Minun kotini, minun rakkaani

Voi itku! Nyt se on luettu, kauan kaipaamani Toni Morrisonin uutuus. Kirja oli aivan liian lyhyt, luin sen vain muutamassa tunnissa, vaikka yritinkin viipyillä ja nautiskella.

Tämäkään kirja ei kerro sodasta. Eikä mainitse yhdenkään henkilön ihonväriä. Silti sen tärkeimpiä teemoja ovat sota ja rotusorto, yhdessä aikuistumisen ja kotiinpaluun kanssa.

"They rose up like men. We saw them. Like men they stood." Morrisonin kirja alkaa taas vahvasti. Päähenkilö Frank muistelee, kuinka hän ja hänen pikkusiskonsa kaivoivat tiensä piikkilankojen alitse kurkistamaan hevosia, ja kuinka vahvan jäljen niiden taistelu jätti hänen mieleensä: se lähes peitti muiston miehestä, jonka he näkivät haudattavan salaa tällä syrjäisellä tilalla.

Frank on palannut Korean sodasta, ilman kahta parasta ystäväänsä. Hän ei aio enää koskaan palata surkeaan etelän pikkukaupunkiin, jossa häntä ei odota kukaan eikä mikään. Hän yrittää selvitä ryypiskelyn ja kammottavien muistikuvien sekamelskassa, mutta muistot eivät jätä häntä rauhaan. Edes naisen huolenpito ei saa häntä rauhoittumaan, mutta kun hän saa viestin, jossa kerrotaan hänen pikkusiskonsa olevan kuolemanvaarassa, hän kokoaa itsensä ja aloittaa pitkän matkan läpi mantereen pelastamaan tätä.

Pikkusisko Cee on aina voinut luottaa Frankin huolenpitoon, liiaksikin. Äiti ja isä tekevät kahta työtä ja isoäiti on ilkeä, joten veli ja tämän ystävät ovat Ceen perhe. Kun Frank lähtee sotaan, Cee lähtee ensimmäisen häneen vilkaisevan kaksilahkeisen matkaan:

But feeling adrift in the space where her brother had been, she had no defense. That's the other side, she thought, of having a smart, tough brother close at hand to take care of and protect you - you are slow to develop your own brain muscle. Besides Prince loved himself so deeply, so completely, it was impossible to doubt his conviction. So if Prince said she was pretty, she believed him. If he said at fourteen she was a woman, she believed that too.

Tekstiä on luettava tarkkaan: kertoja ei ole kaikkitietävä eikä edes luotettava, joten sivulauseen puolikkaassa on kerrottu tapahtuma, joka myöhemmin paljastuu käänteentekeväksi. Kehyskertomuksessa Frank kertoo suoraan kirjan kirjoittajalle totuuksia asioista, joita tämä yrittää kirjata ylös. Välillä Frank oikaisee kirjoittajan väärinkäsityksiä, välillä taas omia sanojaan, joilla hän on peitellyt ikävää totuutta. Suurimmaksi osaksi kerrotaan Frankin tarinaa, välillä myös Ceen, ja oman sanansa pääsevät antamaan myös Frankin naisystävä ja isoäiti.

Morrisonin kieli on upeaa. Se on yhtä aikaa vähäeleistä ja rikasta, lakonista ja suloista. Muutamalla sanalla hän osaa luonnehtia kokonaisen aikakauden ja henkilöhistorian, ja toisaalta hän antaa tietämättömien henkilöiden kaikessa rauhassa kertoilla ja paljastaa sen, etteivät he lainkaan ymmärrä olevansa kansakunnan historian ytimessä.

Morrisonin kymmenes romaani on kooltaan pieni (vain 145 sivua!), mutta mittakaavaltaan ja vaikuttavuudeltaan valtava. Pureutuessaan yksittäisten ihmisten kohtaloihin hän kuvaa ihmisyyden ydinasiat: kuinka jokaisen on kohdattava omat haamunsa, kasvettava omaksi itsekseen ja löydettävä paikkansa maailmassa, huolimatta lähtökohdista ja matkalla kohtaamistaan vaikeuksista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Home
Kirjailija: Toni Morrison
Kustantaja: Knopf Doubleday (8.5.2012)

Asteriinan arvio: *****