Varjoja paratiisissa

Siirtolaisia on tullut Amerikkaan monessa aallossa, ja tämä kirja, Erich Maria Remarquen Varjoja paratiisissa kertoo niistä, jotka tulivat Euroopasta toisen maailmansodan aikana. Tämä tausta antaa kirjalle ankean taustavireen, sillä monet kirjan henkilöistä kantavat mukanaan kauheita kokemuksia. Sopeutuminen uuteen maahaan ja elämään onnistuu toisilta paremmin, toisilta huonommin. Parhaiten onnistuvat ne, jotka alkavat rakentaa tulevaisuutta.

Päähenkilö elää sodanaikaisten emigranttien väliaikaisessa maailmassa. Osa heistä piti kiinni kotimaansa tavoista, toiset olivat valmiita luopumaan nimestään ja äidinkielestään uuden elämän vuoksi. Ihmisten tarkkailu suurkaupungissa on sinänsä kiinnostavaa. Kerronta on sujuvaa ja täynnä päähenkilön silmin tehtyjä, osuvia huomioita amerikkalaisesta sykkeestä. Kirjassa tulee vastaan meille nykynaisille Sinkkuelämästä tuttuja New Yorkin elementtejä, kuten pilvenpiirtäjät, muotikuvaukset, suhdekiemurat, kenkäfriikit, ravintolat ja yökerhot.

Kirjan päähenkilö toimii New Yorkissa ja Hollywoodissa taidekauppiaiden apulaisena myyden ihania ranskalaisia impressionisteja moukkamaisille amerikkalaisille miljonääreille. Tässä kirjassa taiteesta ymmärtää ainoastaan päähenkilö, joka piilotteli kaksi vuotta henkensä kaupalla eurooppalaisessa museossa hivellen pimeydessä kiinalaisia pronssiesineitä sormenpäillään. Sellaisen näppituntuman kanssa on vaikea kenenkään kilpailla.

Saksalaissyntyinen Erich Maria Remarque nousi maailmanmaineeseen kirjallaan Länsirintamalta ei mitään uutta (1929). Se kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja sotimisen mielettömyydestä yleensä. Varjoja paratiisissa ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, sillä sen kuvaama mielettömyys tulee esille vain unissa ja sivulauseissa. Remarque oli emigranttina Yhdysvalloissa ja tutustui mm. saksalais-yhdysvaltalaiseen filmitähteen Marlene Dietrichiin. Kaikki loppuu aikanaan, myös toinen maailmansota. Emigranttien, niin kirjassa kuin oikeassa elämässäkin, oli päätettävä, palatako Eurooppaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Erich Maria Remarque
Nimi: Schatten im Paradies (1971)
Suomenkielinen nimi: Varjoja paratiisissa
Suomentaja: Leena Brummer
Kustantaja: Gummerrus (1973)

Mian arvio: **

Aurinkoenergiaa ja lempeä

Olen huomannut toimivani aurinkoenergialla. Kun valon määrä lisääntyy, kömmin peiton alta esiin ja alan liikkua ja touhuta ylenpalttisesti, koko pitkän talven edestä. Tästä johtuen kaadun illalla sänkyyn, ja jaksan lukea noin 3 sivua ennen kuin silmät painuvat väkisin kiinni. En jaksa lukea enempää, vaikka mieluusti jo bloggaisin haukottelun vaikutuksesta niin fyysiseen kuin henkiseenkin terveyteen!

Tätä odotellessa ajattelin kysellä lempikirjojanne, -hahmojanne ja -lukukokemuksianne.

Facebookissa on kiertänyt kaikenlaista kyselyä, mutta sosiaalisessa mediassa on tapana esittää itsensä ihan pikkuisen paremmassa valossa kuin sovituskopissa. Ajattelinkin kysyä ihan OIKEITA lemppareita, niitä, jotka ovat jääneet mieleen vuosien varrella kaikista maailman kirjoista.

Tässä ehdotuksia pohdintaan, muutakin saa toki laittaa! (Laitan omanikin vasta kommentteihin, niin en sotke pohdintaasi.)

- Lempikirja (kyselyissä/oikeasti; ennen/nyt):
- Lempikirjailija(t):
- Lempihahmo(t):
- Paras lukukokemus:
- Tehnyt suurimman vaikutuksen:
- Kirjailija, jota olen lukenut eniten:
- Lempilukemistani juuri nyt:
- Paras petikaveri:
- Inhokkikirja(t):
- Inhokkikirjailija(t):

Valehtelijan muotokuva

Brittiläisen koomikon, Stephen Fryn esikoisteos The Liar tekijänsä oloinen teos. Se on älykäs, huvittava ja veitsenterävä, aivan kuten Stephen Frykin.  Mutta kirja on myös hengästyttävä ja paikoitellen jopa hiukan pitkästyttävä. En valitettavasti kykene lukemaan kymmensivuista kuvausta krikettiottelusta. En sitten mitenkään. En vaikka melkein päälläni seisoin ja yritin.

Osa kirjan hienouksista, sisäpiirivitseistä ja satiirisista heitoista menee muutenkin auttamattomasti ohi, koska en ole mitenkään erityisen perehtynyt brittiläisen yläluokan sielunelämään tai Oxbridgeläiseen yliopistomaailmaan. Huumori on tämän lukukokemuksen perusteella jossain määrin kulttuurisidonnainen taitolaji, jonka täydellinen avautuminen vaatii saman kokemus- ja kulttuuritaustan. Mutta kyllä tämä kirja silti onnistuu tavoitteissaan ja naurattaa, koska parhaimmillaan Fryn viljelemä huumori on universaalia.

Kirja kertoo Adrian Healeystä, joka valehtelee pakonomaisesti kaikesta ja kaikille. Adrianin elämää seurataan yksityiskoulussa, Lontoon kaduilla ja Cambridgen kuvitteellisessa St. Matthewsissa. Omat käänteensä aiheuttaa Adrianin umpihomous, joka tuo kirjaan traagisiakin piirteitä. Adrian saa yliopistossa tutorikseen Donald Trefusiksen, joka näkee Adrianin valheiden lävitse paremmin kuin kukaan muu. Alkaa eräänlainen kissa-hiiri –leikki, joka kantaa läpi kirjan. Miksi Adrian valehtelee koko ajan? Onko mikään Adrianin itsestään kertoma asia totta? Onko Adrian sittenkin osa suurempaa valheiden verkostoa? Eksentrinen Donald Trefusis on muuten ihastuttava hahmo ja juuri sellainen kuin englantilaisen yliopistotyypin mieltää olevan tweed-takkeineen kaikkineen. Stephen Fry on muuten kirjoittanut vielä keskeneräisen kuunnelman Donald Trefusiksesta, joten tästä mainiosta hahmosta voi nauttia vielä jatkossakin.

Tavallisen peruskoulun ja lukion käyneenä voi muuten vain ihmetellä englantilaista yksityiskoulujärjestelmää, jossa herkimmässä iässä olevat pojat (tai tytöt) suljetaan saman katon alle useaksi vuodeksi ja yhteys vanhempiin katkeaa väistämättä. Mitä tämä mahtaakaan tehdä nuoren ihmisen mielelle? Mutta perinteet ovat tiukassa ja yksityiskoulu on edelleen parhain väylä parhaimpiin yliopistoihin ja vallankahvoihin. Tämä tietysti edellyttää, että vanhemmilla on varaa. Jos ei ole rahaa, ovat vallan portaat vaikeammin kiivettävissä. 

