja sieltähän tämä kirja sitten löytyikin suomennettuna. Klik, klik. Posti tuo.
VastaaPoistaHuono käännös pilaa lukukokemuksen. Suomennetuissa teoksissa törmää tähän ongelmaan aina silloin tällöin. Ja aina se ärsyttää yhtä paljon. Toisaalta hyvän käännöksen lukeminen on yhtä juhlaa.
Keiteleestä: Ainakin taulu on sykähdyttänyt sitä, joka on valinnut sen kansikuvaksi! (Ilmeisesti graafinen suunnittelija ja valokuvaaja Marie Lane Dedalus-kustantamossa.)
VastaaPoistaLaitoin kirjailijalle Facebook-viestin, jossa on linkki tähän postaukseen. Halusin paitsi kertoa englanninkielisen laitoksen virheistä, kiittää häntä kauniista kirjasta, joka sai ainakin minut arvostamaan omaa äidinkieltäni entistä enemmän.
Hiphei. Posti toi jo kirjan. Pian pääsen lukemaan.
VastaaPoistaArvioiva tekstisi vastaa täysin omia tuntemuksiani kirjan luettuani. Sain Maranista vinkin Kaliforniasta saakka. Suomen ja Skandinavian ystäväni kehaisi kirjaa minulle. Oli lukenut uunituoreen käännöksen englanniksi. En raaski välittää tietoja noista käännöskukkasista hänelle.
VastaaPoistaEnglanninkielen ja kääntämisen harrastelijana Marani-käännös alkoi kiinnostaa. Ikuisena kielten opiskelijana osaan kuitenkin nauttia täysillä ammattimaisista, suomeksi tehdyistä käännöksistä.
Kuten tunnettua, paras käännös on sellainen, ettei sitä edes käännökseksi huomaa. Ajattelee vain että kirjailija on todella lahjakas ja käyttää kieltä kauniisti. Tökerössä käännöksessä kuultaa alkuperäinen kieli läpi, ja lukija pohtii mikä tekstissä on kirjailijan, mikä kääntäjän osuus.
VastaaPoistaBrittiläinen kaverini luki englanninkielisen painoksen ja piti siitä. Hän tuntee suomen kieltä ja kulttuuria sen verran hyvin, että on varmaankin huomannut typot, mutta ei ehkä niin hyvin että olisi ärsyyntynyt niistä. Koelukijani lähipiirissäni pitivät suomenkielisestä versiosta todella paljon.
Tällä perusteella voinen suositella kirjaa varauksetta kaikille, kunhan vain lukevat kirjan omalla äidinlielellään.
Kiitos vinkistä! Luin ja tykkäsin. Suomen kieli esittäytyy tässä kirjassa jotenkin poikkeuksellisella tavalla. En olisi itse osannut lähestyä omaa äidinkieltäni yhtä runollisesti.
VastaaPoista