Siellä missä äidit kokoontuvat, keskustellaan lastenkasvatuksesta. Raisa Cacciatoren ohella toinen ehdoton auktoriteetti Suomessa on Jari Sinkkonen (lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori, Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri). Hän on erityisesti pitänyt esillä poikalasten kohtaamia haasteita, ja tämän aihepiirin vuoksi tartuin hänen kirjaansa "Elämäni poikana".
Tästä paksusta kirjasta noin puolet on kuvia, jotka eivät liity tekstiin muuten kuin että kuvissa on poikia. Tekstikin on suurikokoista ja jaarittelevaa. Ensin Sinkkonen aina referoi pitkästi teoriaa ja sen jälkeen toteaa ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa. Tämä tekee etenkin kirjan selailusta ja sopivan tiedon etsimisestä lähes mahdotonta. On myöskin monesti epäselvää, milloin kyseessä on Sinkkosen mielipide, intuitio, arvaus, taikka tutkimustulos (tämä ehkä selviäisi lukemalla viitteet, mutta niin kiinnostunut en taustoista kuitenkaan ole).
Se mistä kirjassa pidin, on Sinkkosen maalaisjärjen ja suhteellisuudentajun ylistys. Pojat OVAT biologisesti erilaisia kuin tytöt, heitä ei tule ohjata pelkästään perinteisiin tyttöjen leikkeihin, rajut leikit ja nujuaminen kuuluu poikien maailmaan ja itse asiassa vähentävät aggressiivista käytöstä. Mutta kaiken tämän tiesin ennestäänkin.
Yhdessä kappaleessa Sinkkonen esittelee pitkästi erästä "Supernanny"-televisiosarjan jaksoa. Ihan kiva että hänkin tykkää ohjelmasta, mutta en todellakaan osta kirjaa lukeakseni tällaista "informaatiota". Kirjallisuusblogin näkökulmasta monet Sinkkosen esimerkit tosin ovat mielenkiintoisia. Hän käyttää esimerkkeinä erilaisista kasvatus- tai käytöshäiriöistä romaaneja, kuten Mark Haddonin "Yöllisen koiran merkillinen tapaus" (Aspergerin oireyhtymästä), Alberto Moravian "Sivustakatsoja" (oidipaalivaiheen häiriöistä), Hannu Väisäsen "Vanikanpaloja" ja Mikael Niemen "Populäärimusiikkia Vittulajängältä" (poikien kilpailuvietistä) ja Ovidiuksen "Narkissos" (narsismista, tietenkin). Farinelli-elokuva on esimerkkinä testosteronin merkityksestä mieheksi kasvamisessa. Lisäksi Sinkkonen mainitsee esimerkkeinä Roald Dahlin, William Goldingin ja Robert Musilin, jotka ovat kuvanneet patologista ryhmädynamiikkaa.
Vaikka näistä romaaneista olen pitänytkin, kaipaisin kasvatusoppaalta aika lailla tieteellisempää lähestymistapaa. Välillä Sinkkonen toki referoi myös tutkimuskirjallisuutta, mutta lähteiden fakta- tai fiktiopohjaisuus jää täysin lukijan selvitystyön varaan (näköjään kirjan "Raising Cain" kirjoittajat, Dan Kindlon ja Michael Thompson, ovat amerikkalaisia lapsipsykologeja ja siis ilmeisesti kirjassa käytetty esimerkkitapaus on todellinen, ei fiktiota).
Suoraan sanoen en saanut kirjan lukemisesta itselleni mitään lisäarvoa, tai ehkä jos joku lähtee kehumaan sukupuolineutraalia kasvatusta tai varoittamaan aggressiivisten leikkien vaaroista, voin todeta että Sinkkonen on asiasta eri mieltä. Etsin kuitenkin tietoa pääasiassa itseäni ja omaa kasvatustehtävääni varten, en väitelläkseni muiden kanssa.
Kirjan päätössanat:
Kasvatuksen tarkoituksena on, että autamme lasta tulemaan mahdollisimman tarkoin sellaiseksi, kuin hänen on tarkoituskin tulla. Todellinen autonomia syntyy, kun saa kasvaa rauhassa tulematta liikaa manipuloiduksi tai kasvatetuksi. Jos vanhemmat malttavat jättää joskus kasvattamisen kaikkine periaatteineen taka-alalle, heidän on pakko valpastua olemaan läsnä, katsoa, kuunnella ja jakaa kasvamisen iloa ja kipua.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Jari Sinkkonen
Nimi: Elämäni poikana
Kustantaja: WSOY (2005)
Asteriinan arvio: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti