tiistai 17. toukokuuta 2011

Partiopoika hyvän ja pahan puutarhassa

Vuosi 1989. Olen koukussa uuteen sarjaan, joka tulee kahtena iltana viikossa MTV3-kanavalta klo 22.30. Minua pelottaa, hämmentää ja naurattaa yhtä aikaa. Olen huumaantunut sarjan musiikista. Haluan syödä donitseja ja kirsikkapiirasta sekä juoda kahvia, mutta pelkään myös Bobia, tuulettimia, humisevia metsiä, junavaunuja sekä sitä pahaa, joka meistä kaikista löytyy. Haluan tietää, kuka oikein murhasi Laura Palmerin. Olen nähnyt Twin Peaks –sarjan sittemmin kolme, neljä kertaa, enkä kyllästy siihen vieläkään, vaikka tunnenkin sen jo läpikotaisin.

Vuosi 1997. Istun ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa David Lynchin Lost Highway -elokuvaa ja pelkään. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen olen niin kauhuissani, että minun on pakko riisua lasit pois päästä, etten näe elokuvaa. Seuraavan puolituntisen jälkeen olen täysin ymmälläni, koska päähenkilö on mystisesti vaihtunut toiseksi, enkä ymmärrä mistä on kyse. Elokuvan loputtua olen edelleen peloissani ja hämmentynyt, koska en käsitä näkemääni.

En edelleenkään ymmärrä, mistä Lost Highwayssa on kyse. Chris Radleyn toimittamassa erinomaisen mukaansatempaavassa Lynch on Lynch -haastattelukirjassa ohjaaja ei halua helpottaa hämmentyneen katsojan piinaa. David Lynch  ei halua selittää, koska selittäminen etäännyttää katsojan elokuvasta. Lynchin mukaan elokuva pitää katsoa ja kokea, eikä alistaa sanoille ja selityksille. Lynch vertaa elokuviaan uniin. Uni saattaa olla merkillinen, painajaismainen ja todenomainen, mutta kun unta yrittää selittää, ei löydy sellaista kuvaustapaa, jolla unikokemuksen voisi välittää toiselle. Painajainen ei ole yhtä pelottava, kun siitä kertoo, mutta kun sen näkee, pelottaa. Samalla tavalla elokuvasta katoaa jotakin, kun sen merkityksiä avaa. Lynchin mukaan jokaisen katsojan oma tulkinta on merkityksellinen, eikä tätä omaa tulkintaa pidä riistää tarjoamalla virallista selitystä elokuvalle.

Kun on nähnyt muutaman Lynchin elokuvan ei voi välttyä epäilemästä elokuvaohjaajan mielenterveyttä. Lynchin elokuvat ovat täynnä epämiellyttäviä asioita kuten sadismia, masokismia, hyväksikäyttöä, brutaaleja murhia, narsismia, vainoharhaa, äärimmäistä mustasukkaisuutta, raakaa seksiä ja perheväkivaltaa. Onnellisen lapsuuden viettänyt Lynch kertoo aina tiedostaneensa, että pahoja asioita sattuu, jos ei itselle, niin muille. Maailmassa on yhtä lailla pahuutta, hyvyyttä kuin surrealismiakin. Lynchin elokuvissa on myös absurdin humoristinen puolensa, eikä niistä puutu rakkautta, ystävyyttä eikä hellyyttäkään. Joskaan näitä myönteisen tunnekentän tuntemuksia ei välttämättä ilmaista Lynchin elokuvissa mitenkään perinteisin keinoin.

Lynch ei varsinaisesti kerro, mistä ammentaa visionsa, mutta omassa elämässään Lynch vaikuttaa ihmeen tasapainoiselta partiopojalta, joka meditoi kaksi kertaa päivässä sekä tarkkailee maailmaa lapsenomaisen kiinnostuneesti, avoimin silmin. Pahuus ja hyvyys ovat osa ihmismieltä, eikä tässä ole Lynchin mukaan mitään paheksuttavaa.

 ”I’m comfortable with my darker side. I’ve always liked both sides and believe that in order to appreciate one you have to know the other - the more darkness you can gather up, the more light you can see, too."

