Kipua ja kaipuuta

Yllätyin, tällä kertaa erittäin positiivisesti. Odottamani Murakamin lukunautinto töksähti alkuunsa kökön käännöksen vuoksi. Samaan aikaan sain kuopukselta suukkojen kuorruttamana vatsataudin, joten ajattelin sittenkin tarttua johonkin helppoon ja kevyeen kunnes olisin taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Hyllystä löytyi pokkari (tuntuu kevyeltä), kannessaan kuva haarukasta ja lusikasta (näyttää nautinnolliselta) ja nimeltään "Sano että haluat" (kuulostaa hömpältä).

En tiennyt kirjailijasta (Pirjo Hassinen) juuri muuta kuin että hän on suomalainen nainen, joten odotukseni olivat kepeän keväiset, kuin maaliskuun alun auringonpaisteiset päivät.

Takakannen teksti asettaa paitsi odotukset, myös tällä kertaa kertoo oikeastaan kaiken:

Laura nauttii psykologin työssään katastrofien läheisyydestä. Mutta koulutuksesta ei ole apua, kun oman aviomiehen ajan ja huomion varastaa joku toinen.

Mutta samalla teksti lyhykäisyydessään ei kerro mitään. Se ei kerro sitä, että seuraavat yli 400 sivua ovat täynnä Lauran teräväkatseista ja pilkuntarkkaa analyysia omista tunteistaan, niin miestään, lapsiaan kuin tuota toista naista kohtaan. Analyysia, joka on raastavan osuvaa. Teksti ei myöskään paljasta mitään kirjan genrestä, joka on yhtä aikaa dekkari, kasvutarina ja draama. Tässä kirjassa ei ole mitään kevyttä tai hömppää, ja nautinnolliset ruokakuvaukset jäävät raadollisten osioiden välissä sivuosaan, vaikka ovatkin päähenkilöille tärkeitä.

Kirjan kieli on täsmällistä ja välttelee ylenmääräistä maalailua. Minäkertoja Laura on tiukka ammattilainen, joka käyttää kriisipsykologian kieltä hahmottamaan omaa ja miehensä tilannetta, mutta ammattikieli ei mene tunteisiin saakka, vaan niiden raakuus vie mennessään. Joka toinen kappale on omistettu toiselle naiselle ja hänen tarinalleen. Tästä kerrotaan kolmannessa persoonassa joka etäännyttää, vaikka naisen tunteet ovat ihan yhtä väkeviä kuin Laurankin. Vain eri maailmasta.

Pitkästä aikaa en nukahtanut kirjan ääreen, vaan se valvotti minua pitkälle aamuyöhön. Selvittyäni vatsataudista esikoinen sai akuutin korvatulehduksen, joten jännittävä lukeminen vei sopivasti huomion öisistä saksipotkuista kuumeilijan pyöriessä vieressäni.

Tämä on kirja, joka koskettaa ja ahdistaa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Se on juuri sopiva sekoitus petetyn raivoa, jätetyn surua ja haaveilijoiden toiveikkuutta, joka osoittaa miten syviä jälkiä suuret tunteet jättävät kaikkien elämään. Niin hyvässä kuin pahassa.

Minä katsoin poikaani ja ajattelin, että jos päivässä olisi kuusi ylimääräistä tuntia, käyttäisin niistä neljä Aapelin kanssa olemiseen. Hän oli lakannut ottamasta minua mukaansa. Sydäntäni särki nähdä hänen katsovan muitten poikien potkuleikkejä, sillä Aapelin kasvoilla oli hymy joka oli yhtä aikaa arka ja mukaan mielivä. Hänessä kamppailivat ihailu noita vuoden pari vanhempia poikia kohtaan, ja surkea kauna siitä ettei hän itse päässyt mukaan. Ja odotus; jos vaikka tapahtuisikin ihme ja poikajoukko huomaisi äkkiä hänet, vieraan kymmenvuotiaan, ja päättäisi pyytää hänetkin mukaan. Sitä ei tapahtuisi, ja Aapeli tiesi senkin. Sellaista ei tapahdu koskaan, se tosiasia kuuluu niiden asioiden joukkoon, jotka jokaisen on itse opittava, jotka on vain hiljaa hyväksyttävä oman mielensä hiljaisuudessa, mutta joita äidit eivät koskaan opi. Kun katsoin poikalauman riehakasta väkivaltaista iloa, olin surullisempi kuin vielä kertaakaan sinä päivänä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Sano että haluat
Kirjailija: Pirjo Hassinen
Kustantaja: Otava (2009)

Asteriinan arvio: ***½