Pornoa

Anteeksi raflaava otsikko, se ei ole oma ideani. Pehmopornoa sitä kaipaaville on tarjolla Päivi Sihvolan kirjassa Kuume, mutta kirjanystävien oma hard core -pornoblogi löytyy seuraavasta osoitteesta:

http://bookshelfporn.com/

----------------------------------------------------------------
Varoitus:
Saattaa aiheuttaa vastustamatonta himoa järjestellä
omat kirjahyllyt (ja koko asunto) uusiksi.
----------------------------------------------------------------

Blogissa on kuvia myös kirjakaupoista, ja niistä suosikkini on aivan ehdottomasti Eleftheroudakis Ateenassa: kahdeksan kerrosta, kukin erilaisiin kirjoihin erikoistunut ja yläkerrassa kahvio - tämä on vähintäänkin lukutoukan ilotalo. Kinokuniya on levinnyt ketjuksi ympäri maailman, mutta Tokion Shinjukun pääkauppa ainakin on valtava, seitsemän kerrosta, lisäsiipiä, ihmisiä... Kannattaa käyttää portaita, sillä hissi on aina tupaten täynnä.

Nykyään tilaan lähes kaikki kirjani verkosta (ja luenkin suurimman osan Kindlellä), mutta kirjakaupat ovat kauppojen aatelia, aina!

Kevyesti keskellä päivää

Välttääkseen mahdollisen vajoamisen maailmantuskaan ja tummasävyisiin tulevaisuudenvisioihin,  kirjahullu päätti hypätä Atwoodista suoraan 2000-luvun alkuun ja kolmikymppisten naisten elämään. Oppaana sinkkunaisten maailmaan toimi irlantilainen chicklitisti Marian Keyes. Aika- ja genrehyppy ei ymmärrettävästi sujunut täysin kitkatta. Kontrasti Atwoodin ja Keyesin välillä oli liian suuri: kieli tökki, maailmankuva ärsytti ja kliseiset hahmot nostattivat hienoisen post-atwoodiaanisen ihottuman. Kirjahullu ei kuitenkaan luovuttanut. Äitiyslomalla pitää kuulemma kuunnella itseään ja se oma itse sanoi, ettei kirjaa pidä jättää kesken ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen vaikka tökkii, ärsyttää ja tulee lievää ihottumaa. Tarina imaisi alkujärkytyksen jälkeen mukaansa, vaikkei ihottumasta päästykään täysin eroon. 

Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? kertoo irlantilaisesta Anna Walshista, joka asuu New Yorkissa ja viettää vauhdikasta ja glamoröösiä elämää. Anna työskentelee meikkejä promoavassa yrityksessä, joka on Annan (ja hänen ystäviensä) sanojen mukaan ”maailman paras työpaikka”. Paljastamatta sen kummemmin tämän juonivetoisen kirjan kulkua, kerrottakoon, että kirjassa seurataan Annan ja Aidanin suhdetta, joka osoittautuu melko mutkikkaaksi kudokseksi väärinymmärryksiä ja sattumuksia. Kirjassa tutustutaan myös Annan ystäviin ja perheeseen. Annan ja hänen kolmen sisaruksensa edesottamuksia on seurattu Keyesin kirjoissa aiemminkin.

Keyesin kirja on naisille suunnattua hömppää, jossa käsitellään ikiaikaisia teemoja, kuten rakkautta, ystävyyttä ja menetystä. Tämäntyyppisen kirjallisuuden tarkoituksena lienee tarjota lukijalleen kevyehkö ja hauska lukukokemus, jonka avulla voi paeta arjen harmautta. Keyesin kirja onnistuukin omassa lajityypissään kohtuullisesti, muttei mitenkään täydellisesti. Plussaa annan Keyesille välillä synkissä vesissä kulkevasta tarinasta ja vaikeiden teemojen kepeästä käsittelystä, mutta miinusta kliseiden viljelystä. Sain nimittäin lievää ihottumaa muutamasta seikasta:

Stereotyyppiset henkilöhahmot. Miksi henkilögalleriaan tarvitaan aina kahjo paras ystävä, ikävä pomo, pakollinen kiintiöhomo ja näennäisen hellyttävä, mutta epäkonventionaalinen perhe?

Naiskuva. En jaksa innostua kulutuskeskeisestä elämästä, jossa kohkataan meikeistä, merkkivaatteiden shoppailusta, maailman ihanimmista korkokengistä, ulkonäköseikoista ja miehistä. Ehken ole nainen ensinkään, koska nämä asiat eivät ihan oikeasti jaksa kiinnostaa minua.