Alun perin maalaustaiteen puolelta elokuvamaailmaan hypännyt Lynch maalaa, valokuvaa, käsikirjoittaa sekä tuottaa ja ohjaa elokuvia edelleen. Viimeisin, ilman täydellistä käsikirjoitusta tehty Inland Empire on vuodelta 2006. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta pakkohan siihenkin on vielä joskus sukeltaa. Vaikka sitten silmät kiinni ja ilman laseja.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Lynch on Lynch
Toimittaja: Chris Radley
Kustantaja: Faber and Faber (1997), Revised edition Farrar Straus and Giroux (2005)

Lempeästi hullu arvio: *****

14 kommenttia:

  1. En ymmärtänyt Twin Peaksia, en edes pitänyt siitä, mutta tiedän monta aikalaista, joille se oli kova juttu. Ajatus Lynchin elokuvista ahdistaa, joten on kiinnostavaa kuulla, että hän onkin ihan normaali ihminen.

    Minulle Lynch on lähinnä tuttu 80-luvun huippumallin, Isabella Rossellinin poikaystävänä. Heistä on hieno surrealistinen yhteiskuva, joka löytyy googlettamalla Lynch & Rossellini.

    VastaaPoista
  2. Lynchin elokuvat ovat yhtä aikaa pelottavia ja surrealistisia, mutta niissä on myös huumoria. Erityisesti Twin Peaksissa absurdi huumori on tärkeässä osassa muiden teemojen lisäksi.

    Lynchin elokuvat vaativat oman mielentilansa, ei niitä pysty tuon tuosta katsomaan. Ne ovat samalla tavalla hankalia kuin esimerkiksi Lars von Trierin elokuvat, joita itse taas välttelen jostain syystä.

    VastaaPoista
  3. Ennen kuin Twin Peaks alkoi Suomen televisiossa, näin siitä minuutin pätkän Ruotsin tv:ssä. Pitkätukkainen Bob sanoi "The owls are not what they seem". Pelkäsin ulkoiluttaa koiraa tämän jälkeen.

    Kun sarja lopulta alkoi, jäin välittömästi koukkuun sen outoon tunnelmaan, kummallisiin hahmoihin, viettelevään musiikkiin ja täydelliseen yllätyksellisyyteen - koskaan ei voinut tietää mitä odottaa. Kun viimeinen jakso lähetettiin, nauhoitin sen VHS-kasetille, ja menin katsomaan sitä iltamyöhällä TYKS:iin yhdessä päivystävän poikaystäväni kanssa. En uskaltanut enää palata yksin kotiin, joten vietin yön sairaalan sohvalla.

    Lynchin elokuvista sen sijaan en ole koskaan pitänyt. Ne ovat liian outoja, enkä ole saanut niiden juonesta käsitystä. Tunnelma on pelottava ja yllätyksellinen niissäkin, mutta ei siinä määrin, että olisin halunnut selvittää mistä niissä on kyse.

    Arvostan sitä, että Lynch ei halua selitellä. Ei painajaisia pidä vesittää ohittamalla vaihtoehtoiset mielleyhtymät. Pelottavimpia elokuvia ovat juuri sellaiset, joissa oma mieli kehittelee yhä uusia ratkaisuja ja merkityksiä. (Viimeksi tällainen oli Black Swan, jonka monimerkityksisyys juuri teki siitä kammottavan.)

    Lars von Trieristä minä puolestaan pidän! Dancer in the Dark ja Dogville ovat ihan lempielokuviani. Antichristia en uskalla kuitenkaan katsoa.

    VastaaPoista
  4. Harkitsen katsovani Twin Peaksin kahdenkymmen vuoden jälkeen, ja jo nyt mielessäni alkaa soida sen musiikki. Sarjan tapahtumista en muista mitään.

    Harrastan mainstream-elokuvia, joskin petyn niihin usein. Minulle jo Quentin Tarantino on liian outo. Lars von Trieriltä en ollut nähnyt mitään, joten hyppäsin suoraan Antichristiin. Se teki suuren vaikutuksen, hyvän vai huonon, en osaa sanoa, mutta vieläkin minulle tulee mieleen sen elokuvan karmivat kohdat.