Jeeves and Wooster

Tähän loppuun vielä lähes pakollinen Jeevesin ja Woosterin hehkutus kuvan kera. Hugh Laurien ja Stephen Fryn Jeeves ja Wooster on maailman paras sarja. Tai ainakin se on maailman paras Jeeves ja Wooster. What ho!

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Stephen Fry

Nimi: The Liar (1991)

Kustantaja: Arrow Books 

Lempeästi hullu arvio: ***

Älä käytä sytykkeenä

Sain joululahjaksi Kindlen, Amazonin e-kirjojen lukulaitteen. Olen aivan rakastunut!

Yöpöydälläni ei ole enää pölyisiä kirja- ja lehtipinoja, vaan kauniiden punaisten nahkakansien päällystämä litteä, kevyt, pokkarinkokoinen laite. Kindleen mahtuu 3500 kirjaa kerralla, valikoimassa on nimikkeitä tällä hetkellä noin 850000, akku kestää jopa kuukauden, ja lukukokemus on huippumiellyttävä - enää ei tarvitse kääntää sängyssä kylkeä kun kääntää paksun kirjan sivua, kannessa on oma valo, joten yölamppu ei häiritse muita samassa huoneessa nukkuvia, ja kirjasinkoon voi valita oman maun tai näkökyvyn mukaan.

Aivan erityisen mahtava on tuo 850000 kirjan valikoima: kaikki ovat ulottuvillani koska tahansa! Kun näen kiinnostavan kirjan televisiossa tai lehdessä, voin jo muutaman minuutin kuluessa lukea kirjaa itse! Tämä on tuonut aivan uusia ulottuvuuksia pohdinnalle "mitä seuraavaksi lukisin": selaan Amazonin suosituksia, New York Timesin bestseller-listaa, Booker -palkinnon parhaimmistoa, jne.

Kirjoista voi ladata ilmaiseksi itselleen lyhyen alkupätkän (10-15 sivua), ja sitten tämän luettuaan päättää haluaako vielä jatkaa. Näin on helppo tutustua monen kirjailijan teoksiin (kuin selailemalla niitä rauhassa kirjastossa tai kirjakaupassa, paitsi että niissä ei voi makoilla), ja virheostokset jäävät tekemättä. Juuri ilmestyneen uutuusteoksen saa Kindleen pokkarin hinnalla. Lisäksi ennen vuotta 1923 julkaistut (tekijänoikeuksista vapaat) kirjat ovat ilmaisia, ja näitä nimikkeitä on saatavilla yli 1,8 miljoonaa! Näihin lukeutuvat esimerkiksi kaikki Shakespearen ja Jane Austenin teokset!

Samaan kirjatiliin voi liittää yhteensä 7 eri lukulaitetta, eli kerran tilatut kirjat voi jakaa ystäviensä kanssa myös! (En muista koskaan lainanneeni yhtään paperikirjaa noin monelle ihmiselle.) Tämä on erityisen mukavaa jos ystävät ovat kaukana: kirjoja on helppo jakaa ja niistä voi keskustella sen jälkeen. Kirjasta voi myös alleviivata kohtia, ja jakaa omat merkinnät muiden kanssa! Enää ei muuten ole puutetta lahjaideoista: kirjatilin kartuttaminen onnistuu helposti Amazonin kautta.

Mutta mikä on kaikkein parasta Kindlessä? Mikä tahansa kirja on äänikirja! Automaattinen mies- tai naisääni lukee tekstin haluamallasi nopeudella! Tämä on aivan loistava ominaisuus, enkä voi hehkuttaa sitä kylliksi! Äänikirjat ovat kalliita, joten meillä niitä ei ole kuin muutama (joululahjaksi saatu), ja tarjontakin on hyvin rajallista Suomessa. Nyt saan kuunnella kirjaa kuin kirjaa vielä kun silmät eivät pysy auki, tai vaikka käyttäessäni soutulaitetta! Lukijan intonaatio ei ole täydellinen, koska tämä ei tietenkään lue juuri sitä virkettä, vaan sanat erikseen, mutta kuunteluelämys on yllättävänkin miellyttävä, ja siihen tottuu hyvin nopeasti. (En usko että itsekään luen ääneen niin kovin täydellisesti...)

Negatiivinen puoli on toki se, että kirjat ovat ainakin toistaiseksi vain englanninkielisiä. Mutta samalla käytössä on sitten koko englanninkielisen maailman kirjamarkkinat! Yksi mahtava piirre Kindlessä on myös sisäänrakennettu synonyymisanakirja. Olen aivan liian laiska tarkistamaan minulle vieraita sanoja sanakirjasta, mutta kun se onnistuu nyt napin painalluksella, olen oppinut uusia jännittäviä termejä (kuten maw = kita).

En ole tutustunut muihin e-lukulaitteisiin, joten tämä on hyvin yksipuolinen arvostelu. Suosittelen joka tapauksessa tarttumaan uuteen mediaan ennakkoluulottomasti: lukukokemus on aivan yhtä hyvä kuin perinteisessä kirjassa, sillä sisältö on edelleen se mikä ratkaisee! Eikä matkalle lähtiessä tarvitse miettiä montako kirjaa mahtuu mukaan (olen monesti raahannut viikonloppureissulle kolmekin kirjaa, varmuudeksi, mutta niiden on sitten pakko olla ollut kevyitä).

Joku kysyi minulta olenko valmis jättämään "vanhanaikaiset" kirjat kokonaan. Mikä järjetön kysymys! Sama kuin en enää haluaisi tavata ystäviäni oikeassa elämässä kun on Facebook! Totta kai luen edelleen fyysisiä kirjoja: maailma on täynnä upeita kuvateoksia, opaskirjoja ja vanhoja pölyntuoksuisia kirjoja, joita edelleen haluan kosketella, selailla ja pitää käsissäni, puhumattakaan lastenkirjoista. Lisäksi kaiken muun paitsi englanninkielisen kirjallisuuden joutuu edelleen lukemaan ihan perinteisellä tyylillä. Jatkossa saatan myös haluta omistaa paperiversiona kirjan, johon olen Kindlen kautta lukiessani rakastunut. Mutta nyt voin rauhassa harrastaa irtosuhteita, miettimättä täytyykö kyseinen yksilö ottaa ihan pysyvästi omaan kotiin asumaan!

Annan Kindlelle arvosanaksi viisi sydäntä!

Kuvaa ottaessani huomasin vielä yhden kehun aiheen: tätä kirjaa ei 10 kk ikäinenkään saa tuhottua selänkäänteessä!

Sanat ovat meriä, jotka on täytetty merkitysten kaloilla

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin paperin luonnollisen kielen käsittelystä tietokoneella. Lähtökohta oli konekääntäminen ja koneellinen sisällön analyysi. Älkää vielä innostuko, sillä laitan tähän vain lyhyen pätkän, sellaisen, jota toivon muiden kirjallisuuden ystävien joskus miettivän.
***
Kone ei voi oppia ja ymmärtää kieltä samalla tavalla kuin ihminen. Kun ihmiskääntäjä lukee ja ymmärtää lukemansa ennen kuin kääntää tekstin toiselle kielelle, tietokone laatii käännöksen kielen rakennetietojen ja merkitystietokantojen perusteella.

