maanantai 30. toukokuuta 2011

Kuvan ja tekstin salaliitto

Kuvat ovat tärkeitä, silti ne on helppo ohittaa. Tämä sopii varmasti kuvien levittäjille, jotka voivat muokata mielikuvia. Kuvat eivät nimittäin ohita meitä, vaan vaikuttavat monin tavoin käsityksiimme asioista. Olen perehtynyt maakuvan rakentamiseen ja erityisesti Suomi-kuvaan. Suomi-kuvaa on rakennettu yli sata vuotta ja tämän projektin alkuvuosikymmeninä tätä työtä kutsuttiin rehellisesti propagandaksi. Monet asiat maakuvan rakentamisessa ovat muuttuneet, mutta kuvien merkitys on edelleen tärkeä.

Kävin katsomassa Ateneumissa Suomi kutsuu –näyttelyn (avoinna 4.9. saakka, suosittelen lähinnä alan harrastajille). Kotimaisen valokuvan ja elokuvan pioneerikaksikko Heikki Aho ja Björn Soldan tekivät 1920-luvulta alkaen paljon lyhytelokuvia matkailun ja teollisuuden edistämistarkoituksiin, lisäksi heidän valokuviaan julkaistiin aikakauslehdissä ja matkailumainoksissa. Samalla he muokkasivat suomalaisten käsityksiä itsestään ja ulkomaalaisten käsityksiä Suomesta.

Näyttelyjulkaisu Aho & Soldan - Kaupunkilaiselämää - Näkymiä 1930-luvun Helsinkiin on kolmikielinen, mutta melko suppea, sillä siinä on vain kaksi artikkelia. Ensimmäisessä Jörn Donner muistelee 1930-luvun Helsinkiä, toisessa Ilkka Kippola käsittelee aikakauden valokuvaustekniikkaa. Valokuvilla on suuri osa tässä kirjassa, joka kuvaa Helsinkiä eikä Suomea. Näyttelykuvia kirjasta löytyy yksi tai kaksi. Suomi kutsuu -näyttelyssä kävijälle kirja on aikamoinen pettymys, lisäksi se on kallis (39 e).

Enemmän tietoa näyttelyn aiheesta löytyy Pekka Lähteenkorvan ja Jussi Pekkarisen kirjasta Ikuisen poudan maa (2004), joka esittelee virallista Suomi-kuvaa vuosina 1918-1945. Aho & Soldan –propagandafilmit olivat tärkeässä asemassa kun ulkominiteriö rakensi Suomi-kuvaa maailmalla. Lähteenkorvalta ja Pekkariselta on ilmestynyt myös toinen ulkoministeriön arkistoihin perustuva, Suomi-kuvan rakentamista käsittelevä kirja (2008) ja luulisin, että kolmas ilmestyy ensi vuonna.

Uskomme kuvien kertovan totuuden, vaikka niitä on muokattu eri tavoin paljon ennen jokamiehen kuvankäsittelyohjelmia. Samalla kuvat ovat muokanneet meidän käsityksiämme. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta onko niiden kertoma totta, sitä pitää jokaisen itse miettiä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Aho & Soldan - Kaupunkilaiselämää - Näkymiä 1930-luvun Helsinkiin
Kustantaja: WSOY (2011)

Mian arvio: *





Lisäys: Helsingin kaupungintalolla avautuu 1.6. Kaupunkilaiselämää –näyttely, josta tämä kirja kertoo. Edelleen minulle on epäselvää, miksi kirjaa myytiin Ateneumin kirjakaupan paraatipaikalla ”näyttelyjulkaisuna”. Olen yleensä tarkka kirjojen ostaja, ja tällä kertaa tarkkuus olisi ollut erityisen perusteltua.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Kuvan ja tekstin liitto

Luetteko sarjakuvia? Enkä tarkoita nyt Aku Ankkaa tai Teräsmiestä, vaan sellaisia pidempiä sarjakuvia, jotka ovat kuin romaaneja, mutta kuvien kera. Siis sellaisia, joita kutsutaan termillä ”graphic novel”, sarjakuvaromaani. Itse luen sarjakuvaromaaneja valitettavan harvoin. Harmittavaa sinänsä, sillä lukemani sarjakuvaromaanit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet paitsi äärimmäisen hyvin käsikirjoitettuja ja muutenkin mukaansatempaavia myös kauniisti kuvitettuja kertomuksia. Kuvan ja tekstin yhdistämisessä on jotain taikaa.

