Pidän myös juoksemisesta. Olen juossut muutaman maratonin, ja olen ylpeä tästä. Silti rakastan myös pikaisia pyrähdyksiä lähimetsässä, tasaista taivallusta saaristolaismaisemassa, intervallirääkkiä pururadalla, kilometrien keruuta kaupungin kaduilla, ja satunnaista lenkkiä juoksumatolla, äänikirjaa kuunnellen.
En lue pelkästään kirjoja, jotka haluan kertoa lukeneeni. Luen myös tyttöhömppää (chick lit), lentokenttien bestsellereitä, elämänhallintaoppaita, kuukaudenkirjoja, kirjoja jotka Kaikki Lukevat - ja jopa pidän niistä.
Odotukset eivät aina toteudu omassa lukukokemuksessa, ja yllätykset ovat etsijän suola. Pitihän Dan Brownin "Da Vinci -koodi" lukea, jotta voisi sitten nenänvartta pitkin kommentoida sen kaupallisuutta, epärealistisuutta ja heikkoja henkilökuvia. Olihan se toki kaikkea tätä, mutta en voinut laskea kirjaa käsistäni. Luin sitä mökillä aamiaispöydässä ja peiton alla helteellä - jopa rakkaan isoäitini harvinaisen visiitin aikana pidin kirjaa sylissäni ja luin salaa keskustelun lomassa. Puhdasta lukemisen riemua siis!
Hieman toisenlaisin odotuksin otin käteeni Elizabeth Gilbertin "Eat, Pray, Love" -kirjan. Ajattelin sen tarjoavan pohdintoja elämästä, maailman tilasta, hetkeen tarttumisesta. Odotin jotakin uutta, jonkinlaista syvällisyyttä. Mutta tunsin tulleeni petetyksi: kirjailija piti välivuoden, eli neljä kuukautta vuorollaan Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa, ja rahoitti reissunsa kirjoittamalla höyhenenkevyen stoorin siitä, miten hän tykkää herkutella ja meditoida ja rakastua. Olisi pitänyt vain katsoa se leffa.
Kirjat pähkinänkuoressa
Kirjailija: Dan Brown / Elizabeth Gilbert
Nimi: Da Vinci Code (2003) / Eat, Pray, Love (2006)
Kustantaja: Doubleday Group (2003) / Penguin (2006)
Asteriinan arvio: *** / *½
Jatkan omaan kysymykseeni vastaamista täällä, sillä minä luen joskus uudelleen viihdekirjallisuutta. Muistin muutaman pokkarin, jotka luin uudestaan tässä taannoin.
VastaaPoistaTom Clancyn Debt of Honour (1994) kertoi nousevien suurvaltojen, Japanin ja Intian valtapyrkimyksistä ja uuden maailmansodan uhkasta. Muistaakseni kirja oli jännittävä, mitä se paikoitellen olikin, mutta suuri osa paksusta kirjasta käsitteli Clancylle tyypilliseen tapaan amerikkalaisten ja vihollisten sukellusveneiden shakkia maalman valtamerissä. PING! Jostain kuului ääni. PING! Ääni kuului taas. Lopulta en jaksanut seurata mistä se PING! sillä kertaa kuului, enkä sitä paitsi enää välittänytkään.
Vaihdoin toiseen bestseller-kirjailijaan. Wilbur Smithin Wild Justice (1979) alkoi jännittävästi 150 sivun pituisella lentokonekaappauksella. Tämän jälkeen kirjasta loppui happi, sillä näyttämölle astui kaksi päähenkilöä, joista toinen oli yksi maailman komeimmista ja vaikutusvaltaisimmista miehistä, toinen yksi maailman kauneimmista ja rikkaimmista naisista. Lukijalle oli heti selvää, että nämä kaksi oli tarkoitettu toisilleen, mutta tarvittiin vielä 300 sivua Magda Altmannin tanssijan jalkojen, terhakkaiden rintojen ja slaavilaisten poskipäiden kuvailua, ennen kuin vääjäämätön selvisi myös päähenkilöille.