Kielen rakenteita pystytään varsin hyvin mallintamaan ja merkityksiäkin voidaan ohjelmoida. Konekäännin on kehittynyt sana sanalta -käännöksestä, joka tuotti sellaisia helmiä kuin Voi Luoja! Butter Creator! Merkityksen esittäminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin ehkä odotettiin. Konekääntämisen tavoitteena onkin riittävä ymmärrys, jolloin ohjelma kykenee tuottamaan oikean ja laadukkaan käännöksen.

Laatu on tässä ymmärrettävä eri tavalla kuin kaunokirjallisuuden kohdalla. Günter Grassin luottosuomentaja Oili Suominen kertoi seminaareista, joita Grass järjestää eri maista tulleille kääntäjille kulloinkin ajankohtaisesta kirjastaan. Näissä seminaareissa keskustellaan tekstistä ja kuunnellaan lauserytmiä, kun Grass lukee tekstiään ääneen. "Rytmihän on Grassin kääntämisessä a ja o", sanoo Suominen. (HS 1.10.1999)

On vaikea kuvitella koneen koskaan panostavan kielen vivahteisiin ihmisen tavoin saatikka kuuntelevan lauserytmiä. Kone ei ymmärrä tekstiä eikä sen tarkoitusperiä kuten ihminen. Ihminen ei näe tekstissä vain erillisiä sanoja ja lauseita, vaan mm. erilaisia tyylikeinoja ja intertekstuaalisia viittauksia.

Inhimillisen kääntäjän implisiittistä tietoa on vaikea eristää ja esittää symbolisesti. Arkitietomme yhteen kuuluvista asioista ja tavanomaisesta tapahtumien kulusta helpottaa diskurssin ymmärtämistä. Ihmiselle teksti ei ole vain lausejoukko vaan esimerkiksi romaani tai asiakirja tai uutinen tai mainos.
***
Tekstin otsikko on tietääkseni viittaus Pentti Saarikoskeen, mutta en ole pystynyt paikallistamaan sitä. Olisin todella iloinen, mikäli joku lukija osaisi antaa otsikolle lähdeviitteen.

Olisi myös hauska kuulla kokemuksia nykypäivän konekäännöksistä.

Syyllisyys ja häpeä

Bernhard Schlinkin Lukija on pieni suuri teos. Kirjana se on pieni ja nopealukuinen, mutta teemoiltaan se on suuri. Kirja on pohdiskeleva tutkielma syyllisyydestä ja häpeästä.

Lukija kertoo aikuisuuden kynnyksellä elävästä Michaelista, joka kohtaa kaksikymmentä vuotta vanhemman naisen. Pojan ja naisen, Hannan välille kehkeytyy intohimoinen suhde. Michael ei tiedä naisesta mitään, eikä nainen kerro menneisyydestään. Lukemisesta tulee tärkeä osa Michaelin ja Hannan yhteistä tarinaa. Michael lukee Hannalle, joka kuuntelee ahnaasti. Hanna hallitsee suhdetta ja Michael myöntyy kaikkeen miellyttääkseen Hannaa.

Hanna ja Michael ovat läsnä toisilleen intohimon hetkinä, mutta näiden hetkien ulkopuolella tai ulkomaailmassa suhdetta ei ole.  Ulkomaailman paineet sekä eräänlaiseen kielletyn hedelmän teemaan liittyvä kiusaantuneisuus ovat liikaa ja yhtäkkiä Hanna katoaa Michaelin elämästä. Yhtä yllättäen kuin siihen alun perin ilmestyikin. Michael etsii omasta käytöksestään vastausta, syyttää itseään, eikä ymmärrä tapahtunutta. 

Michael jatkaa elämäänsä, opiskelee lakia ja löytää itsensä kuuntelemasta oikeudenkäyntiä. Hanna on Michaelin tietämättä oikeudessa syytettynä rikoksista, joita ei voi ymmärtää. Michael tahtoo samalla ymmärtää ja tuomita, mutta huomaa, ettei pysty samanaikaisesti sekä tuomitsemaan että ymmärtämään Hannan mahdollisia tekoja. Tämä ajaa Michaelin ristiriitaan, joka rampauttaa hänet henkisesti.

Syyllisyys ja häpeä kahlitsevat kumpaakin. Michael häpeää itseään ja kokee syyllistyneensä toisaalta Hannan hylkäämiseen, toisaalta rakkauteen pahoihin tekoihin kykenevää Hannaa kohtaan. Hanna häpeää itseään ja omaa vajaavaisuuttaan, mutta hänen oma syyllisyytensä aukeaa hänelle itselleen vasta pitkällisen prosessin kautta. Oman vajaavaisuuden tuottama häpeä tuntuu olevan Hannalle suurempi asia kuin mahdolliset teot, joihin hän on syyllistynyt. Mutta lopulta teot saavuttavat Hannan ja häpeän yhteyteen astuu myös syyllisyys.

Schlinkin teos julkaistiin Saksassa vuonna 1995 ja se aiheutti laajaa keskustelua saksalaisten suhteesta omaan menneisyyteensä. Syyllisyys ja häpeä kantavat monien vuosikymmenten päähän, eikä menneisyydestä puhuminen liene saksalaisille helppoa edelleenkään. Kirja on ollut myyntimenestys ympäri maailmaa ja se on käännetty 37 kielelle.

Kirjasta on tehty myös Oscar-palkittu elokuva, jota en ole nähnyt. Ehkä se kuuluu elokuviin, jotka olisi hyvä nähdä. Ihan niin kuin kirjakin kuuluu kirjoihin, jotka olisi syytä lukea.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Bernhard Schlink

Nimi: Der Vorleser (1995)

Suomenkielinen nimi: Lukija

Suomentaja: Oili Suominen

Kustantaja: WSOY (1998)

Lempeästi hullu arvio ****

Toistensa peilikuvat

Luin Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinan kahdessa päivässä. En siksi, että se olisi ollut häkellyttävän hyvä tai poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu. Ei se ollut. Se oli ihan mukiinmenevä, muttei  mitenkään erinomainen. Mutta joskus on juuri yhden kirjan verran omaa aikaa ja Niffeneggerin kummitustarina sattui käteen sopivasti.

Ahmaisin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Sillä ahmimista se oli. Ei niinkään keskittynyttä nautiskelua tai harkittujen sanojen äärelle pysähtymistä. Tämä kirja oli kuin maukas pasta-ateria. Se loi hetkellisen täyden olon, muttei poistanut nälkää. Ei siis mikään unohtumaton kokemus, mutta lukemisen arvoinen.

Hänen varjonsa tarina kertoo identtisistä kaksosista Valentinasta ja Juliasta, jotka perivät äitinsä kaksoissiskolta Elspethiltä asunnon Lontoon Highgaten hautausmaan naapurista. Kaksoset eivät ole koskaan kuulleetkaan äitinsä kaksoissiskosta, eikä kaksosten äiti Edie suostu kertomaan joskus menneisyydessä tapahtuneen välirikon syytä.

Valentinan ja Julian suhde on yhtä aikaa vahva ja ongelmallinen. Kaksoset ovat toistensa peilikuvia sekä keholtaan että luonteeltaan. Siinä missä Julia on räjähtävä ekstrovertti, Valentina on ujo introvertti. Julia hallitsee, Valentina vetäytyy varjohin. Mutta Valentina haluaa myös jotakin omaa. Ja kun Valentina tutustuu Robertiin, samassa talossa asuvaan Elspethin entiseen miesystävään, ajautuu kaksosten suhde umpikujaan. Valentina haluaa oman elämän, mutta Julia ei voi luopua siskostaan. Sisarusten välinen side on kuin kahle.

Oman mausteensa tarinaan tuo kummittelemisen alkeita opetteleva, manipulatiivinen Elspeth, menettämisen tuskassa kylpevä Robert sekä yläkerrassa asuva pakko-oireinen Martin. Kuolemankin rajat ylittävä draama käsittelee ikiaikaisia teemoja. Rakkaus, mustasukkaisuus, viha ja kuolema ovat koko ajan läsnä.

Highgate Cemetery Kuva: Wikimedia Commons/Alex Norton

Niffeneggerin kirjan yhdessä pääosassa on myös Highgaten hautausmaa, jonne on haudattu sellaisia kuuluisuuksia kuten Karl Marx, Michael Faraday, Douglas Adams,  George Eliot ja Malcolm MacLaren. Tämä viktoriaanisen yhteiskunnan tarpeisiin luotu massiivinen hautausmaa on täynnä merkillisiä tarinoita, rappeutuvia hautakivia ja toinen toistaan komeampia mausoleumeja. Hautausmaata pidetään yllä vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin. Niffenegger on toiminut oppaana Highgatessa.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Audrey Niffenegger

Nimi: Her Fearful Symmetry (2009)

Suomenkielinen nimi: Hänen varjonsa tarina

Suomentaja: Paula Korhonen

Kustantaja: Gummerus (2010)

Lempeästi hullu arvio ***

Tonava kaunoinen

Straussin innoittamana päätin tarttua kymmenen vuotta kesken ollutta kirjaa sarvista. Kyseessä on italialaisen Claudio Magrisin Tonava. Aikoinaan kirjaa kehuttiin niin paljon, että halusin sen itselleni. Tämä Tonavan mittainen kulttuurihistoriallinen matkakertomus alkaa Schwarzwaldin alkulähteiltä ja kulkee Mustalle merelle saakka. Minun matkani oli parilla edellisellä lukukerralla tyssännyt jo alkuunsa. Koska kirja on jaettu moneen osaan, kuljin tällä kertaa suoraan Wieniin kulkematta lähtöruudun kautta. Voisinhan aina lukea kirjan alun (Saksan) ja lopun (Tsekkoslovakian, Unkarin, Jugoslavian ja Romanian) myöhemmin, jos siltä tuntuu.

Eräässä arvostelussa kirjoitettiin, että Magrisin Tonava tuo mieleen Egon Friedellin suurteoksen Uuden ajan kulttuurihistoria, jonka subjektiivisuutta ja runollista mielikuvituksen lentoa täydentää suurenmoinen oppineisuus. Tämä näkyy Tonavassa niin, että Magrisin kohtaamien ihmisten mielialat tai iän näkyminen naisystävän kasvoilla sekoittuvat ihmeellisiin pohdintoihin Straussin valssin, tietokoneen ja avaruuden suhteesta. Ihmeellinen pohdinta vain siksi, että Tonava kaunoinen soi Stanley Kubrickin elokuvassa Avaruusseikkailu 2001.

Kun edellä kuvattua subjektiivisuutta ja runollista mielikuvituksen lentoa täydentää suurenmoinen oppineisuus, saadaan satoja sivuja tekstiä, joka vilisee nimiä ja osoitteita. Alma Mahlerista ja seurapiireistä ei sanaakaan, sen sijaan loputonta hyppimistä paikasta ja ajatuksesta toiseen. Magris viljelee keittiöpsykologiaa sekä merkkihenkilöitä että itseään kohtaan. Enkä tarkoita keittiöpsykologiaa hyvällä, käytännöllisellä tavalla vaan loputonta spekulaatiota historian henkilöiden motiiveista ja jaarittelua omista tuntemuksista.

Kirja poukkoilee luvusta ja aiheesta toiseen. Yksi luku voi olla pituudeltaan viisi riviä tai viisi sivua. Pitkiä, koukeroisia lauseita lukiessani kadotin usein ajatuksen. Kun luin lauseen uudestaan, huomasin, että samoin oli käynyt kirjailijalle itselleen.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Claudio Magris
Nimi: Danubio (1986)
Suomenkielinen nimi: Tonava
Kustantaja: WSOY (2000)
Mian arvio: *

Kaupungin kaunein tyttö

Vuosisadan vaihteessa Wien oli Euroopan musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden keskus. Näissä seurapiireissä liikkui Alma Mahler ja teki miehet hulluiksi. Mutta ei Almakaan helpolla päässyt. En kuitenkaan halua paljastaa sen enempää hänen elämästään.

Naurattaa lukea Wikipedian kuvausta itävaltalaisesta kynäniekasta Egon Friedellistä, joka liikkui piireissä ja tunsi kaikki. Wikipedian mukaan ehkä juuri Friedelliin tiivistyi Wienin kahvilakulttuuri, jolla oli suunnaton vaikutus sekä tieteissä että taiteissa. Tuosta ilmapiiristä olivat osallisina [mm.] Gustav Mahler, Oskar Kokoschka, Walter Gropius, Franz Werfel ja monet muut.

Tai ehkä Wienin kahvilakulttuuri tiivistyi Alma Mahleriin, joka oli naimisissa Mahlerin, Gropiuksen ja Werfelin kanssa. Ja mikäli Alma olisi suostunut Kokoschkan kosintaan, ei tämän olisi tarvinnut teetää Alman näköistä ja kokoista nukkea, jota kuljetti mukanaan. Kunnes katkaisi sen pään.

Alma Mahler teki minuun suuren vaikutuksen, mutta en voi sanoa hänen olleen mielyttävä persoona. Hämmästyttävintä oli hänen vaistonsa löytää ja ymmärtää maailman edistyksellisimpiä taiteilijoita aikakauden porvarillisessa ilmapiirissä. Onko Alma kuvattu Gustav Klimtin kuuluisassa taulussa Suudelma? Ainakin hän löytyy Oskar Kokoschkan tauluista. Taide- ja arkkitehtuurikoulu Bauhausin perustaja Walter Gropius antoi Almalle huomenlahjaksi (Alman toivoman) Edward Munchin taulun Kesäyö.

Taulut jäivät, kun natsien valtaannousu ajoi Alma Mahlerin ja monet muut eurooppalaisen kulttuurin merkkihenkilöt maanpakoon Yhdysvaltoihin. New Yorkissa keski-ikäinen ja pyylevä Alma ei ollut enää kaupungin kaunein tyttö.

