Henkilövaa´alla punnittuna Bertel Hintzen kirja Albert Edelfelt (1953) painaa 1,9 kg ja Onni Okkosen kirja A. Gallen-Kallela - Elämä ja taide (1949) painaa 2,4 kg. Onneksi olin lukenut kummastakin taiteilijasta kevyemmän teoksen, sillä kävin Ateneumissa katsomassa Arjen sankarit - Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875-1918. En odottanut näyttelyltä paljoa, mutta sen ripustus oli hienoin koskaan näkemäni. Esillepano antoi tauluille niin paljon lisää merkitystä, että tuntui kuin olisi itse sukeltanut tuohon aikakauteen. (Näyttely on avoinna 15.5.2011 saakka, suosittelen.)
Näyttelyä täydentää naturalismia suomalaisessa kirjallisuudessa esittelevä kokonaisuus, johon en ehtinyt perehtyä, sillä olin perheen kanssa liikenteessä. Nopeasti tarkasteltuna sieltä löytyi kiinnostavia näkökulmia langenneiden naisten kohtaloihin. Ja silloin langettiin siellä sun täällä, tai ainakin siitä kirjoitettiin paljon.
Minulla on tapana lukea taiteilijaelämäkerta ennen näyttelyä ja se on osoittautunut oivaksi tavaksi saada näyttelystä paljon irti. Museot tarjoavat katselijoille kaikenlaisia apuvälineitä kuulokkeista ja monisteista alkaen, mutta minusta ne pilaavat tunnelman. Näyttelyjulkaisut taas on tarkoitettu kotona muisteluun, niiden selailu oikeiden taulujen keskellä on älytöntä. Ongelma taiteilijaelämäkertojen, kuten muidenkin kirjojen kohdalla on se, että usein on sattuman kauppaa, minkälaisen kirjan valitsee.
Olin lukenut Edelfeltistä ja Gallen-Kallelasta jo vuosia sitten. Anna Kortelaisen Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002) kuulostaa hyvältä viihteeltä ja sen takakannen teksti vihjailee ja lupailee kaikenlaista kokotin lailla. Kyse on kuitenkin vain tiedonsirpaleiden perässä matkustavan Kortelaisen muistiinpanoista, jotka eivät johda minnekään. Kun olen seurannut Kortelaisen myöhempää tuotantoa, minulla on käsitys, että hänessä on ainesta paljon enempään. Harmi vain, ettei Virginiessä ollut ainesta, joten kannattiko siitä mitään kirjaa edes kirjoittaa.
Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jalanjäljilleni - Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (2002) on melko raskas teos niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Jos pitää yksittäisten taideteosten analysoimisesta, kuten minä pidän, tämä kirja on hyvä katsaus Gallen-Kallelan koko tuotantoon. Tämän jälkeen et sinäkään katso Poikaa ja varista huomaamatta taulun yläreunassa olevaa suolaheinää, josta lähtee katsetta ohjaava diagonaaliviiva pojan vartalon läpi pisteeseen, jossa pojan jalkapohjan kaari kohtaa maanpinnan.
Gallen-Kallela-Sirénin kirjan takakannessa kerrotaan, että kirjoittaja haluaa oikaista väärinkäsityksiä.Olen monissa elämäkerroissa törmännyt jonkinlaiseen tarkoitushakuisuuteen, mutta tässä kirjassa se on jo kiusallista. Gallen-Kallelan suvun välirikko tulee esille myös monessa sellaisessa kohdassa, jossa se ei kuulu asiaan. Tämä piilotettu agenda pilaa muuten sujuvasti etenevän kerronnan. Suvun toista näkökulmaa edustaa Kirsti Gallen-Kallelan kirjoittama kirja Isäni Akseli Gallen-Kallela (1964), mutta sitä en enää jaksanut lukea. Tarpeeksi yhdestä suvusta, mutta taulut ovat hienoja. Varsinkin livenä.
Kirjat pähkinänkuoressa
Nimi: Virginie! / Minä palaan jalanjäljilleni
Kirjoittaja: Anna Kortelainen / Janne Gallen-Kallela-Sirén
Kustantaja: Tammi (2002) / Otava (2002)
Mian arvio: * / ***
Kiinnostavat analyysit, kiitos! Itse en näihin olisi varmaankaan tarttunut, jo ihan fyysisen painon vuoksi. Harmi että sisältö olikin turhan kevyt.
VastaaPoistaJa tosiaan, missä ovat nykypäivän langenneet naiset? Seiskan kannessa?
Minusta lankeamiseen liittyy jonkinlaista häpeän tai syyllisyyden tunnetta, eivätkä ne edellytykset täyty Seiskan kannessa.
VastaaPoistaJa jos joku laskeutuisi enkelinsiivet selässä vaijerilla katosta laulamaan maskotille, en sanoisi, että kyseessä on ”langennut enkeli”.
Ben Malisen häpeä-aiheisista kirjoista on viime aikoina puhuttu, mutta toisaalta yhteiskunnassa on tosiaan vallalla täydellinen häpeämättömyyden kulttuuri. (Mitä muuta tosi-tv on?)
VastaaPoistaNykyään puuttuu stigma monesta aiemmin häpeällisestä asiasta, joten langennut-termikin taitaa olla paitsi vanhentunut, myös turha. Hyvä niin.
Luin Kortelaisen Virginien joskus taannoin, enkä ollut kauhean vakuuttunut. Hyvä, etten ole ajatuksineni yksin.
VastaaPoistaKerrassaan erinomainen vinkki lukea taiteilijaelämäkerta ennen näyttelyyn menoa. Enpä ole tullut ajatelleeksi. Löytyisiköhän Otto Mäkilästä jotain hyvää kirjaa? Turun taidemuseossahan on Mäkilän näyttely 29.5. asti.
Häpeä on nykyään harvinaista. Ja sen kyllä huomaa aina kun avaa telkkarin. Tosin telkkarissa ei liene niinkään kyse häpeän puutteesta, vaan julkisuuden kaipuusta.