Otetaan nyt vaikka Alan Mooren käsikirjoittama Viiltäjä-Jack –kuvaus Helvetistä (From Hell). Tämä viisiosainen, pikkutarkasti taustoitettu runsaudensarvi kolahti minuun täysin. Saattoi johtua aiheesta, joka on kiehtonut itseäni iät ja ajat, mutta taisi siinä olla muutakin, sillä Helvetistä on kiistatta vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Hyvin kudottu tarina, mielenkiintoinen ajankuva, hengästyttävän laaja taustoitus sekä Eddie Campbellin sopivasti suttuinen piirrostyyli herättävät Lontoon East Endin henkiin sivu sivulta. Raa’at murhat, Hawksmoorin mahtipontinen arkkitehtuuri, vapaamuurarit, kuningasperhe, meediot, liian isojen teemojen äärelle eksyneet poliisit sekä prostituoitujen karu arki yhdistyvät brutaaliksi sinfoniaksi, jota johtaa kuningatar Viktorian henkilääkäri William Gull. Vaikka Ripperin henkilöllisyys ei liene tämänkään teoksen jälkeen mitenkään kiistatta selvillä, avaa Alan Moore oven 1880-luvun Lontoon kaduille ja kujille tavalla, joka jättää mielen auki pohdinnoille. Hawksmoorin rakennuksia ei voi enää katsoa viattomin silmin, eikä kuningatar Viktoriaan voi suhtautua enää kuten ennen. 

Tartuin jokin aika sitten toiseen vanhaan suosikkiini, Hugo Prattin kirjoittamaan ja piirtämään sarjakuvahahmoon Corto Maltese. Tämä romanttinen seikkailija ja palkkasoturi seikkailee useissa albumeissaan paitsi turbulentilla 1910-1920 –luvulla myös omassa salaisessa maailmassaan, joka on täynnä mystiikkaa, kätkettyjä merkityksiä ja outoja sattumuksia. Prattin Maltese on moniulotteinen sekoitus action-sankaria ja okkultistisiin piireihin uinutta herkkää totuuden etsijää. Pratt vie meidät teoksissaan Corton johdatuksella Siperiaan, Kiinaan, Etelämerelle, Venetsiaan, Lähi-Itään, Etiopiaan, Irlantiin ja Väli-Amerikkaan toinen toistaan kiinnostavampien tarinoiden äärelle. Näillä tarinamatkoilla lukija kohtaa kuvitteellisten henkilöhahmojen lisäksi myös historiallisia persoonia mm. Jack Londonista Paroni Ungern von Sternbergiin ja Semjonoviin. En osaa sanoa toimisivatko Prattin kertomukset sellaisenaan ilman kuvitusta, mutta jotenkin uskon, että juuri kuvituksen ja tekstin liitto tuo tarinoihin oman taianomaisen leimansa.

Pääkaupunkiseudulla asuville tai vieraileville teatterin ystäville tiedoksi. Tommi Korpela seikkailee Corto Maltesena parhaillaan Q-teatterissa. Ja kuulemani mukaan Korpela vieläpä sopii Corton hatun alle yllättävän hyvin. 

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: From Hell
Käsikirjoittaja: Alan Moore
Kuvittaja: Eddie Campbell
Kustantaja: ilmestyi alun perin  Taboo-lehdessä (1991-1996), yhteisnide Eddie Campbell Comics (1999)
Suomenkielinen nimi: Helvetistä
Suomentaja: Mika Tiirinen
Kustantaja: Like (1994-1997)

Lempeästi hullu arvio: *****

torstai 26. toukokuuta 2011

Paluu lapsuuteen

Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuteni kävi niin, että kun kirja loppui, aloitin sen saman tien alusta uudestaan. Yann Martelin "Life of Pi" on loistava elämys, joka pitää kokea uudestaan.

En halua paljastaa kirjasta mitään. Muistan tarttuneeni tähän kehuttuun bestselleriin monta kertaa lentokentillä haahuillessani, mutta takakannen selostus juonesta oli niin typerä, että kirja ei koskaan lähtenyt mukaani. Nyt on taas kiittäminen Kindleä: latasin Booker-palkinnon voittajien alkukappaleita, ja tämä tempaisi heti mukaansa (voittaja vuodelta 2002). Tarina on typerä vain jos sitä yrittää selittää. Kirjassa on monta yllätystä, jotka vesittyvät jos niitä ei saa kokea itse.

Rakastuin päähenkilöön, nuoreen intialaiseen poikaan välittömästi. Hän vietti lapsuutensa eläintarhassa Pondicherryn kaupungissa, ja muistelee tätä aikaa kirjan ensimmäisessä osassa, keski-ikäisenä Kanadassa: lapsuuttaan (Piscine Molitor Patel sai nimensä pariisilaisen uimahallin mukaan, koska hänen setänsä mielestä siellä olisivat jumalatkin halunneet uida), perhettään (isä oli eläintarhan johtaja, joka koulutti tiukasti poikansa pelkäämään villieläimiä), eläintarhaa (eläimet eivät ymmärrä "vapauden" käsitettä: kuka ihminenkään haluaisi lähteä kotoaan jos joku tulisi avaamaan oven ja huutaisi "saat mennä"), kouluaikoja (poika ei halunnut olla "Pissing" Patel, joten vaihdettuaan koulua hän selitti olevansa Pi, 3.14...) ja uskonnollisuuttaan (hindupojasta tuli lisäksi kristitty ja muslimi, joka ymmärsi ateisteja omana "uskontonaan", mutta ei mielikuvituksettomia agnostikkoja, jotka menettävät elämässään hyvän tarinan).