Mieskuva. Mies on Keyesin kirjassa joko juntti/renttu, herkkä/komea/vakava, outo tai homo. Näistä valitaan ystäviksi oudot ja homot, joiden kanssa keskustellaan vakavista/herkistä/komeista miehistä ja ihmetellään ystävien juntteja/renttuja poikaystäviä. Päähenkilö vehtaa luonnollisesti vain vakavien/herkkien/komeiden miesten kanssa, paitsi silloin kun vahingossa eksyy juntin/rentun kanssa sänkyyn.

Työpaikka. Työpaikan tärkeimpiä ominaisuuksina ei mielestäni voi pitää pelkästään siihen liittyviä luontaisetuja (meikkejä), palkkaa (mielellään paljon), cooliutta (pitää työskennellä coolilla alalla) tai sen vaatimaa omistautumista (työ on tärkein asia maailmassa heti ihmissuhteiden jälkeen). Muitakin tekijöitä on? 

Parisuhde. Tylsät tyypit menevät naimisiin tylsien tyyppien kanssa ja saavat lapsia. Hyvät tyypit menevät naimisiin vauhdikkaiden tyyppien kanssa, eivätkä jämähdä tylsään parisuhteeseen ja saa lapsia. Ja jos niitä lapsia nyt sattuu tulemaan, niin mielellään ne saadaan komeiden renttujen kanssa, jotka kokevat parannuksen lapsen saatuaan. Väittäisin, että parisuhdeasioissakin on harmaan eri sävyjä, eikä asiaa voi lähestyä ihan näin yksioikoisesti.

Kaiken kirjallisuuden ei todellakaan tarvitse olla vakavasti otettavaa, syvällistä tai loistavasti kirjoitettua, mutta voisiko kliseitä karsia edes hiukan? Lukisin ihan mielelläni hömppää, jossa olisi hiukan moniulotteisempi maailmankuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Marian Keyes

Nimi: Anybody out there?

Kustantaja: William Morrow (2006)

Suomenkielinen nimi: Kuuleeko kukaan?

Suomentaja: Liisa Laaksonen

Kustantaja: Tammi (2007)

Lempeästi hullu arvio: **

Päänsärky

Harmittaa. Kotimainen esikoiskirjailija, jonka romaanissa on syväluotaava tarina, kiinnostavat henkilöt, mielenkiintoinen rakenne ja komealta kalskahtavaa kieltä ei sytytä. Päivi Sihvolan Kuume ei nostata innostuksen hehkua, vaan lähinnä turhautumisen ja ärsyyntymisen punan. Niin iloinen kuin olenkin sanataidekouluttajan pitkäjänteisen työn tuottamasta hedelmästä, ja niin kovasti kuin haluaisinkin kehua uutta tulokasta kotimaisen kirjallisuuden kentällä, en pysty. En edes kyennyt lukemaan kirjaa loppuun.

Päähenkilö Saana on muuttanut opintojen perässä pohjanmaalta Helsinkiin, etsii omaa alaansa ja työskentelee metroaseman R-kioskilla. Saana elää yhdessä Esan kanssa, mutta haikailee nuoruudenrakkautensa Jussin perään. Kirjassa eletään kahdella aikatasolla: nykyisyydessä epämiellyttävän, alkoholisoituneen miehen kanssa ja menneisyydessä, jossa muistellaan ensirakastumisen huumaa. Tai näin oli kirjan puoliväliin saakka, kunnes annoin periksi. Pikaisen selailun perusteella loppuosassa kerrotaan miten Saana joutui tuosta hekuman ajasta nykyiseen helvettiin.

Jos kirjan kieli saa unettomuudesta kärsivän pyörittelemään silmiään jopa kolmelta aamuyöllä, on jotakin pahasti pielessä. Voisin laittaa tähän kirjasta lähes minkä tahansa virkkeen, sillä ne ovat toinen toistaan teennäisempiä ja latteampia. Kirjailija tuntuu esittelevän omaa runosuontaan pakonomaisesti, tarinan ja henkiölhahmojen kustannuksella. Saana on oikeasti hyvä tyyppi, työkaverit hauskoja, miehet retaleita ja tarina vanha, mutta hyväksi havaittu ja tuoreelta kannalta esitetty. Mutta kieli on niin maailmojasyleilevää, korkealentoista ja väkinäistä, ettei sitä kestä lukea:

"Tuijotin kehrääviä, hehkuvia planeettoja, komeettojen pyrstöjä, nuppineulanpäitä ja horisonttiin leviävää tähtisumua, joka heitti päähäni turkoosin tuhannet värit. Katseeni laukkasi valopisteestä toiseen. Näyttämölle ilmestyi viuhuvia ruoskia ja äkkiä yöni oli paahtavan punainen."