***
Julkaisen tämän blogitekstin sattumalta Minna Canthin päivänä eli tasa-arvon päivänä. Tähän yhteyteen sopii muutama sana yllä mainitun kirjan kirjoittajasta, ranskalaisesta journalistista ja poliitikosta Francoise Giroudista (1916-2003). Giroud kirjoitti myös mm. Marie Curiesta ja Jenny Marxista. Marie Curie oli Pierre Curien vaimo, sekä kemisti ja radioaktiivisuuden tutkimuksen pioneeri. Jenny Marx oli Karl Marxin vaimo. Ilmeisesti tarvitaan naisia kirjoittamaan toisista naisista ja nostamaan heitä päivänvaloon historian hämärästä.

***
Alma Mahlerin jälkeen olin wieniläistunnelmissa. Kuuntelin Gustav Mahlerin sinfoniaa ja ajattelin hänen peräpukamiaan. Jotkut elämäkerrat vaan paljastavat asioita, joita ei olisi halunnut tietää. Siirryin kuuntelemaan Straussin Tonava kaunoista.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Francoise Giroud

Nimi: Alma Mahler ou l´art d´être aimée

Suomenkielinen nimi: Alma Mahler - nainen joka teki rakastamisesta taiteen

Kustantaja: Otava (1989)

Mian arvio: ***

Loma

Kirjahullua lämmittää ajatus ensi viikon lomasta. Toivon seuraavaa. Ei kiirettä, ei kireyttä, eikä ehtimisongelmia. Ei huutamista, kääkättämistä, nipottamista tai naputtamista. Kotona oleskelua. Ehkä kevyttä ulkoilua. Hankikannon testaamista. Vapaana juoksevia koiria. Pidäkkeettä juokseva lapsi. Ehkä pieniä kotiin liittyviä toimia. Lautapelejä. Yhdessä tekemistä. Aamu-unia, aamupäiväunia, iltapäiväunia, alkuiltaunia, yöunia.  

Ehkä hetkinen puutarhakirjojen parissa. Tunteja yöpöydälle pinottujen kirjojen kimpussa.

Jalat rahilla. Riittävästi tyynyjä selän takana. Teekupponen vieressä. Palanen suklaata (okei, monta palaa suklaata).  Ja kiinnostavaa luettavaa.

Pessimistiminäni pelkää seuraavaa. En ehdi tehdä mitään. Kaikki kiukuttelevat. Sataa vettä, räntää, jäätä, eikä pääse ulos. Lapsi hyppii seinille. Mies hyppii seinille. Minä hypin seinille. Kukaan ei nuku. Enkä jaksa lukea. 

  

Huominen vielä ja sitten se alkaa. 

Kirjallinen pakkomielle

Joskus harmittaa, ettei ehdi täysin keskittyä lukemaansa kirjaan. Jotkin kirjat sen nimittäin todella ansaitsisivat. A.S. Byatt in Possession (suom. Riivaus) on tällainen kirja. Vuonna 1990 Man Booker -palkinnon voittanut sekä useilla kaikkien aikojen parhaat nykyromaanit –listoilla keikkunut romaani vaatii aikaa ja paneutumista. Se kuitenkin palkitsee myös hieman vähemmän keskittyneen lukijansa.  

A.S. Byattin Possession etenee kahdella aikajanalla. Viktoriaaniseen runoilijaan Randolph Henry Ashiin erikoistunut kirjallisuudentutkija Roland Michell löytää  kuuluisan runoilijan tuntemattomalle naiselle kirjoittamat kirjeet. Nainen paljastuu vähemmän tunnetuksi aikalaiseksi Christabel LaMotteksi. Michell anastaa kirjeet hetken mielijohteessa ja ryhtyy tutkimaan kahden runoilijan välistä yhteyttä. Tutkimusmatka vie Michellin LaMottea tutkivan Maud Baileyn puheille, joka kiinnostuu Michellin ajatuksista. Arvoituksesta tulee kummallekin pakkomielle. Yliopistomaailman kilpaileva ilmapiiri ajaa Baileyn ja Michellin etenemään tutkimuksissaan kollegoiltaan salaa. Pakkomielteinen kilpajuoksu vaikuttaa väistämättä myös Michellin ja Baileyn väliseen suhteeseen, joka avautuu lukijalle kirjan edetessä. 

Toinen aikataso aukeaa kirjeiden ja päiväkirjojen avulla. Ashin ja LaMotten viattomasti alkanut suhde, muuttuu intohimoiseksi ja saa traagisia piirteitä. Naimisissa oleva kuuluisa runoilija, runoilijan rakastava vaimo, erakkomainen naisrunoilija sekä naisrunoilijan elämänkumppani kohtaavat kirjeissä ja päiväkirjoissa monilla tasoilla. Viktoriaanisen pidättyvän pinnan alla kuohuu pakkomielteitä, intohimoja, mustasukkaisuutta, pettymystä, petosta, väärinymmärrystä sekä vihaa ja rakkautta.   

A.S. Byatt on raskaan sarjan kirjalija ja kriitikko. Vuonna 1936 syntynyt britti on voittanut useita arvostettuja palkintoja.  Possession ei ole ensimmäinen Byattini. Luin viime keväänä The Children’s Bookin, joka teki sekin vaikutuksen hienolla henkilökuvauksellaan ja äärimmäisen kiinnostavalla ajankuvallaan. Kevyitä nämä kirjat eivät ole, mutta ehdottomasti lukemisen arvoisia. Poukkoilevan keskittymiskykyni vuoksi saatan lukea Possessionin jopa uudestaan tavoittaakseni kaikki ne vivahteet ja tasot, jotka jäivät hienoisen laiskuuteni vuoksi huomaamatta.  

Possessionin loppuluku on muuten yksi hienoimmista koskaan lukemistani. Jo pelkästään sen takia kannattaa tarttua kirjaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: A.S. Byatt

Nimi: Possession - a Romance (1990)

Suomenkielinen nimi: Riivaus - romanttinen kertomus

Suomentaja: Marja Alopaeus

Kustantaja: Teos (2008)

Lempeästi hullu arvio: ****

Junaturma

T. Greenwoodin romaani Two Rivers etenee kuin junaturma. Jo ensi sivuilta tiedämme miten päähenkilön käy: syksyllä 1968 hänen vaimonsa kuolee, hänen tyttärensä syntyy, ja hän on osallinen värillisen miehen kuolemaan. Ja vuonna 1980 hän elää edelleen näiden tapahtumien varjossa, mutta junaturma (kirjaimellisesti) ja sen mukanaan tuoma nuori tyttö muuttavat kaiken.

Sitten palaamme vuoteen 1958, jolloin päähenkilö Harper Montgomery haikailee naapurintytön, tulevan vaimonsa Betsyn, perään. Greenwood kuvailee pojan ihailun, rakastumisen, epätoivoisen himon, mustasukkaisuuden, suojelunhalun, ja koko nuoren rakkauden kirjon loistavasti. Tunteet vaihtelevat vuosien varrella, kun etenemme vääjäämättömästi kohti kohtalon vuotta 1968. En olisi halunnut päästä sinne, sillä kuvaus Two Riversin kaupungista ja nuoruuden haaveista on niin kaunista. Pitkät lapsuuden ja nuoruuden kesät, elämä pikkukaupungissa, aikuisuuden haaveet ja tulevaisuuden pelot ovat kuin tuleentunut viljapelto, joka niin voimakkaana ja hehkuvana heiluu ilta-auringossa. Emme haluaisi ajatella mitä tapahtuu kun syksy koittaa, ja jäljelle jää vain korret.