Perhe päätti muuttaa Kanadaan paremman elämän toivossa, hankkivat kaikille eläimille uuden sijoituspaikan ja pakkasivat tavaransa. Tästä alkaa kirjan toinen osa, Suuri Seikkailu ja selviämistarina.

Kirjan kolmannessa osassa viranomaiset tulevat haastattelemaan päähenkilöä tämän seikkailun jälkeen. He eivät usko tämän kertomusta.

Voin vain kehottaa kaikkia lukemaan tämän hienon tarinan. Älä lue etukäteen edes kirjan takakantta, jos vain pystyt. Kirjasta nauttiminen vaatii hieman lapsenmielisyyttä ja hyppyä tuntemattomaan, mutta on sen arvoista!! Ilman uskallusta uskoa, elämästä ei saa kaikkea irti. Yann Martelin sanoin:
1) Life is a story.
2) You can choose your story.
3) A story with God is the better story.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Life of Pi
Kirjailija: Yann Martel
Kustantaja: Alfred A. Knopf Canada (2001)

Asteriinan arvio: *****

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Tikusta asiaa

Ihailen tiettyjen dekkarikirjailijoiden kykyä pureutua sivukaupalla mitättömiin yksityiskohtiin, jotka osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi tarinan edetessä. Patricia Cornwellin dekkarit käsittelevät kolme-neljäsataa sivua tällaisia yksityiskohtia, jotka lopussa loksahtavat paikoilleen. Olen aina yllättynyt ja hieman pettynyt takakannen tullessa vastaan, sillä varsinaiseen tarinaan ei ole perehdytty mielestäni tarpeeksi. Silti jokaisessa kirjassa on ollut oma tarinansa, mutta ne eivät jää mieleen, vaikka ne ovat toinen toistaan kauheampia.

Puhuimme aikaisemmin tässä blogissa lempihenkilöistä ja mainitsin Kay Scarpettan ja Lucy Farinellin. En pidä heistä enää. Molemmat ovat hankkineet tusinan kirjan myötä niin paljon erikoisominaisuuksia, että he ovat nousseet liian korkealle levelille ollakseen kiinnostavia. Cornwell näyttää itsekin huomanneen tämän, sillä hän on alkanut liittää näihin superihmisiin erilaisia vaikeuksia ja vikoja, jotka eivät kuitenkaan paljon paina, kun vaakakupissa ovat Lucyn ylimaallisen vihreät silmät ja oma helikopteri.

Kay Scarpetta näyttää aivan Cornwellilta itseltään (kuten Annika Bengtzon näyttää Liza Marklundilta). Luin ensimmäistä kertaa Cornwellin nettisivuja ja huomasin, että hän ja Scarpetta ovat näiden parinkymmenen vuoden aikana asuneetkin samoissa paikoissa. Cornwellin tuotannosta on muodostunut varsinainen bisnesimperiumi, jossa on julkaistu myös pari Scarpettan keittokirjaa. Tässä kohtaa tulee mieleen suomalaisen dekkarikirjailijan Outi Pakkasen ruokaa rakastava ja tekevä päähenkilö Anna Laine. Pakkasen kirjassa Macbeth on kuollut (1999) julkaistiin jopa reseptejä kirjan lopussa.

Nyt on viimeinen hetki lukea Cornwellin kirjoja pelkästään omaan mielikuvitukseensa luottaen, sillä aiheesta on tekeillä elokuvia, joiden pääosassa on Angelina Jolie. Ymmärrän kyllä bisneksen laajentamisen valkokankaalle, sillä dekkarikirjallisuudessa Cornwellilla ei ole paljon enempää saavutettavaa. Hänen nettisivunsa linkit antavat kuitenkin vinkkejä kirjailijan inhimillisemmästä puolesta, sillä sieltä löytyy mm. Long Island Bulldog Rescue. Nyt ymmärrän, miksi yhdessä kirjassa Lucy antoi hyvän kodin kaltoinkohdellulle bulldogille.

