Sodan aitoutta

Löysin vanhan päiväkirjani. Sitä sydänten määrää ja 15-vuotiaan itsekeskeisyyttä. Ja noloutta: "Luin just Polttouhrit! Siis en mä tienny et ne nazit oli niin kauheit!!!" Voi opettajaparat ja raukat vanhempani, jotka olivat muutamaa vuotta aikaisemmin raahanneet veljeni ja minut mm. Auschwitziin ja Birkenauhun.

Nyt, reilut parikymmentä vuotta myöhemmin, joudun kuitenkin toteamaan lähes saman. Vain ilman sydämiä ja z-kirjaimia. Luin juuri Chang-Rae Leen "The Surrendered", eikä mikään historiankirja tai autenttinen kuvamateriaali ollut valmistanut minua tällaisiin sodan kauheuksiin.

Tämä vain vahvistaa sen, että vaikka todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää, keksitty tarina voi olla totuutta paljon aidompaa ja ravisuttavampaa. En ole koskaan pitänyt tositapahtumiin perustuvista kirjoista tai elokuvista, sillä niissä on mielestäni liian tiukat realismin rajat. Haluan että taide yllättää ja menee sinne, mihin todellisuus ei koskaan yllä: pois arkipäiväisestä, fysiikan lakien orjuudesta, tiukasta realismista. Jos elokuvassa ei käytetä elokuvallisia keinoja, se voisi yhtä hyvin olla tv-draamaa. Jos kirjallisuus kertoo vain yksipuolisen totuuden, se voisi olla lehtiartikkeli. Jos haluan sieluani kosketettavan, tartun fiktioon.

Chang-Rae Leen kirja tosin taisi naarmuttaa sieluani. En olisi koskaan ottanut lukulistalleni "sotakirjaa", mutta törmäsin kirjailijan nimeen jossakin, enkä tiennyt kirjasta etukäteen mitään. Romaanin ensimmäinen kappale oli niin koskettava, kaunis ja karmaiseva, että vaikka en olisi halunnut lukea enkä tietää sodasta enää yhtään, en olisi voinut nukkua tietämättä miten päähenkilölle käy alun kokemusten jälkeen. Ja kun kyseessä ei ole mikään feelgood-tyttöhömppä, niin arvaahan sen ettei siinä nyt mitenkään kovin ihanasti käy. Ei häämarssia ja ruusun terälehtiä lähes 500 tuskaisen sivun jälkeen.

Romaani alkaa Korean sodasta vuonna 1950, jolloin June on 11-vuotias ja menettää pikavauhtia koko perheensä sodan jalkoihin, kammottavalla tavalla. June sinnittelee hengissä ja päätyy orpokotiin. Seuraavaksi siirrymme vuoden 1986 New Yorkiin, jossa June sairastaa loppuvaiheen vatsasyöpää, pakkaa elämäänsä ja haluaa etsiä maailmalle lähteneen poikansa. Apuriksi hän hankkii vastentahtoisen Hectorin, amerikkalaisen sotilaan, joka työskenteli aikanaan Junen orpokodissa. Junea ja Hectoria yhdistävät muistot ihanasta Sylvie Tannerista, orpokodin johtajan vaimosta. Sylvie onkin kirjan kolmas päähenkilö, ja hänen kauttaan lukija pääsee kokemaan lisäksi Mantsurian miehityksen kauhut 1930-luvulla.

Romaanin kehyskertomus on matka Italiaan etsimään Junen poikaa, mutta orpokodin elämän ja sen lopun muistelu on aivan yhtä tärkeässä roolissa. Kaikki päähenkilöt ovat kokeneet kovia elämänsä eri vaiheissa, ja se on muokannut heistä sen, keitä he ovat. Kirjan nimi ("Antautuneet") kuvastaa mielestäni päähenkilöiden asennetta menneisyyttä kohtaan. He eivät ole luovuttaneet elämän edessä (edes June, joka on kuolemaisillaan), vaan ovat antautuneet sodalle ja sen kauhuille, ja siten kyenneet jatkamaan elämäänsä, kuka milläkin keinoin (työnteon, viinan tai morfiinin avustamana).

Kirjailijan teksti on viiltävän kaunista, viipyilevää ja rauhallista, myös silloin kun lukija haluaisi hypätä vauhdilla eteenpäin. Tekstin sisällön ja muodon ristiriita piti minut otteessaan loppuun saakka, ja aionkin lukea myös muita Chang-Rae Leen romaaneja (hän on kirjoittanut niitä neljä). Sota ei aiheena edelleenkään viehätä, enkä ihan heti halua suoda sille ajatustakaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Surrendered
Kirjailija: Chang-Rae Lee
Kustantaja: Riverhead Books (2010)

Asteriinan arvio: ****+