Joka toinen kappale kuvaa vuoden 1980 tapahtumia. Harper kokee epäonnistuneensa isänä, miehenä ja ihmisenä, ja toivoo anteeksiantoa. Junaturma tuo tullessaan mustan raskaana olevan tytön, 15-vuotiaan Maggien, Harperin ja tämän tyttären Shellyn elämään. Auttamalla Maggietä Harper toivoo tekevänsä hyvän teon, joka osoittaisi hänen olevan hyvä ihminen, ei sellainen, joka hetken mielijohteessa aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman.

Two Riversin kaupunki Vermontissa on saanut nimensä kahdesta eri joesta, jotka kulkevat villinä ja vapaana, kunnes kohtaavat toisensa ja muodostavat tyvenen poukaman. Samalla tavalla nämä kirjan kaksi eri vaihetta - Harperin kaksi eri elämänvaihetta - riepovat ja retuuttavat tätä, kunnes ne kohtaavat. Tapahtumat kuvataan Harperin näkökulmasta, ja kertojana hän on melko putkinäköinen: oman surunsa ja pelkojensa sokaisema. Lukija tietää enemmän ja antaa hänelle anteeksi, mutta antaako hän itselleen anteeksi?

Kirjan pääasiallisia tunnelmia ovat suru ja kaipaus. Taustalla on kansalaisoikeustaistelu ja Vietnamin sota, jotka eivät voi olla vaikuttamatta myöskään pohjoisen umpivalkoisen pikkukaupungin elämään ja asukkaisiin.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: T. Greenwood
Nimi: Two Rivers
Kustantaja: Kensington Books (2009)

Asteriinan arvio: ****

Kirjahyllyt järjestykseen!

Löysimme viimein Sen Oikean Kodin, paikan, jota kirjani olivat odottaneet kauan. Kaksi pitkää vuotta kirjat olivat olleet banaanilaatikoissa, lattiasta kattoon pinottuina niin, ettei niihin päässyt käsiksi vaikka miten olisi tehnyt mieli. Kun sitten kesällä vihdoin muutimme, odotin innolla että saisin laittaa kirjat omille paikoilleen, rakkaudella asetella järjestykseen, kauniisiin riveihin komeisiin kirjahyllyihin.

Sitten alkoi täydellisen kirjahyllyn metsästys, joka kesti puoli tuskaista vuotta. Uuden lasiovisen hyllykön lisäksi osa kirjoista löysi paikkansa vanhan perintö-Lundian hyllyiltä, osa Ikean lokerikoista. Lastenkirjat kaikki lastenhuoneeseen (alahyllyille katselukirjat, ylemmäs satukirjat), työhön liittyvät kirjat työhuoneeseen.

Mutta miten järjestää kirjahyllyt kolmessa eri huoneessa järkevästi niin, että kirjat löytyisivät helposti, olisivat loogisissa paikoissaan, ja mieluusti vielä kauniisti järjestyksessä? Millä kriteereillä yksittäinen kirja löytäisi paikkansa?

Alkoi siis kategorisointi ja kirjahyllyjen imukyvyn mittailu. Päätin jo aluksi että aakkostamaan en hyllyjäni lähtisi - äitini on tehnyt tämän, ja uudet kirjat aiheuttaisivat liikaa päänvaivaa kokoelmassa.

Tähän päädyin:

1. FAKTA

1.1 KUVAKIRJAT JA KIRJASARJAT

Nämä "näyttävät" kirjat kuuluvat olohuoneeseen, lasiovien taakse: taidekirjat, historiateokset, valokuvakirjat, kaupunkikirjat, elokuvakirjat, silta-aiheiset kirjat, nuottikirjat.

1.2 TAVALLISET FAKTAKIRJAT JA OPPAAT

Perusfaktakirjallisuus laitettiin työhuoneeseen, jossa alakategoriat kulkevat hyllyittäin. Näiden sisällä järjestys on koon mukaan: Lundian päädyt ovat avoimet, joten kookkaimmat kirjat pitävät reunapaikkaa. Aihepiirejä ovat esimerkiksi koirakirjat (meiltä löytyy 26 koirankoulutusopasta: ikävä kyllä yksikään koiristamme ei ole osannut lukea), matkaoppaat, self-help -kirjat, urheiluaiheiset kirjat, käsityökirjat, keittokirjat, lastenkasvatusoppaat (toivottavasti lapset oppivat pian lukemaan!), sanakirjat, eräoppaat, veneilykirjat, jne.

2. FIKTIO

2.1 KOVAKANTINEN FIKTIO

Kovakantiset romaanit sijaitsevat olohuoneen lasiovellisessa kaapistossa. Alakategoriat sijoittuvat eri hyllyille koon mukaan, ja hyllyn sisällä värijärjestykseen. Kokonaisuus on kauniin harmoninen, juuri mitä tavoittelin!

2.1.1 Kotimainen kovakantinen fiktio
Klassikot (kuten Kivet ja Kiannot) omilla hyllyillään, nykykirjailijat (kuten Kauraset ja Carpelanit) omillaan.

2.1.2 Ulkomainen kovakantinen fiktio
Kielen ja kirjoitusajankohdan mukaan järjestettyinä: suomennokset ja klassikot erillään nykykirjoista ja alkuperäiskielisistä. (Tänne kulkeutuivat lisäksi kovakantiset elämäkerrat. Eivät ole fiktiota ei, mutta eivät nyt mitään oppaita myöskään. Hankala rajatapaus!)

2.2 PEHMEÄKANTINEN FIKTIO
Pokkarit muuttivat kahteen Ikean hyllykköön, johon ne mahtuivat kuin mahtuivatkin kahdessa rivissä.

2.2.1 Suomenkieliset pokkarit
Sisältää sekä kotimaisten kirjailijoiden teokset että suomennetut, omilla hyllyillään toki.

2.2.2 Englanninkieliset pokkarit
2.2.2.1 Kirjallisuushistoriallisesti merkittävät englanninkieliset pokkarit
Shakespearet, E.M. Forsterit, D.H. Lawrencet, James Joycet, sekä lempinykykirjailijoideni eli Toni Morrisonin, Nick Hornbyn, Ian McEwanin kirjat eturivissä. Myös chick lit saa olla ylpeästi omalla hyllyllään.

2.2.2.2 Muut englanninkieliset pokkarit
Meillä taitaa olla koko Stephen Kingin mittava tuotanto, rakastin näitä 18-vuotiaana. Samoin laatikoista löytyi yllättäen Micheneriä, Clancya ja Crichtonia kasapäin. Nämä saavat olla takarivissä.

- - -
Yksittäinen kirja voi siis olla kategorisoitu sisällön, kansityypin, kielen, kansallisuuden, kirjallisuushistoriallisen merkittävyyden, koon ja värin mukaisesti! Onneksi näille ei tarvitse luoda hakujärjestelmää! Aivan ongelmaton tämä systeemi ei kuitenkaan ole: saman kirjailijan kirjoja kun voi olla sekä kovakantisina että pokkareina, englanniksi ja suomennettuina...

Miten teidän kirjahyllyt on järjestetty? Miten olet ratkaissut kategorisoinnin ongelmat? Kirjojen järjestely on hurjan hauskaa puuhaa, ja mieluusti kokeilen muitakin vaihtoehtoja! Kunhan aikaa jää muuhunkin... Ihan NÄIN pitkälle en halua mennä!