En pitänyt ensimmäisestä Cornwellistani monta vuotta sitten, mutta annoin uuden mahdollisuuden ja jäin koukkuun. Tämä viimeisin kirja, Port Mortuary, on taattua Cornwellia: kamalia kuolemia ja tikusta asiaa. Päähenkilöt ovat vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa käsitellään myös asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen ensimmäistä Scarpetta-kirjaa Postmortem (1990). Scarpettan toimistorakennus on tässä kirjassa ympyrän muotoinen, mikä symboloi päähenkilön kehitystä ja alun ja lopun problematiikkaa. Myös minusta tuntuu, että olen kiertänyt ympyrän tämän aiheen parissa ja tullut päätepisteeseen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Port Mortuary
Kirjailija: Patricia Cornwell
Kustantaja: Berkley (2011)

Mian arvio: **

tiistai 24. toukokuuta 2011

Snellman on Snellman

Anja Snellman vieraili kirjastossamme puhumassa Parvekejumalista. Oli mukava kuulla hänen kommenttejaan kirjasta, sen saamasta vastaanotosta, kirjoitusprosessista ja tulevista kuvioista. Keskustelu ja vastaukset kysymyksiini eivät voineet olla vaikuttamatta arviooni kirjasta.

Snellman kertoo, että hänellä uusi kirjoitusprosessi alkaa aina äänestä. Kirjallinen henkilö alkaa puhua hänelle elämästään, hän kyselee lisää, ja tämä sisäinen dialogi johtaa juonen, henkilöhahmojen, romaanin alun ja lopun pohtimiseen. Snellman tekee usein paljon tutkimustyötä, mutta Parvekejumalien kohdalla hän luotti siihen, että nuoren tytön sielunelämä, haaveet, pelot ja toiseuden tunne ovat universaaleja. Päästäkseen sisälle Aniksen, 14-vuotiaan itähelsinkiläisen somalitytön elämään, hän ei haastatellut somalinuoria tai ujuttautunut somaliyhteisöön. Nuoret tytöt ovat nuoria tyttöjä kaikkialla. Sen sijaan Snellman tutustui Afrikan sarven historiaan, kuunteli afrikkalaista musiikkia, opiskeli ja makusteli somaliankieltä.

Snellman työstää kirjojaan moneen kertaan, ja kirjoittaa yleensä romaanin kolmeen kertaan. Parvekejumalat hän kirjoitti yhdeksän kertaa uudestaan, lykkäsi julkaisua vuodella, ja viimeisteli kirjaa vielä. Kirjan rakenne on erilainen kuin muissa Snellmanin romaaneissa: kaksi näkökulmaa, kahden tytön, Aniksen ja tämän kaverin siskon Allan, tarinat vuorottelevat. Kappaleet ovat melko lyhyitä, proosa on lyyristä ja tiivistä. Snellman ei kuitenkaan mieti rakennetta etukäteen tarkasti, vaan tarina sanelee sen. Hänen kirjoissaan onkin hyvin erilaisia rakenteita.

Parvekejumalat on rinnakkaisteos Lemmikkikaupan tytöille. Snellman uumoilee, että häneltä tulee vielä kolmas, teini-ikäisestä tytöstä ja tämän isästä kertova romaani, mutta varma hän ei tästä vielä ole. Hän sanoo, että teinityttöjen kautta on mahdollista kuvata raa'astikin arvomaailmaamme, aikamme moraalia ja estetiikkaa. Nuoret tytöt ovat markkinoiden kohde ja kaikki haluavat heitä. Tämänhetkinen työ on näytelmäkäsikirjoituksen työstäminen Parvekejumalista Helsingin kaupunginteatterille. Ensi tai seuraavana vuonna näyttämölle tuleva teos on Suomen suurissa teattereissa ensimmäinen, jossa on muslimiperhe pääosassa.

Islam kiehtoo Snellmania. Hänen isänsä työskenteli erilaisten kauppavaltuuskuntien tulkkina mm. arabimaissa, toimi aktiivisesti Suomi-Arabia -ystävyysseurassa ja keräili Koraaneja. Snellman on itsekin matkustanut ja asunut arabimaissa, ja niiden kulttuuri on kiinnostanut häntä pitkään. Islam on ollut merkittävässä roolissa myös kirjoissa Tushka ja Arabian Lauri.

Uskonnot ovat ajassamme yllättävän tärkeitä, TV2:n Homoilta sai aikaan valtavan valtionkirkosta eroamisen, ja eduskuntavaalien äänestystulos on laittanut maahanmuuttokysymykset kaikkien huulille. Kunniaväkivaltaa esiintyy myös Suomessa, ja kirjallisuus on hyvä kanava keskustella tunteista ja mielipiteistä, joita ei ehkä muuten uskalleta sanoa ääneen. Nuorissa on toivo, myös maahanmuuttajien yhteisöissä. "Somppufeministit" (kuten he itse itseään kutsuvat) hakevat paikkaansa länsimaisten naisten rinnalla, osana suomalaista yhteiskuntaa.