Minulle on joskus sanataiteen opettaja sanonut, että kannattaa kirjoittaa tarina ilman adjektiiveja ja sitten lisätä vain välttämättömimmät. Ikävä kyllä Päivi Sihvolalle ei ole kukaan tainnut kertoa tätä

Lisäksi Sihvola kuvaa rakastumisen huumaa niin aidon ärsyttävästi, että lukijaa inhottaa. Jokainen varmasti tietää miten rasittavia ovat umpirakastuneet ihmiset, jotka kujertavat omia juttujaan ja imevät toistensa neniä hississä. Saana ja Jussi ovat juuri tällaisia, puhuvat toisilleen runoin ja keksivät sukupuolielimilleen söpöjä hellittelynimiä.

"Olimme puhuneet kokonaisen päivän pelkillä loppusoinnuilla, runomuodossa tai loruillen tyyliin:
- Anna mulle rinkeli, olen sulle enkeli.
- Jos olet ronkeli, olen sulle mankeli."

Jussi, tuo kansainvälisesti arvostettu, saksofonia soittava lääkäri, myös kirjoittaa Saanalle lappuja: "silitys poskellesi", "sylikissalleni", "ajattelen niskaasi
huulillani", "saanalleparasroikaleesi", "polvimaassapalvovaorjasi", "lötkönliotushoito-organisaattorisi", "salanimetön selväsanasi".

Kirja lensi seinään siinä vaiheessa kun hempeily muuttui puhtaaksi pornoiluksi. Parhaimmillaan Sihvola on kertoessaan Saanan peloista ja yksinäisyydestä, ja itse tarina siitä, miten ensirakastumisesta ja naimisiinmenosta liu'utaan vihaan ja perheväkivaltaan on kiinnostava. Saanan äidin aito pohjalaismurre myös ihastuttaa, samoin kertomukset kioskin hulluista asiakkaista.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Päivi Sihvola
Nimi: Kuume
Kustantaja: Edico Oy (2011)

Asteriinan arvio: Kirja jäi kesken

Hipimpään suuntaan

Kirjahullu on hieman hippeyteen kallellaan. Ei ihan rähmällään, mutta sen verran, että tietää yhtä sun toista hippeydestä ja suhtautuu ymmärryksellä  ja myötätunnolla hippeyden eri ilmenemismuotoihin. Eikä kirjahullua kauheasti haittaisi, jos maailmaa vietäisiin joka tasolla hiukan hipimpään suuntaan. Viime aikoina on tullut harvinaisen selväksi, ettei antautuminen hippeyden syleilylle tekisi huonoa ihmiskunnalle, joka kärsii loputtoman ahneuden oireyhtymästä.

Margaret Atwoodin The Year of The Flood kertoo hipeistä, mutta se kertoo myös kasvihuoneilmiön rampauttamasta maailmasta, joka on jakautunut kahtia ja joka on mielivaltaa harjoittavia poliisivoimia myöten ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Ihmiset jakautuvat sellaisiin, joilla on, ja sellaisiin, joilla ei ole. Sellaiset, joilla on jo, asuvat vartioiduilla asuinalueillaan, työskentelevät ylikansallisille lääkeyhtiöille ja elävät kuin Täydelliset naiset. Ja sellaiset, joilla ei ole, asuvat rahvaanmailla, työskentelevät mistä nyt ikinä saavatkaan töitä ja elävät kädestä suuhun. Näiden kahden ryhmittymän lisäksi maailma on täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän kiellettyjä ultraliikkeitä, jotka tekevät omaa ultravihreää, ultraväkivaltaista tai ultrauskonnollista myyräntyötään ja valmistautuvat tulevaan maailmanloppuun tai paratiisiin liikkeestä riippuen.