[Joku saattaa kysyä mitä teen kun kirjoja tulee lisää ja lisää. Pokkarit jäävät meillä jatkossa vähemmistöön, sillä aion keskittyä sähköisiin kirjoihin (kerron iki-ihanasta Kindlestäni jossakin vaiheessa). Käytän myös ahkerasti kirjastoa, joten toivon että ihan valtavia kirjalaatikoita en jatkossa tilaa. Mutta kun joskus näiden hyllyjen tila väistämättä loppuu, tulee luopumisen aika.]

Makeaa mahan täydeltä

Harvoin osuu samalle päivälle näin paljon makeaa. Ensinnäkin työkaveri toi naistenpäivän kunniaksi työpaikan kahvihuoneeseen pussillisen SuffiPuffeja. Niitä piti maistella pikkuinen kourallinen. Toinen työkaveri taas ilahdutti tuomalla samaiseen kahvihuoneeseen kaksi pussillista tuoreita korvapuusteja. No, olihan sitä nyt ihan pakko popsia korvapuusti, kun toinen oli kerran leiponut. Päiväkodin tädit taas muistivat kaikkia lapsiaan noutavia äitejä kahvilla ja laskiaispullilla. Eikä voinut vedota mihinkään. Pakko oli ottaa pienet haukut. Kummitytön yksivuotissynttäreillä tarjoiltiin neljää sorttia täytekakkua sekä omin käsin leivottuja laskiaispullia. Ja jokaista sorttia oli testattava, totta kai. Täydellisen sokeriähkyn kruunasi vielä postipaketti täynnä kirjoja (ilman sokeria). Tässä sitä nyt ollaan maha täynnä pullaa ja kakkua ja vieressä pino uusia kirjoja. Arvatkaa olenko onnellinen?

Lempeästi hullua naistenpäivää kaikille!

Tunnelmaa ja tuoksuja

Kun jälkikäteen muistelee jotakin kirjaa, päällimmäisenä mieleen voi tulla monenlaista - henkilöhahmo, juoni, yksittäinen innoittava kohtaus, pysähdyttävä loppu, kiinnostava ajankuva tai tiivis tunnelma. Kathryn Stockettin ”The Help” tuo mieleen kuumuuden ja keittiöt.

Kirjan päähenkilöissä ja juonessa ei ole mitään vikaa, päin vastoin. Päähenkilöitä on useita, ja he ovat kaikki kiinnostavia, rohkeita naisia, jotka puhuvat omalla äänellään omasta elämästään ja kokemuksistaan. Juoni on paikoin pysähdyttävän jännittävä, sillä kirjassa pengotaan syvältä aihetta, joka 1960-luvun Yhdysvaltojen syvässä etelässä olisi voinut saattaa kenet tahansa lynkkausjengin eteen; yksikin harha-askel tai väärä katse, ja päähenkilöiden henki on yhtä kallisarvoinen kuin kapisen karkulaispiskin.

Mutta nuo naiset (yhtä päähenkilöä lukuunottamatta) ovat mustia kotiapulaisia, jotka hääräävät päivät pitkät valkoisten rouvashenkilöiden keittiöissä, kokkaavat, pyykkäävät, puunaavat, ja ohimennessään kasvattavat näiden lapset. Keittiöissä on aina kuuma, vaikka ikkunat ovat auki ja talon rouvat viihtyvät vilpoisissa makuuhuoneissaan. Pannulla porisee ja höyryää, uunissa paistuu ja kohoaa, ja kattiloista tulvivat etelän tuoksut.

Nuori Skeeter Phelan haluaa toimittajaksi, ja löytää rohkean aiheen: mustien kotiapulaisten suhde valkoisiin emäntiinsä. Nämä mustat naiset ovat kiinteä osa perhettä, monelle lapselle ainoa välittävä aikuinen, joka ei kuitenkaan saa käyttää samaa wc:tä kuin valkoihoinen perhe. Ihminen, joka hoitaa, huoltaa ja huolehtii, mutta jota lapset kasvatetaan katsomaan alaspäin. Nämä naiset tietävät kaupungin rouvien kaikki salaisuudet, ja riskeeraavat oman ja perheensä elannon ja elämän uskaltautumalla kertomaan nimettöminä kokemuksistaan ja kohtelustaan.

Lukija tietää mitä historia myöhemmin kirjoittaa: mustat saivat käyttää samoja linja-autoja, äänioikeuden, ja lopulta jopa presidentin. Ja tupakka todellakin todettiin haitalliseksi. Mutta tuolloin oli Mississipissä turvallisempaa tupakoida ketjussa kuin avata suunsa mustaihoisten puolesta.

Kirjan tunnelma ja tuoksut jäävät mieleen pitkäksi aikaa. En olisi millään halunnut jättää sen henkilöitä, vaan olisin halunnut kuulla lisää, ja viettää vielä enemmän aikaa näissä keittiöissä, näiden naisten kanssa. On haikeaa tarttua uuteen kirjaan, joka vie nämä tunteet mennessään.

(Kirja on myös inspiroiva onnistumistarina: kyseessä on Stockettin esikoisteos, jota hän kirjoitti viiden vuoden ajan, ja tuli 45 kirjallisuusagentin tyrmäämäksi - sittemmin kirja on julkaistu 35 maassa kolmella eri kielellä, ja siitä on tekeillä myös elokuva.)




Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Kathryn Stockett
Nimi: The Help
Kustantaja: Penguin (2009)

Asteriinan arvio: ****-

Nenänvartta pitkin

Olen korkeakirjallisuuden ystävä, suorittanut yleisen kirjallisuustieteen laudaturin, ja lukenut oppimäärään vaaditut klassikot kannesta kanteen. Luen Nobel-kirjailijoiden ja Finlandia-voittajien kirjoja, ja jopa pidän joistakin niistä.

Pidän myös juoksemisesta. Olen juossut muutaman maratonin, ja olen ylpeä tästä. Silti rakastan myös pikaisia pyrähdyksiä lähimetsässä, tasaista taivallusta saaristolaismaisemassa, intervallirääkkiä pururadalla, kilometrien keruuta kaupungin kaduilla, ja satunnaista lenkkiä juoksumatolla, äänikirjaa kuunnellen.

En lue pelkästään kirjoja, jotka haluan kertoa lukeneeni. Luen myös tyttöhömppää (chick lit), lentokenttien bestsellereitä, elämänhallintaoppaita, kuukaudenkirjoja, kirjoja jotka Kaikki Lukevat - ja jopa pidän niistä.

Odotukset eivät aina toteudu omassa lukukokemuksessa, ja yllätykset ovat etsijän suola. Pitihän Dan Brownin "Da Vinci -koodi" lukea, jotta voisi sitten nenänvartta pitkin kommentoida sen kaupallisuutta, epärealistisuutta ja heikkoja henkilökuvia. Olihan se toki kaikkea tätä, mutta en voinut laskea kirjaa käsistäni. Luin sitä mökillä aamiaispöydässä ja peiton alla helteellä - jopa rakkaan isoäitini harvinaisen visiitin aikana pidin kirjaa sylissäni ja luin salaa keskustelun lomassa. Puhdasta lukemisen riemua siis!