    Michael Haneken Funny Games (amerikkalainen versio) osui hermoon, sillä se osoitti kaikki pelkoni todeksi. Funny Games –elokuvan näyttelijä Michael Pitt oli myös Boardwalk Empire –sarjassa, mikä häiritsi minua aika tavalla aikaisemman elokuvakokemuksen takia.

    Haneken Valkoinen nauha on yli kaksituntinen mustavalkoinen elokuva, ja katsoin sen sattumalta ja vieläpä saksaksi. Kieli unohtui nopeasti, kun elokuva vei mukanaan.

    Tässä välissä olen aina palannut mainstream-elokuvien pariin, ja pettynyt niihin yhä uudestaan.

    VastaaPoista
  5. Olen vältellyt Haneken Funny Gamesia sen ahdistavan teeman vuoksi. Kyllä se nyt kuitenkin pitää katsoa. Kyllä minä uskallan. Enkö?

    Suhteeni von Trieriin on ristiriitainen. Breaking the waves oli vaikuttava kokemus, mutta Dancer in the Dark ei kolahtanut Björkistä ja musiikista huolimatta. Ehkä en ollut otollisessa mielentilassa tai sitten kyseinen elokuva ei vastannut ennakkohehkutuksen määrää (eräs tuttuni hehkutti sitä aivan tolkuttomasti). Dogvillea ja Antichristia en ole nähnyt, mutta ehkä molemmat pitäisi katsoa ihan vain kokemuksen vuoksi.

    Jos ei halua uppoutua lynchmäiseen väkivallan ja surrealismin maailmaan, kannattaa valita Lynchin elokuvista the Elephant Man, joka on ihan oikeasti koskettava kuvaus Joseph Merrickistä. Ja Twin Peaks on ihan ehdoton. Se on edelleen vaikuttavin tv-sarja, jonka olen nähnyt.

    Black Swan oli niin voimakas kokemus, että ihan tärisimme äitini kanssa kävelessämme autolle elokuvateatterista. Darren Aronofskylta on tullut muitakin hyviä elokuvia. Huumekuvaus A Requiem for a Dream oli rankka, The Fountain eteerisen utuinen ja Wrestler hieno kuvaus ikääntyvästä vapaapainijasta.

    Ja kyllä minäkin mainstreamia töllötän. Välillä petyn rankasti, välillä vähän vähemmän ja joskus jopa yllätyn positiivisestikin.

    VastaaPoista
  6. Antichrististä ja Funny Gamesista innostuneena olin valmis katsomaan ensimmäisen Werner Herzog –elokuvani: My son, my son, what have ye done. Elokuva oli tylsä kuin mikä ja aiheutti päänsärkyä. Palasin takaisin mainstreamin pariin.

    Olen katsonut satoja elokuvia, mukaan lukien paljon teinikauhua (haukotus) ja gorea (haukotus), mutta niistä suurin osa unohtuu saman tien. Sen sijaan alussa mainitut ovat jääneet mieleen, vaikka niissä ei paljon tapahdu.

    VastaaPoista
  7. Antichrist ja Funny Games kiinnostavat yhä enemmän. Herzogilta olen nähnyt Nosferatun, mutten muista siitä mitään muuta kuin Klaus Kinskin katseen. Saattaa olla, että nukahdin kesken kaiken.

    VastaaPoista
  8. Leffamaku (kuten lukutottumukset) muuttuu elämäntilanteen mukana. Nuorena rakastin Peter Greenawayta ja kauhuelokuvia. Sattuneesta syystä viimeisen kolmen vuoden aikana keskittymiskykyni on heikentynyt, nukahdan aikaisin, ja on helpompi katsoa romcomeja. Kun muutimme asumaan korpeen (lähimmät katuvalot 5 km päässä), ei tarvitse katsoa kauhua - kun sähköt menivät talviyönä eikä omaa kättään nähnyt, keksin ihan oman leffajuonen, jossa yläkerran itkuhälyttimestä kuuluu Halloween-tappajan hengitystä.

    VastaaPoista
  9. Naapuriin murtauduttiin viime viikolla ja meilläkin kävi tiedustelija (ei ilmeisesti näkynyt mitään murtautumisen arvoista tai sitten kaksi bullterrieriämme tekivät vaikutuksen).