Atwood vie lukijan erään tällaisen ultraliikkeen pariin. Herran tarhurit on kaikkien hippiliikkeiden isoäiti ja isoisä, jonka edessä nykyajan ekokylät ovat hippeysasteeltaan laimeaa sorttia. Liikettä johtaa Aatamien ja Eevojen neuvosto. Tämä eräänlainen vanhempien ja viisaiden neuvosto tekee kaikki päätökset enemmän tai vähemmän konsensus-periaatteeseen nojaten ja varjelee lapsiaan kaikelta turhalta. Tämä tarkoittaa, että maallista totuutta on toisinaan vääristeltävä vastaamaan liikkeen Suurta Totuutta.

Herran tarhurit noudattaa eräänlaista syväekologista suuntausta, joka perustuu ajatukseen maailmankaikkeudesta yhtenä suurena elämänverkkona, jossa jokaisella elävällä olennolla on oma paikkansa ja itseisarvonsa. Liike nojaa myös kristinuskon ajatukseen ihmisestä jumalan puutarhurina. Ihminen huolehtii paitsi puutarhastaan myös kaikista ympärillään elävistä olennoista. Herran tarhurit eivät haaskaa, eivät peseydy turhaan, eivät syö prosessoitua ruokaa tai lihaa (paitsi äärimmäisissä tilanteissa ja silloinkin syvästi katuen), eivät kirjoita paperille, eivätkä koreile vaatteilla. Liikkeessä ei myöskään opiskella abstrakteja asioita, joista ei ole käytännön hyötyä. Herran tarhurit keskustelevat mehiläisten kanssa, opettelevat elämään niukkuudessa ja harmoniassa luonnon kanssa sekä  valmistautuvat vedettömään tulvaan, joka on lopullisesti puhdistava maapallon sitä vitsauksen lailla saastuttavasta ihmiskuonasta.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, ennen ja jälkeen vedettömän tulvan. Kirjassa kuvataan kahden erilaisen naisen, Renin ja Tobyn, selviytymistarinaa maailmassa, jossa kaikki on vinksallaan. Kerronta vie lukijan rahvaanmaille, unelmalähiöihin ja vedettömän tulvan jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisestä on tullut laji muiden lajien joukossa. Eloonjäämistaistelu on julmaa, mutta toivokin pilkahtaa.

Atwoodin The Year of the Flood on Oryxin ja Craken rinnakkaisromaani ja MaddAddam-trilogian toinen osa. Kirjassa on samoja henkilöhahmoja ja se sijoittuu samaan lähitulevaisuuteen kuin Oryx ja Crakekin. Näkökulma on kuitenkin virkistävästi erilainen. En osaa sanoa kumpi kirjoista kolahti enemmän. Mutta kumpikin kolahti. Atwood on erinomainen tarinankertoja ja mustan huumorin mestari. Ja vaikka tulevaisuudenvisio on lohduton ja ihmiskohtalot synkkiä, lukija ei vajoa synkkiin ajatuksiin. Atwood ei  nimittäin hylkää lukijaansa lohduttomuuteen, vaan nostaa lukijan ahdistuksen yläpuolelle mukaansatempaavalla kerronnallaan. Synkissä vesissä mennään, mutta perusvire ei ole silti mustanpuhuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Atwood

Nimi: The Year of The Flood

Kustantaja: Bloomsbury (UK 2009)

Suomenkielinen nimi: Herran tarhurit

Suomentaja: Kristiina Drews

Kustantaja. Otava (2010)

Lempeästi hullu arvio: ****

Mullistavaa hörhöilyä

Hyppy tuntemattomaan, uskallus olla epäilemättä, luottamus näkymättömään. Tätä kaikkea on usko. Se, mihin uskoo, on kunkin oma, henkilökohtainen asia, mutta tieteelliset tutkimukset todistavat, että uskominen on terveellistä. Sen sanotaan voivan myös tehdä rikkaaksi.

The Secret on megaluokan bestseller, joka kertoo universumissa toimivasta vetovoiman laista, joka on kirjassa (ja elokuvassa, johon kirja perustuu) todistavien ihmisten mukaan yhtä merkittävä luonnonvoima kuin esimerkiksi painovoiman laki. Ihminen saa sitä mitä tilaa, eli jos ajattelee negatiivisia asioita, näkee ympärillään uhkia ja rumuutta, niitä myöskin elämässään kohtaa. Joka ajattelee (ja aktiivisesti visualisoi elämäänsä) toivomiaan asioita, vetää niitä puoleensa niin, että saa kaiken todella haluamansa.