Hieman toisenlaisin odotuksin otin käteeni Elizabeth Gilbertin "Eat, Pray, Love" -kirjan. Ajattelin sen tarjoavan pohdintoja elämästä, maailman tilasta, hetkeen tarttumisesta. Odotin jotakin uutta, jonkinlaista syvällisyyttä. Mutta tunsin tulleeni petetyksi: kirjailija piti välivuoden, eli neljä kuukautta vuorollaan Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa, ja rahoitti reissunsa kirjoittamalla höyhenenkevyen stoorin siitä, miten hän tykkää herkutella ja meditoida ja rakastua. Olisi pitänyt vain katsoa se leffa.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailija: Dan Brown / Elizabeth Gilbert

Nimi: Da Vinci Code (2003) / Eat, Pray, Love (2006)

Kustantaja: Doubleday Group (2003) / Penguin (2006)

Asteriinan arvio: *** / *½

Aikamatkailua

Olen miettinyt, millä kirjalla aloittaisin. Pähkäily oli päättyä samoin kuin aasilla, joka kuoli nälkään ruuan keskelle, koska ei osannut päättää, mistä heinäpaalista söisi ensin. Ehkä sellainen kohtalo kyti mielessäni kun pidin kahvitaukoa kirjahyllyjen keskellä. Tauolla surffailen netissä, mutta nyt otin käteeni MITÄ-MISSÄ-MILLOIN 1985:n (Otava 1984). Siitä löytyy vähän kaikkea, vähän niin kuin netissä surffailisi.

Kirjan alkupuolella on uutiskatsaus, joka ei sitten kuitenkaan kata kyseistä vuotta vaan edellisen vuoden syyskuusta (tässä 1983) elokuuhun (tässä 1984). Tämä siksi, että Kansalaisen vuosikirja ehtisi aina joulumarkkinoille. Eikä siinä mitään, määrittäväthän syksyn kirjamessut ja joulumyynti kirjabisneksen sykliä tänäkin päivänä. Sen sijaan vuosikirjojen samoin kuin tietosanakirjojen ja sanakirjojen paikka tällä kentällä lienee muuttunut. Paperille painettu tieto ei ole enää samalla tavalla arvokasta kuin ennen.

MMM 1985:n uutiskatsausta selaillessani palasin siihen aikaan, kun suurvallat boikotoivat toistensa olympiakisoja. Los Angelesin olympialaisten avajaisissa stadionille liiteli avaruusmies selkään kiinnitetyn suihkumoottorin avulla. Se oli uskottavampi tulevaisuuden skenario kuin se, että lukisimme joskus kirjoja ja lehtiä sähköisesti.

MMM:n loppupuoli koostuu laajemmista artikkeleista koskien ajankohtaisia asioita ja ilmiöitä. Niistä saa hyvän yleiskuvan lukemalla Vuoden sanoja. Ne ovat paljon esillä olleita sanoja, jotka kuitenkin ovat niin uusia, että ne pitää selittää lukijalle. Tässä esimerkkejä vuodelta 1984: break dance; femakko; itsemurhaterrorismi; metsäkuolema; naisnäkökulma; naispappeus; pehmo; poreallas; tila-auto; vauvahieronta. Politiikassa yleistyivät erilaiset ydinsotaan liittyvät sanat, jotka tuntuvat nyt yhtä todellisilta kuin War Games -elokuva.

Kirjallisuuden kannalta kiinnostavia olivat George Orwellin 1984 (1948) sekä sellaiset uutuudet kuin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ja Umberto Econ Ruusun nimi. Olen lukenut aikoinaan nämä kolme ja ainoa mieleeni jäänyt on Ruusun nimi, tai oikeastaan siitä tehty elokuva. Jos nämä eivät tehneet vaikutusta ensimmäisellä kerralla, niin kannattaako niihin palata. Luetteko te kirjoja uudelleen ja jos, niin mitä kirjoja?

Lukulistalle poimittua

Kevät kutsuu tekemään listoja. Ja mitäs kirjahullu muuta tekee kuin lukulistaa. Ja kun on vielä suuruudenhullu, tulee kevään lukulistasta väistämättä suureellinen ja aivan liian pitkä. Rajallinen ajankäyttö yhdistettynä useamman tuhannen sivun lukutavoitteeseen ei ole mitenkään järkevää, saati realistista. Mutta listan pitää olla pitkä. Muuten tulee tyhjä tunne. Ja paniikki. Ja paniikki vie kirjakauppaan. Ja suunnittelematon retki kirjakauppaan ei tee hyvää budjetille, joka on rakennettu talon remontointia ja puutarhaunelmia varten. Siksi tarkkaan rakennettu lista. Joka sekin tosin saattaa viedä kirjakauppaan, mutta harkitusti. Ja täsmällisesti. Hulluutta ja harha-askeleita välttäen. Ja sitä yhtä nettikirjakauppaa tiukasti kiertäen.

Lista sisältää muutaman scifi-klassikon sekä pari uuden uutukaista scifiä. Lisäksi hieman komediaa Stephen Fry:n muodossa. Ja muutama lukujonossa kauan odottanut teos mm. Saramagolta, Eugenidesiltä, Ishgurolta, Rothilta, Hustvedtilta ja Yatesilta. Sitten jokunen uusi mysteeri ja Kuuttaren lukupäiväkirjasta noukittu dekkarivinkki. Sokerina pohjalla Oatesin Monroe-elämäkerta, Markus Nummen Karkkipäivä, Gaimanin novellikokoelma sekä Insinöörin kirjahyllystä bongattu Rauli Virtasen dokumentaarinen teos.

• Banks, Iain M.: Surface Detail
• Card, Orson Scott: Ender’s Game
• Eugenides, Jeffrey: Middlesex
• Fry, Stephen: Making history
• Fry, Stephen: Liar
• Gaiman, Neil: Fragile things
• Howard, Jonathan: Johannes Cabal, the Necromancer
• Hustvedt, Siri: Amerikkalainen elegia
• Ishiguro, Kazuo: Me orvot
• Kimpen, Geert: Kabbalisti
• Miéville, China: Perdido Street Station
• Niffernegger, Audrey.: Hänen varjonsa tarina
• Nummi, Markus: Karkkipäivä
• Oates, Joyce Carol: Blonde
• Pearl, Matthew: The Last Dickens
• Pérez-Reverte, Arturo: Etelän kuningatar
• Reynolds, Alastair: The Prefect
• Reynolds, Alastair: Galactic North
• Robinson, Kim Stanley: Mars-trilogia
• Roth, Philip: Amerikkalainen pastoraali
• Saramago, José.:  Kertomus näkevistä
• Shafak, Elif:  Rakkauden aikakirja
• Slaughter, Karin: Grant County -sarja
• Stephenson, Neal: Anathem
• Stott, Rebecca: Ghostwalk
• Tepper, Sheri S.: Grass
• Yates, Richard: Revolutionary Road
• Virtanen, Rauli: Saigonista Bagdadiin
• Willis, Connie: Blackout

Tiedossa on aikamoinen jännitysnäytelmä. Sorrutaanko sivupoluille ja hallitsemattomiin kirjaostoksiin? Miten käy remonttibudjetin ja puutarhaunelmien toteuttamiseen varattujen varantojen? Entä riittääkö aika?