En ole ylpeä siitä että luin nämä kirjat uudelleen (!), mutta kerroin nämä harhapolut opiksi ja varoitukseksi muille.
Ei hömpässä ole mitään vikaa, ajankuluksihan sitä luetaan. Tosin välillä se on niin ennalta-arvattavaa, ettei itsekään oikein tiedä miksi kuluttaa aikaansa ahmimalla jotain, jonka lopputuloksen tietää jo takakansitekstinkin perusteella. Lepoa aivoille, kenties?
VastaaPoistaAjanvietettähän se. Toiset kirjat vaan ovat parempia kuin toiset tässäkin genressä. Minäkin pidin kovasti Asteriinan mainitsemasta Da Vinci -koodista. Itse asiasta kaivoin jostain kuvan Leonardo da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta, jotta saatoin tarkistaa yksityiskohtia samalla kun luin kirjaa. Tottahan se Dan Brown puhui/kirjoitti! Joka muuta väittää on tosikko.
VastaaPoistaMuita Dan Brownin kirjoja en ole uskaltanut lukea, jotta hyvä kirjafiilis ei menisi piloille. Muistakaa, miten kävi Umberto Ecolle!
Da Vinci -koodi oli hyvää ajanvietettä. Luin sen varmaan yhdeltä istumalta (ah, tuota aikaa ennen jälkikasvua) ja nautin kovasti.
VastaaPoistaOlen lukenut parit Dan Brownit Da Vincin jälkeen. Eikä niistä sitten sen enempää. Umberto-efektiä ei voi niiden kanssa välttää.
Olen taipuvainen hurahtamaan. Jos hölkkä maistuu, tähtään maratonille, kun keksin miten virkataan, aloitin sängynpeiton. Eli toki lukaisin peräjälkeen kaiken mitä Dan Brown oli (siihen saakka) kirjoittanut. Angels & Demons oli lähes yhtä viihdyttävä kuin Da Vinci -koodi, etenkin kun tapahtui iki-ihanassa Roomassa. Niistä muista ei tarvitse mainita, ei. Uusin, Symboli, palasi samaan päähenkilöön, ja oli taas parempaa kastia, mutta ei enää yllättänyt, eikä siis tarjonnut samaa riemastusta. Tusinakirjailijat kärsivät jos koko tuotanto luetaan peräjälkeen - väkisinkin toistavat samaa kaavaa. Mutta ne jotka homman osaavat, ah!!
VastaaPoistaOIkeassa olet. Angels&Demons oli viihdyttävä. Mutta Deception Point oli jo aika tahmeaa tavaraa. Muita DanBrowneja en sitten ole lukenutkaan.
VastaaPoistaHömpistit tosiaan kärsivät, jos tuotannon lukee peräjälkeen. Luin kesällä yhdeksän Charlaine Harriksen Sookie Stackhouse -kirjaa peräkanaa. Alkoivat toistaa itseään pahasti. Kirjailija ei tosin ollut ehkä ottanut huomioon, että joku ylipäätään lukee lähes koko tuotannon parissa viikossa. Mutta luinpa silti. En osaa selittää miksi.
Kun löytää romaanista upean henkilöhahmon, tästä haluaa kuulla lisää. Kai se on vähän kuin rakastumista: henkilöstä ei voi saada tarpeekseen. Kunnes voi.
VastaaPoistaKatsoin viimein "Eat Pray Loven" leffaversion ja olin positiivisesti yllättynyt. Leffa oli puhdasta hömppää, siinä oli Julia Roberts, Javier Bardem, Italian maisemia ja ruokia, hippihörhöilyä Balilla ja meditointia Intiassa. Ja sopivasti romantiikkaa ja vastoinkäymisiä ja sovintoja.
VastaaPoistaLeffa oli juuri sopiva chick flick, vaikka kirja yrittikin olla jotakin enemmäin kuin chick litiä. Leffalle yksi tähti enemmän: **½