Snellman on saanut Parvekejumalista paljon palautetta, lähestulkoon kokonaan positiivista, etenkin nuorilta tytöiltä. Yllättäen hän on saanut kirjeitä myös lestadiolaisilta, jotka ovat kokeneet äärimmäisen rajoittamisen ja eristyksen tutuiksi. Kirjan julkaisemisen jälkeen Snellmania pyydettiin Suomi-Somalia -seuran hallitukseen, jossa hän tällä hetkellä istuu. Snellman sanookin, että ei saa varoa ja pelätä kirjoittaa asioista suoraan, ei pidä kaunistella asioita.

Snellman itse sanoo kirjoistaan, että ne eivät ole bulkkiproosaa, eivätkä välttämättä helppoa luettavaa. Hän ei kirjoita kirjaa per vuosi, ei dekkareita, joissa olisi sama päähenkilö. Oma mielipiteeni Parvekejumalista on kuitenkin se, että kirjailija yrittää liikaa. Olen Snellman-fani, mutta tämän kirjan lyhyet kappaleet ovat liiankin tiivistettyjä, tuokiokuvia, tiisereitä. Ne vihjailevat enemmän kuin kertovat, ärsyttävät enemmän kuin koskettavat. Tarina itsessään on tärkeä ja pitää lukijan otteessaan, päähenkilöt ovat kiinnostavia, ja loppu on traagisista traagisin. Muoto vain häiritsee, en meinannut millään päästä kirjassa alkua pidemmälle, enkä lopussakaan ollut vakuuttunut kirjan ansioista.

Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Parvekejumalat
Kirjailija: Anja Snellman
Kustantaja: Otava (2010)

Asteriinan arvio: **½

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Mummoilua

Tänään ovat kaverini kertoneet istuttaneensa pelargonioita ja syöneensä pihlajanmarjakarkkeja. Siis niitä kukkia ja karkkeja, joita mummoilla aina on. Tämä toi mieleeni kirjallisen vastineen: elämäkerrat. Ainakaan minun mummoni ei juuri muuta lue, mitä nyt Laila Hirvisaarta ehkä.

En ole lukenut kovinkaan monta elämäkertaa, ja suhtaudun niihin melko skeptisesti. En pidä tositapahtumiin perustuvista elokuvistakaan, sillä mielestäni hyvä tarina on aina parempi kuin totuus. Liian orjallinen todenperäisyys on pelkkä rasite, ja etenkin omaelämäkerrassa on suuri vaara totuuden kaunisteluun.

Hyllystämme löytyy pikaisella kurkistuksella ainakin muutama elämäkerta: urheilijoita (Paula Radcliffe, Juha Väätäinen, Paul Gascoigne, Steven Gerrard), taiteilija (Vincent van Cogh) ja elokuvantekijöitä (Woody Allen, Humphrey Bogart, Katharine Hepburn, Lauren Bacall). Ja Einstein. Kaikkia en ole edes lukenut (mm. tuota Einsteinia, enkä ole myöskään perheemme jalkapallofani). Paula Radcliffe on kuitenkin sen verran kiinnostava ja kiistanalainen henkilö, että ahmin hänen omaelämäkertansa lähes yhdeltä istumalta.

Kaikki juoksun ystävät ja penkkiurheilijat tietävät tapauksen: suuret odotukset, tärkeä kisa, täysi floppi. Ateenan olympialaisista muistetaan Paula Radcliffen surkea olemus jalkakäytävän reunalla, Lontoon maratonilta kakkapysähdys kameroiden edessä, Edmontonin MM-kisoista kyltti "EPO cheats out". Radcliffe on kuitenkin maailman nopein naismaratoonari ja maastojuoksija pitkillä matkoilla, periaatteen nainen joka antaa aina kaikkensa, ja tuore äiti, joka voitti New Yorkin maratonin kun hänen esikoistyttärensä oli 10 kuukauden ikäinen.

Suomalaisittain elämäkerrassa huvittaa Radcliffen muistot Turun-visiitistä: hän ei saanut nukuttua kesäyön auringolta, ja teippasi hotellihuoneen ikkunoihin mustat jätesäkit.

Radcliffe vaikuttaa aidolta, rohkealta, särmikkäältä ja sydämelliseltä ihmiseltä. Huippu-urheilijaksi ei tulla ilman määrätietoisuutta, mutta harva pystyy nousemaan pilkatusta epäonnistujasta uuteen voittoputkeen. Hänen päättäväisyytensä ja kykynsä unohtaa tappiot ovat se, mikä erottaa katkerat ex-urheilijat todellisista sankareista.

“I am not going to let Athens affect the rest of my life.”

"There are people... who choose not to let others get too close, or to put themselves in certain situations, because they are afraid of getting hurt. I have never been like that. Being hurt once is no reason to lock your heart away. Hurt heals, and if you never take chances you might never find who or what you're looking for."


Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Paula: My Story So Far.
Kirjailija: Paula Radcliffe with David Walsh
Kustantaja: Simon & Schuster UK ltd (2005)

Asteriinan arvio: ****

tiistai 17. toukokuuta 2011

Partiopoika hyvän ja pahan puutarhassa

Vuosi 1989. Olen koukussa uuteen sarjaan, joka tulee kahtena iltana viikossa MTV3-kanavalta klo 22.30. Minua pelottaa, hämmentää ja naurattaa yhtä aikaa. Olen huumaantunut sarjan musiikista. Haluan syödä donitseja ja kirsikkapiirasta sekä juoda kahvia, mutta pelkään myös Bobia, tuulettimia, humisevia metsiä, junavaunuja sekä sitä pahaa, joka meistä kaikista löytyy. Haluan tietää, kuka oikein murhasi Laura Palmerin. Olen nähnyt Twin Peaks –sarjan sittemmin kolme, neljä kertaa, enkä kyllästy siihen vieläkään, vaikka tunnenkin sen jo läpikotaisin.

Vuosi 1997. Istun ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa David Lynchin Lost Highway -elokuvaa ja pelkään. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen olen niin kauhuissani, että minun on pakko riisua lasit pois päästä, etten näe elokuvaa. Seuraavan puolituntisen jälkeen olen täysin ymmälläni, koska päähenkilö on mystisesti vaihtunut toiseksi, enkä ymmärrä mistä on kyse. Elokuvan loputtua olen edelleen peloissani ja hämmentynyt, koska en käsitä näkemääni.

En edelleenkään ymmärrä, mistä Lost Highwayssa on kyse. Chris Radleyn toimittamassa erinomaisen mukaansatempaavassa Lynch on Lynch -haastattelukirjassa ohjaaja ei halua helpottaa hämmentyneen katsojan piinaa. David Lynch  ei halua selittää, koska selittäminen etäännyttää katsojan elokuvasta. Lynchin mukaan elokuva pitää katsoa ja kokea, eikä alistaa sanoille ja selityksille. Lynch vertaa elokuviaan uniin. Uni saattaa olla merkillinen, painajaismainen ja todenomainen, mutta kun unta yrittää selittää, ei löydy sellaista kuvaustapaa, jolla unikokemuksen voisi välittää toiselle. Painajainen ei ole yhtä pelottava, kun siitä kertoo, mutta kun sen näkee, pelottaa. Samalla tavalla elokuvasta katoaa jotakin, kun sen merkityksiä avaa. Lynchin mukaan jokaisen katsojan oma tulkinta on merkityksellinen, eikä tätä omaa tulkintaa pidä riistää tarjoamalla virallista selitystä elokuvalle.

Kun on nähnyt muutaman Lynchin elokuvan ei voi välttyä epäilemästä elokuvaohjaajan mielenterveyttä. Lynchin elokuvat ovat täynnä epämiellyttäviä asioita kuten sadismia, masokismia, hyväksikäyttöä, brutaaleja murhia, narsismia, vainoharhaa, äärimmäistä mustasukkaisuutta, raakaa seksiä ja perheväkivaltaa. Onnellisen lapsuuden viettänyt Lynch kertoo aina tiedostaneensa, että pahoja asioita sattuu, jos ei itselle, niin muille. Maailmassa on yhtä lailla pahuutta, hyvyyttä kuin surrealismiakin. Lynchin elokuvissa on myös absurdin humoristinen puolensa, eikä niistä puutu rakkautta, ystävyyttä eikä hellyyttäkään. Joskaan näitä myönteisen tunnekentän tuntemuksia ei välttämättä ilmaista Lynchin elokuvissa mitenkään perinteisin keinoin.

Lynch ei varsinaisesti kerro, mistä ammentaa visionsa, mutta omassa elämässään Lynch vaikuttaa ihmeen tasapainoiselta partiopojalta, joka meditoi kaksi kertaa päivässä sekä tarkkailee maailmaa lapsenomaisen kiinnostuneesti, avoimin silmin. Pahuus ja hyvyys ovat osa ihmismieltä, eikä tässä ole Lynchin mukaan mitään paheksuttavaa.

 ”I’m comfortable with my darker side. I’ve always liked both sides and believe that in order to appreciate one you have to know the other - the more darkness you can gather up, the more light you can see, too."

