Dickensiä ja mysteereitä, olkaa hyvä

Pidän historiallista mysteereistä. Mielenkiintoinen ajankuva yhdistettynä taidokkaaseen juoneen on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Olen erityisen heikkona viktoriaaniseen ajanjaksoon ja Lontooseen. Tässä ajassa ja paikassa on jotain kiehtovan ristiriitaista. Kyse on ajasta, jota määrittävät äärimmäisen tarkat käytöskoodit, pidättyväisyys ja suoranainen yltiömoraalisuus ja toisaalta taas pinnan alla kuohuvat tunteet, intohimot ja sisäiset konfliktit, riippuvuudet sekä luokkaerot. Ja kyse on paikasta, joka on yhtä ristiriitainen kuin siellä asuvat ihmisetkin. Lontoota kansoittavat paitsi kukkean pidättyvä yläluokka myös pidäkkeetön, rutiköyhä ja lohduton työväenluokka. Ja kun nämä kaikki kohtaavat, on lopputuloksena useimmiten traagisia kohtaloita, yhteentörmäyksiä ja suurta draamaa.

Matthew Pearlin The Last Dickens on historiallisen mysteerilajityypin suoraviivainen edustaja. Pearlin kirja sijoittuu vuoteen 1870. Ajan suurin kirjailija Charles Dickens on juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä keskeneräisen teoksen, oopiuminhuuruisen The Mystery of Edwin Droodin. Dickensin amerikkalaisen kustantamon nuorempi osakas James R. Osgood päättää selvittää Droodin arvoituksen ja etsiä käsiinsä  Dickensin mahdollisesti kirjaa varten kirjoittamat viimeiset kappaleet. Tämä vie Osgoodin ja kirjanpitäjä Rebecca Sandin Englantiin. Matkaan mahtuu oopiumia, petollisia henkilöitä, kustantamojen välistä veristä kilpailua, hermoheikkoutta sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Seurataanpa kirjassa myös edesmenneen Dickensin viimeistä esiintymismatkaa Yhdysvaltoihin vuona 1867.

Pearlin kirja ei ole paras lukemani historiallinen mysteeri, mutta ei se missään nimessä huonokaan ole. Kirjaa voisi luonnehtia kirjalliseksi huikopalaksi, joka viihdyttää mukavasti, mutta jättää vielä nälkäiseksi. Kirja on kuitenkin aiheeltaan äärimmäisen kiinnostava, koska samaa aihetta on sivuttu hieman eri näkökulmasta toisessakin kirjassa, nimittäin Dan Simmonsin Droodissa. Simmonsin järkälemäinen Drood on goottilaisiin mittasuhteisiin kasvava teos, joka pitää otteessaan, vaikka sortuukin lähes omaan massiivisuutensa. Siinä missä Pearlin viktoriana on melko kevyttä, hiukan jännittävää ja aika sisäsiistiä, on Simmonsin versio samasta aiheesta laudanum-höyryistä, ryöppyävää sekä epäluotettavan kertojahahmonsa, kirjailija Wilkie Collinsin vuoksi täysin vainoharhaista. Jos Pearlin kirja on kuin kevyt välipala, on Simmonsin Drood raskas, mutta herkullinen pääsiäisateria, alku-, pää- ja jälkiruokineen.

Kumpaakin kirjaa yhdistää Edwin Drood, Dickensin keskeneräiseksi jäänyt teos, joka on edelleen suuri kirjallinen mysteeri. Toinen yhdistävä tekijä on tietysti Charles Dickens, aikansa supertähti, jonka lukuesityksiin muuten jonotettiin lähes verissä päin ja yötä myöten. Ja jos luulitte, että pääsylipuilla keinottelu on nykyajan ilmiöitä, niin väärässä olette. Kyllä sitä ennenkin osattiin vetää välistä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailija: Matthew Pearl / Dan Simmons

Nimi: The Last Dickens / Drood

Kustantaja: Random House (2009) / Little, Brown & Company (2009)

Lempeästi hullu arvio **^1/2/****