The Jackrabbit Factor (bestseller myöskin) kuvaa samoja asioita allegorian keinoin. Tärkeintä on kiitollisuus siitä, mitä ihmisellä jo on, ja siitä, mitä uskoo (ja tunnetasolla kokee) itsellään pian olevan.

Tämä kaikki voi tuntua liian hyvältä ollakseen totta, mutta on paljon ihmisiä, jotka vannovat näiden tekniikoiden nimeen. Kaikki eivät halua kokeilla, uskoa, tai he eivät ole kykeneviä vastaanottamaan annettua informaatiota tietyllä hetkellä.




Päätin testata visualisointia ja piirsin vuonna 2006 jääkaapin oveen kuvan unelmieni kodista. Kuva pyyhkiytyi pois nopeasti, mutta vuonna 2010 huomasin asuvani siellä, merenrannalla, talossa jota ei aiemmin ollut olemassa kuin kuvitelmissani. Pitkänmallinen, mäkinen tontti oli täsmälleen samanlainen kuin kuvassani, ainoastaan talo ja rantasauna olivat peilikuvina. Hiekkarannalla oli kaksi lasta (lapsemme syntyivät 2008 ja 2010). Nauroinkin miehelleni, että ainoastaan yhdessä asiassa kuvani meni pieleen: olin piirtänyt siihen kolme irlanninsetteriä, eikä meille ikipäivänä tulisi enempää kuin tuo yksi Pattipää. Kylmät väreet tulivat siinä vaiheessa kun muistin, että naapurillamme on kaksi irlanninsetteriä, jotka silloin tällöin vierailevat pihallamme.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: The Secret
Kirjailija: Rhonda Byrne
Kustantaja: Atria Books Beyond Words Publishing (2006)

Nimi: The Jackrabbit Factor
Kirjailija: Leslie Householder
Kustantaja: ThoughtsAlive (2005)
Kirjan saa ladata ilmaiseksi täältä.

Asteriinan arvio: Uskallan suositella, loppu on lukijasta kiinni

Lukutoukan univormu

Marraskuun usvainen, kirpeä ja salaperäinen tunnelma vaatii paitsi oikeanlaista lukemista, myös villasukkia, kaakaota ja lämpimän oloasun. Lukutoukille on olemassa myös aivan oma univormunsa (pyjamien ja viltin lisäksi):

http://outofprintclothing.com/

Tässä omat suosikkini.

(Postimaksu Suomeen näyttää olevan tilauksen koosta riippumatta 10 dollaria, tullit noin 25% loppusummasta.)

Oivalluksiani lyhytjänteisyydestä

Kaksi edellistä postausta kommentteineen ovat pistäneet minut miettimään sitä, miten suuri merkitys lukuhetkellä on siihen, millaisena kirjan kokee. Lisäksi sain kammottavan oivalluksen, että kirjan arvostelija tulee helposti paljastaneeksi enemmän itsestään kuin lukemastaan kirjasta tai sen kirjoittajasta.

Tänä syksynä olen ärsyyntynyt Myrskyluodon Maijan naiiviudesta, ahminut erilaisia urheiluaiheisia kirjoja jalat ja pää kilometreistä sumuisina ja ihmetellyt japanilaiskirjailijan vaatimatonta tyyliä. Miksi en ole osannut nauttia ainutlaatuisesta ajankuvasta omassa sielunmaisemassani tai ultrajuoksijan mielenrauhasta hänen pohtiessaan kirjoittamisen ja juoksemisen yhtäläisyyttä? Miksi amerikkalainen yltiöpäinen vauhti tai vastaavasti brittiläinen sinkkuangsti ovat osuneet paremmin?

Tässä teoriani: uudessa elämäntilanteessa on mukava saada vertaistukea, lukea muiden vastaavankaltaisista kokemuksista ja eläytyä siihen, mitä omassa elämässä on tekeillä (vertaa äitiys, muutto uuteen paikkaan, uusi harrastus). Mutta kun jotakin asiaa tekee tarpeeksi pitkään, tai kyseinen elämäntilanne vakiintuu, alkaa liika samankaltaisuus ärsyttää ja kaipaa uusia tuulia sekä rohkeita uudenlaisia ajatuksia. Jotakin, mikä omasta elämästä puuttuu.

