Tämä elokuva tuli mieleeni lukiessani Claudio Magrisin Tonavaa. Siinä kerrottiin itävaltalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka luonnosteli vuonna 1829 matkakertomuksen. Tonavan purjehduksella virkamies valitti matkustajien ja miehistön mitättömyyttä. Hän kiinnitti huomionsa turisteihin, jotka halusivat nähdä koskemattomia paikkoja ja väittivät samaan hengenvetoon, että toiset turistit turmelevat nämä paikat. Kyseinen virkamies piti itseään ainoana todellisena matkailijana, jolla on yleviä tunteita ja joka yksin kykenee arvostamaan aitoa ja alkuperäistä.
Ja minä kun luulin, että matkailijoiden halu koskemattomiin paikkoihin keksittiin 1990-luvulla Alex Garlandin kirjassa The Beach. The Beach kertoo nuoresta reppumatkaajasta, Richardista, joka saa sattumalta Bangkokissa kartan Rannalle, nuorten matkailijoiden salaiselle saarelle, jossa harvat ja valitut elävät kuin paratiisissa. The Beach oli aikoinaan hyvin viihdyttävä ja Garlandin kirjoitustyyli on helppolukuista myös englanniksi. Garlandin kahta muuta kirjaa (The Tesseract 1998, The Coma 2004) en ole lukenut, mutta The Beachin voisin lukea uudestaan, vaikka sitten kun menen perheen kanssa Aurinkomatkalle.
Yksilöllisyyttä voi korostaa erilaisilla valinnoilla: mitä kirjoja luet, mitä puet päällesi, missä matkustat. Massaturismia voi tietenkin tarkastella monelta kantilta, ja siinä on sekä hyviä että huonoja puolia sekä luonnolle että ihmisille. Mutta jos ihmisen yksilöllisyys on kiinni pelkästään ulkoisista valinnoista, niin silloin on sisältä yhtä tyhjä kuin alussa kuvattu viidakkojuoksija.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Alex Garland
Nimi: The Beach
Kustantaja: Penguin Books (1997)
Mian arvio: ***
Naulan kantaan. Nyky-yhteiskunnassa ulkoisilla valinnoilla on kohtuuttoman suuri painoarvo. Näin vaalien alla tähän törmää erityisen räikeästi kaikkialla. Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä.
VastaaPoistaAhmin Garlandin The Baechin aikoinaan lähes yhdeltä istumalta. Kirja on loistava kertomus länsimaista ihmistä vainoavasta jatkuvasta tyytymättömyyden tunteesta. Vaikka ulkoisesti ollaan lähes täydellisyyden tilassa, niin sisällä kalvaa ammottava tyhjyys. Ehkä ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Ei paratiisissakaan.
Pakko myöntää, että The Beach on yksi harvoista elokuvista, joka on tehnyt suuremman vaikutuksen kuin kirja, johon se perustuu. Ehkä se johtuu Leonardo DiCapriosta.
VastaaPoistaIhminen on ihmiselle susi, myös itselleen. Epäluottamus muita kohtaan kalvaa myös itseä, eikä kukaan voi olla tyytyväinen. Richardin olisi pitänyt meditoida - tosin tarina olisi saattanut olla sitten aika tylsä (tyyliin Eat. Pray. Love.)...
The Beach oli myös hyvä elokuvana, vaikka pääosassa oli Kalanaama.
VastaaPoistaHyvä leffa se oli Leonardosta riippumatta. En ota kantaa Leon kalamaisuuteen, mutta pakko myöntää, että ajan myötä olen alkanut arvostamaan Leonardoa myös näyttelijänä. Ei se ihan pahimmasta päästä ole, vaikka tässä elokuvassa olikin vielä aika babyface.
VastaaPoistaEn ymmärrä mistä puhutte, Leonardo DiCaprio on uusi Robert De Niro. Olin aivan ällikällä lyöty vuonna 1993 kun näin "Tämän pojan elämän" ja "Gilbert Grapen", enkä ole joutunut muuttamaan mielipidettäni. Muistelen että kirjassa minua ärsytti kertojan ylimielisyys, mikä leffasta puuttui juuri Leonardon herkkyyden (ja ehkä sen babyfacen) vuoksi. Tässä saatan olla väärässä, aika kultaa muistot.
VastaaPoistaLeonardo oli Gilbert Grapessa todella hyvä, mutta jäi mielestäni useaksi vuodeksi lapsenomaisten kasvojensa ja roolivalintojensa vangiksi. Ja ehkä Titanic oli megasuosionsa vuoksi osasyynä, että Leosta tuli ns. kaunis poika, jota ei otettu tosissaan näyttelijänä. Tämä on harmi, koska osaahan Leo näytellä. Onneksi mm. Scorcesen elokuvista on sittemmin lohjennut monta hyvää roolia.
VastaaPoistaOnko Gilbert Grape sama kuin Saksikäsi Edward? En ole voinut katsoa kun siinä on Johnny Depp.
VastaaPoistaHei, ei kukaan voi vihata Johnnya! Mutta eri filkat kyseessä.
VastaaPoistaTai on se Depp myös tuossa Gilbertissä. Mutta ei ole saksikätenä.
VastaaPoista