Alun perin maalaustaiteen puolelta elokuvamaailmaan hypännyt Lynch maalaa, valokuvaa, käsikirjoittaa sekä tuottaa ja ohjaa elokuvia edelleen. Viimeisin, ilman täydellistä käsikirjoitusta tehty Inland Empire on vuodelta 2006. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta pakkohan siihenkin on vielä joskus sukeltaa. Vaikka sitten silmät kiinni ja ilman laseja.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Lynch on Lynch
Toimittaja: Chris Radley
Kustantaja: Faber and Faber (1997), Revised edition Farrar Straus and Giroux (2005)

Lempeästi hullu arvio: *****

maanantai 16. toukokuuta 2011

Hurrrrrjaa meininkiä

Meidän perheemme suosikkeja jo parin vuoden ajan ovat olleen Jo Lodgen Hurja Kroko -kirjat. Niissä on iloiset värit, paksut pahvisivut ja viimeisellä sivulla hurja yllätys, joka nauratti tytärtä vuoden ikäisenä, jännitti kovasti parivuotiaana, ja vielä tätä kolmevuotiastakin ilahduttavat kirjan sisältämät jutut ja kuvat. Ja taas meillä on 1-vuotias, joka tutkii kirjoja lähinnä suullaan.


Suomentamisen merkitys on aina suuri, mutta erityisen tärkeää oikea kieli on lastenkirjoissa. Vau-kirjakerhosta olen eronnut, koska kirjoissa kielen taso on ollut hyvin vaihtelevaa: riimit ovat kökköjä ja teksteissä on kirjoitus- ja kielioppivirheitä.



Hurjat Krokot ovat kieleltään yksinkertaisia, mutta hauskoja ja lennokkaita. Mutta mikä valtava pettymys: seitsemästä kirjasta kahdessa kirjan hahmojen nimet ovat muuttuneet!! En raaski kertoa tätä tyttärelle, vaan luen sujuvasti "Nelli Norsu" ja "Täplä Leopardi", vaikka kirjassa lukee "Elsa" ja "Lulu". Miten lapsille voidaan tehdä näin? Sama kuin Peppi Pitkätossun kaverit olisivatkin uusissa painoksissa Veeti ja Emma! Kustantaja kaikissa kirjoissa on sama, suomentaja vain on vaihtunut välillä. Miten uusissa suomennoksissa ei ole käytetty samoja nimiä?!


Kirjat pähkinänkuoressa:

Nimi: Hurja Kroko -sarja
Kirjalija: Jo Lodge
Kustantaja: Hodder Children's Books (2006-2009)
Englanninkielinen nimi: Mr. Croc series
Suomentaja: Inka Inkinen (2008) / Annukka Kolehmainen (2009-2010)
Kustantaja: Tammi (2008-2010)

Asteriinan arvio: ****
(ne joissa nimet ovat väärin: ***)

Onko koolla väliä?


Kova vai pehmeä? Suojan kanssa vai ilman? Mistä asennosta pidät? Aamulla vai illalla? Entä jos päätä särkee? Kokeiletko välillä jotain uutta? Tässä minun mietteitäni mahdollisimman hyvän kokemuksen saavuttamiseen.

Koolla on väliä. Tämä tuli mieleeni, kun aloitin Magdalena Drosten kirjaa Bauhaus. Kirja on liian suuri joten sitä on hankala lukea. Toki ymmärrän, että taidekirjat ovat usein suuria, mutta toisaalta: eivätkö kirjat ole luettavaksi tarkoitettu? Eivät kaikki. Joitakin kirjoja kuuluu vain selailla, joitakin kirjoja kuuluu vain pitää näytillä. Mutta miten suomentaa coffee table book? Onko kyseessä kahvipöytäkirja vai sohvapöytäkirja vai kirja laisinkaan.

Koska empiiriset menetelmät (kuten taidekirjojen punnitseminen) eivät ole minulle vieraita, otan mittanauhan esiin. Suuri maailmankartasto 40 cm x 27 cm. Most Spectacular Bridges 36 cm x 29 cm. The British Scene 35 cm x 27 cm. Väinö Linnan Tuntematon sotilas juhlapainoksena (1986), kokoa löytyy ja painoa vielä enemmän. Moni kirja on helpompi lukea pokkarina. Pokkarin valintaan vaikutaa myös hinta: uusin Patricia Cornwell maksaa Akateemisessa kirjakaupassa kovakantisena 26 e ja pehmeäkantisena 9 e. Toisaalta pokkarit kuluvat käytössä ja kovakantiset näyttävät paremmilta kirjahyllyssä. Mutta niidenkin paperiset suojakannet repeytyvät, jolloin olen heitänyt repaleiset suojat pois.

Suosikkiasentoni on selällään sohvalla tai sängyssä. Tässä kohtaa muistutan hyvästä lukuvalosta. Pari vuotta sitten kävin silmälääkärillä kun en nähnyt pientä tekstiä. Silmälääkäriaseman kirkkaassa valossa näin pienetkin kirjaimet ja lääkäri kehotti hankkimaan paremman lukuvalon. Halleluja, en ollutkaan tulossa sokeaksi! IKEA:sta ostettu joustavavartinen seinälamppu on ollut helppo kohdistaa eikä se häiritse vieressä nukkujaa. En koskaan kotona lue istualtaan, paitsi jos saan nostettua jalat rahille. Sen sijaan kirjan kanssa junassa ja lentoasemalla istuminen on siivittänyt monta tylsää tuntia.