Kun pitkä äitiysloma/hoitovapaa on päättymässä, en todellakaan jaksa eläytyä jonkun pyykinpesuun tai nysväämiseen polttopuiden äärellä, ja kun olen juossut juoksemasta päästyäni, en malta hiljentyä kuuntelemaan omaa itseäni (edes siinä määrin että ymmärtäisin välttää ylitreenaamasta), saati sitten hidasta pohdiskelijaa: haluan painaa eteenpäin, pää höyryten ja tulevia kuvioita makustellen. Pää on kuitenkin pakko välillä tyhjentää, ja tähän on omiaan jonkun villiä nuoruutta ja vakiintumisen vaikeutta seuraava, lämminhenkisen ironinen teos.

David Nichollsin "One Day" on sellainen. Tuskin paljastan liikaa jos kerron, että kirjassa mies ja nainen tapaavat ensin opiskeluaikoina ja sittemmin heidän elämänsä kietoutuvat yhteen, välillä loitoten, välillä lähentyen toisiaan. Kirjailija kertoo aina mitä kummankin elämään kuuluu yhtenä päivänä (heinäkuun viidestoista) joka vuosi, ja tällä tavoin saamme seurata heidän elämänsä kulkua, yhdessä ja erikseen, epäonnistumisesta toiseen, heidän etsiessään itseään ja toisiaan. Rakenne on ihastuttava ja sopii loistavasti lyhytjänteiseen mielentilaani, henkilöt ovat todenmakuisia heikkouksineen ja raivostuttavine piirteineen, ja tarina juuri sopivan suloisenkarhea, tutunoloiseen brittileffatyyliin (kirjailijahan on kirjoittanut "Rimakauhua ja rakkautta" -tv-sarjaa ja "One Day" on jo ilmestynyt leffanakin). Tähän hetkeen oikein miellyttävää hyväntuulen lukemista, joka ei ollenkaan ärsytä.

Yllä olen ehdottomasti paljastanut itsestäni enemmän kuin lukemastani kirjasta, mutta se lienee välillä hyödyllistäkin, sillä selvästikään lukukokemus ei koskaan ole riippumaton elämäntilanteesta. Seuraavaksi toivon olevani valmis vastaanottamaan ennakkoluulottomasti ja ärsyyntymättä jotakin hieman raskaampaa. Ehkä.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: One Day
Kirjailija: David Nicholls
Kustantaja: Hodder & Stoughton (2009)

Asteriinan arvio: ***

Suuren Muutoksen kynnyksellä

Kirjahullu on lomalla. On ollut jo yhden kokonaisen päivän. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että toinen kaksijalkainen ilmoitti  kevätkaudella halukkuudestaan liittyä perheeseemme. Otimme anomuksen ilolla vastaan ja viimeinen suora ennen maalilinjaa on nyt käsillä.

Edellisestä kokemuksesta viisastuneena kirjahullu ei aio lomallaan hötkyillä, suursiivota tai tehdä ylipäätään mitään tuskanhikeä nostattavaa. Suuren Muutoksen kynnyksellä on parempi löhötä, lukea, nukkua, kuunnella BBC:n podcastejä sekä tyydyttää kutomisvimmaansa kuin hoitaa tekemättömiä ja sinänsä yhdentekeviä asioita pois alta. Omalle itselle saati nukkumiselle kun ei ole kohta aikaa.

Tuttavallisesti  mm. ”Bonukseksi”, ”Topioksi” ja ”Fucukseksi” nimetty potkunyrkkeilijä ei ole ilmoittanut tarkkaa saapumispäivämääräänsä, joten lepoloman pituus on täydellinen arvoitus. Toiveissa on, että tapaamme toisemme kasvokkain joulukuun alussa, mutta ensimmäisen kaksijalkaiseni kanssa tapaamisajankohtamme siirtyi sovitusta kahdella viikolla eteenpäin. Muistan olleeni tästä ajoituksen huomattavasta epätarkkuudesta hieman käärmeissäni, varsinkin kun tuleva tapaamisemme aiheutti kuumeista kärsimättömyyttä paitsi itsessäni, myös lähipiirissä. Olen tällä kertaa esittänyt mahaani vienon toiveen, että viettäisimme ensimmäisen yhteisen joulumme kotona, emmekä sairaalassa, mutta toistaiseksi mahani ei ole kommentoinut toiveeseeni mitenkään, paitsi kasvamalla entisestään ja lisäämällä potkujen voimaa ja osumistarkkuutta.   

Joten jos lounaisrannikolta ei kuulu vähään aikaan mitään, tiedätte että kirjahullu on elämänsä toisessa Tärkeässä Tapaamisessa ja palaa kirjahulluutensa kanssa blogosfääriin myöhemmin.