Kirjahullu ei myönnä uskovansa kummituksiin, mutta pitää kunnon kummitusjutuista. Mielellään sopivan pelottavista. Sellaisista, joita
lukiessaan voi tuntea pientä painostavaa tunnetta selkäpiissään, mutta jotka
eivät vie yöunia. Hyytävää kauhua kirjahullu ei hae kirjallisuudesta, eikä sen
puoleen elokuvistakaan.
Susan Hillin The
Woman in Black on kummitustarinoiden klassikko, vaikkei kovin vanha olekaan
(kirja on vuodelta 1983). Se kertoo nuoresta asianajajasta, Arthur Kippsistä,
joka saa toimeksiannon koskien edesmennyttä ja eksentristä rouva Drablowta.
Pahaa-aavistamaton Kipps matkaa Englannin itärannikolle syrjäiseen Crythin
Giffordin kylään selvittämään rouvan papereita. Kippsille vihjataan alusta alkaen,
ettei rouva Drablow saati hänen omistamansa Eel Marshin talo ole kyläläisten
suosiossa. Taloon ja rouvaan liittyy jokin synkkä salaisuus, mutta kukaan kyläläisistä ei
tietenkään kerro Kippsille mitään. Kun Kipps näkee rouva Drablown hautajaisissa aavemaisen mustiin
pukeutuneen naisen, jota kukaan muu ei myönnä nähneensä, on asianajaja ymmärrettävästi ymmällään, mutta päättää silti jatkaa työtään. Vähitellen Eel Marshin talon ahdistava menneisyys alkaa paljastua miesparalle
kohtalokkain seurauksin.
Susan Hillin The
Woman in Black on melko onnistunut versio perinteisestä kummitustarinasta.
Tunnelma on synkeän painostava, muttei kuitenkaan turhan ahdistava. Kirjan
sankari on sympaattinen ja jotenkin sopivasti pihalla. Kyläläiset ovat umpimielisiä, kuten kuuluukin. Kirjassa kuvailtu
kostean kylmä meri-ilma saa lukijan vetämään peiton korvilleen ja nauttimaan
hieman lisää lämmittävää teetä.
Kirjasta on tehty vastikään samanniminen elokuva, jota
tähdittää Harry Potter –tähti Daniel Radcliffe ja josta vastaa legendaarinen
Hammer-yhtiöt. Kyseinen elokuvastudiohan tehtaili goottilaista kauhua 1950-luvulta aina
1970-luvulle asti. Kohtuullisia arvioita tämä filmatisointi tuntuu saaneen,
joten katsoahan se pitää. Kunhan ehtii.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Susan Hill
Nimi: The Woman in Black
Kustantaja: Hamish Hamilton (1983)
Lempeästi hullu arvio: ***-
Nuorena rakastin kauhuelokuvia ja mm. Stephen Kingejä. Lakkasin katsomasta kauhuelokuvia kun aloitin juoksuharrastuksen: haluan uskaltaa juosta yksin syksyisillä metsäpoluilla. Ja kun muutimme periferiaan, lakkasin lukemasta edes dekkareita: kun lähimmät katuvalot ovat 4 kilometrin päässä, puolet vuodesta on _todella_ pimeää.
VastaaPoistaTosiasiassa välttelen kaikkea pelottavaa niin, etten edes lukenut tätä artikkelia kovinkaan tarkkaan. Mielikuvitus on ihana ystävä, mutta kammottava kiusankappale yöaikaan.
Hyvä aihe. Minulla on nyt kesken niin jännittävä kirja, että en uskalla lukea sitä öisin. Kotona on kaksi bullterrieriä ja securitaksen hälytysjärjestelmä ja kameravalvonta, mutta
VastaaPoista"Aamuyö.
Alkuäitini istuu seuranani. On lämmintä. Jotenkin tuntuu kuin maailma olisi repeämässä.
[---]
Hän on edelleen vaiti ja puhuu. Kuiskeina iltahämärässä, hämäränä kosketuksena nukkujan poskella."
Kirjoista kumpuava jännitys voi olla todella painostavaa. Muistan, kun luin teininä jonkun Stephen Kingin (olikohan Carrie?), enkä meinannut millään pystyä lukemaan sitä loppuun, kun pelotti ja ahdisti niin paljon.
VastaaPoistaTämä kummitusjuttu ei ollut onneksi kovinkaan pelottava, mutta oli siinä kyllä muutama ahdistava kohta.