    Viikonloppuna pojat olivat kalareissulla ja heräsin puoli kolmelta yöllä oven kolahdukseen. En pelkästään kehittänyt omaa elokuvaa vaan elin sitä, kun hiippailin mustassa catsuitissa (oikeasti: hiihtokerrasto, jossa nukun, koska minulla on aina kylmä) ympäri taloa Glock-pistooli kädessäni (oikeasti: replika hernepyssy). Rosvoja ei löytynyt ja oven kolahdus taisi tulla siitä, kun naapuri tuli taksilla kotiin.

    VastaaPoista
  10. Meilläkin on pyörinyt vastaavia tiedustelijoita. Onneksi on kaksi koiraa, muuten en uskaltaisi nukkua laisinkaan.

    Ja vielä noista elokuvista. Katsomisen tekee haastavaksi se, ettei ole aikaa. Ja siiloin kun on aikaa, nukuttaa. Eli vähissä on elokuvien katsominen. Katson usein elokuvat puoleen väliin. Sitten nukahdan, enkä useimmiten jatka elokuvaa enää seuraavana päivänä.

    VastaaPoista
  11. Piti vielä kirjautua tänne ja jatkaa elokuvakeskusteluamme, sillä katsoin (jätin kesken) Terrence Malickin The Tree of Life:n. Olisi kiva kuulla sen (kokonaan) katsoneilta, mitä piditte elokuvasta?

    VastaaPoista
  12. The Tree of Lifen katsomisesta on vasta 14 tuntia, joten olen vieläkin hieman pöllämystynyt. Se oli niin kummallinen ja vaikuttava ja hidastempoinen ja... suuri. Olen pitänyt Malickin kaikista elokuvista, joten oudoimmissakin hetkissä päätin luottaa ohjaajan näkemykseen, pidättäytyä epäilystä (suspension of disbelief) ja antaa ohjaajan näkemyksen kantaa elokuvan loppuun saakka. Pidin elokuvaa erinomaisena (vaikka dinosaurukset menivät mielestäni jo vähän liian pitkälle) ja haluan katsoa sen pian uudestaan. Sen jälkeen voin ehkä sanoa jotakin järkevämpää. Tai ainaisen kommenttini voin kyllä sanoa heti: lyhentäminen olisi tehnyt tästäkin taideteoksesta vieläkin tehokkaamman.

    VastaaPoista
  13. En ole vielä nähnyt, mutta harkinnassa on. Ehkä marssin teatteriin jo ihan pian.

    VastaaPoista
  14. Katsoin Tree of Lifen eilen. Tosin parissa pätkässä, kun tuli keskeytyksiä. Elokuvaa on verrattu Kubrickin 2001:een ja vertaus osuu mielestäni maaliin. Kummassakin on samoja piirteitä, eikä juoni ole näissä elokuvissa pääosassa. Itse olisin hiukan karsinut Malickin elokuvassa näitä kuvallisia osuuksia (maailmankaikkeuden synty, elämän synty, dinosaurukset yms), jolloin elokuvaa olisi ollut helpompi seurata, mutta toisaalta elokuva ei olisi sama niitä ilmankaan.

    Pidän sinäänsä oikein hyvänä, että isoon jakeluun saadaan myös poikkeavampaa elokuvakerrontaa, joka haastaa katsojansa, eikä ole valmiiksi pureskeltua. Elokuva on myös taidemuoto. Mutta toki voi miettiä, milloin elokuvassa mennään taiteellisten tehokeinojen kanssa liian pitkälle ja elokuvasta tulee itsetarkoituksellisen taiteellinen. En väittäisi Malickin sortuneen tähän ansaan kauhean pahasti, mutta paikoitellen oltiin jo hiukan harmaalla alueella.

    Tykkäsin kyllä kovasti elokuvan hiljaisesta otteesta ja siitä, ettei elokuvaa kuormitettu turhalla dialogilla tai varsinaisella juonella. Lapsinäyttelijöiden suoritukset olivat älyttömän hienoja. Ilmeisiin ja kehonkieleen voi mahduttaa kaiken tarvittavan, eikä sanoja tarvita. Ja kaunishan tämä oli ja ajatuksia herättävä.

    VastaaPoista