maanantai 4. kesäkuuta 2012

Elämä on parasta huumetta

Kirja alkaa vahvasti. Tarkastuskäynnille tulleen poliisipartion toista osapuolta haavoitetaan hengenvaarallisesti. Tilanteen kuvaus on tarkkaa ja loukkaantuneen ja ensihoitajien tunteet uskottavia. Koska loukkaantunut on kirjan päähenkilö, luotan hänen selviävän – onhan vielä melkein 500 sivua luettavaa – mutta lukijana alan voida pahoin. Hyvinkäällä on juuri ammuttu ihmisiä, kaksi nuorta on kuollut ja paikalle sattunut poliisi taistelee hengestään oikeasti.

Sitä Olli on joutunut usein itseltään kysymään – kuinka hyvä hän loppujen lopuksi oli, kun antoi sen tapahtua itselleen, vieläpä niin yllättäen. Oliko hän liiaksi rutinoitunut? Keikoilla ei ollut tapahtunut pitkään aikaan mitään, mikä olisi muistuttanut perusasioista: taktiikoista, näkymättömästä varautumisesta. Sillä olisi kenties voinut estää loukkaantumisen. Tapahtuiko uinahdus juuri väärällä hetkellä?

Vai onko niin, että vaikka kuinka varautuu kaikkeen, saattaa vahinko siitä huolimatta tapahtua, ja se on herrassa, kuinka pahasti loppujen lopuksi käy. Ehkä moni työkavereista ajattelee näin. Olihan Jukkakin tilanteessa, eikä hänkään ennättänyt nähdä mitään.

Marko Kilven kolmas dekkari kertoo huumeista, ex-narkkari Pike on saanut vankilassa pienen pojan, ja yrittää päästä irti huumepiireistä.  Onnistuuko? Epäonnistuuko? Tarina on jännittävä ja henkilöhahmot moniulotteisia. Myös päähenkilö on kehittynyt matkan varrella. Nyt kaikki kolme Kilven dekkaria lukeneena olen vakuuttunut hänen kyvystään kirjoittaa. Tämä ei ole Finlandia-kamaa, mutta tämä on oikein hyvää suomalaista dekkarikirjallisuutta. Nykypäivää se kuvaa melkein liian tarkasti kun vertaa vaikkapa tv-uutisiin:

Joensuussa kuoli kaksi nuorta Crystal Love -huumeeseen.
Ja seuraavaksi Toni kertoo, millaista säätä on luvassa.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Elävien kirjoihin
Kirjailija: Marko Kilpi
Kustantaja: Gummerrus (2011)

Mian arvio: ****

3 kommenttia:

  1. Myös Marko Kilven poliisitausta tuo ehdottomasti oman lisänsä hänen kirjojaan lukiessa. Oliko ero Kadotettuihin mielestäsi sitten kuitenkin huomattava? Kadotetuthan OLI Finlandia-kamaa, Klipi taitaa olla Matti Yrjänä Joensuun ohella ainoa Finlandia-ehdokkaaksi päässyt dekkaristi. :)

    VastaaPoista
  2. Kyllä, kyllä. Poliisin työtä on hyvin kuvattu kaikissa Kilven kirjoissa.

    Minusta tämä kirja oli parempi kuin Kadotetut. Finlandia-disclaimerin lisäsin siksi, että olemme tässä blogissa aiemmin juuttuneet pohtimaan Finlandia-kriteereitä. Minusta Marko Kilven kirjoja kelpaa lukea ilman niitäkin, ihan vaan hyvänä suomalaisena dekkarikirjallisuutena. Ja oli mukava huomata, että hänen tasonsa on pysynyt korkealla.

    VastaaPoista
  3. Jees, ihan samaa mieltä siitä, ettei hyvä kirja kaipaa mitään Finladia-ehdokkuuksia kiinnostaakseen. Mutta dekkarien ja muun viihdekirjallisuuden kohdalla Finlandia-ehdokkuus on kyllä kieltämättä aina aika huomiota herättävä kuriositeetti :)

    VastaaPoista