Aina ei huvita ja jos päätä särkee, katson telkkaria. Välillä en katsele telkkaria viikkokausiin. Luen mieluummin illalla kuin aamulla, sillä illalla kaikki tuntuu jännittävämmältä. Ainoa poikkeus on mökillä, jossa aloitan lukuhommat ja muut paheet heti aamusta enkä tunne niistä huonoa omaatuntoa. Yritän kokeilla aina välillä jotain uutta tai ainakin vaihdella lempilajieni eli dekkarien ja taidekirjojen välillä. Ei kahta samanlaista peräkkäin.

Näillä vinkeillä kiinnostus on pysynyt yllä vuosikausia, ja tuntuu, että aina vaan paranee.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Mennyt ei koskaan palaa


Kirjahulluus vie välillä ylilyönteihin, jotka kaduttavat jälkeenpäin. Niin kuin esimerkiksi äskettäin, kun päätin lukaista toisen Ishiguron, vaikka edellisestä tajunnanräjäyttävästä kokemuksesta oli kulunut vasta liian lyhyt aika.

Näin siinä siis kävi. Tilasin Ishiguron When We Were Orphansin heti Never Let Me Gon jälkeen, koska minun oli aivan pakko. Lykkäsin kirjan aloittamista muutaman kuukauden. Tämä oli vaikeaa. Olin Never Let Me Gosta kiihdyksissäni, ja jouduin taistelemaan itseni kanssa, etten ahmisi välittömästi lisää tätä kirjallista hunajaa. Aina välillä sain kuitenkin itseni kiinni kirjan silmäilemisestä, takakannen tutkimisesta ja kansikuvan tuijottamisesta. Ja sitten minä retkahdin. Ja luin kirjan. Ihan noin vain. Mutta tein hienoisen virheen. Ja menetin jotain olennaista. Planeetat eivät toki suistuneet radoiltaan, mutta virhe se kuitenkin oli. Kyllä vain. Olisi pitänyt odottaa. Antaa edellisen lukukokemuksen tunnelatauksen haihtua. Mutta kun en millään malttanut. Älkää ymmärtäkö väärin, Ishiguron When We Were Orphans oli toki hyvä. Odotin vain, että se olisi ollut ihan käsittämättömän hieno. Tai ehkä minä vain odotin kirjalta jotain muuta kuin se lopulta oli.

Kirja kertoo Shanghaissa lapsuutensa viettäneestä Christopherista, joka on kadottanut vanhempansa oudoissa olosuhteissa. Ensin katoaa isä ja sitten äiti. Christopher muuttaa Englantiin tätinsä luokse ja aloittaa elämänsä orpona ja ulkopuolisena. Vanhempien katoamisesta alkanut salapoliisileikki muuttuu lopulta ammatiksi, kun Christopherista tulee määrätietoinen ja tunnettu salapoliisi. Isän ja äidin katoaminen ei jätä Christopheria rauhaan ja vie hänet lopulta takaisin Shanghaihin ja lapsuuden maisemiin.

Kirjan keskeisiä teemoja ovat lapsuus, aika ja juurettomuus. Christopher on temmattu herkässä iässä juuriltaan vieraaseen maahan ja vielä ilman vanhempiaan. Hänestä kasvaa ulkopuolinen, menestystä ja hyväksyntää janoava tarkkailija, joka elää lapsuutensa fragmentteja Shanghaissa yhä uudestaan. Muistot vanhemmista ovat lapsen silmällä kuvattuja tuokiokuvia. Millaisia vanhemmat lopulta olivat? Ja miksi Christopher jäi yksin? Vanhemmissa on suljettuja puolia, joita lapsi ei ymmärrä. Ja kun totuus valkenee, on jo liian myöhäistä. Mennyt ei koskaan palaa.  

Kirja pähkinänkuoressa:

Nimi: When We Were Orphans
Kirjalija: Kazuo Ishiguro
Kustantaja: Faber and Faber (2000)
Suomenkielinen nimi: Me orvot
Suomentaja: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (2002)

Lempeästi hullu arvio: ***

Telkkarin ääressä


Kun näin lähes reaaliajassa ensimmäisen lentokoneen iskeytyvän kaksoistorniin, vaihdoin kanavaa. Luulin että kyseessä on taas yksi niistä vihaamistani tv-ohjelmista, joissa näytetään miten jokin katastrofielokuva on tehty pienoismallien ja tietokonegrafiikan avulla. Oli tiistai iltapäivä ja pidin kotona kahvitaukoa hyppelemällä tv-kanavalta toiselle. Kun minulle selvisi CNN:ltä, että kyse oli oikeasta lentokoneesta, vietin telkkarin ääressä seuraavat kymmenen tuntia. Kuten me kaikki nyt jälkeenpäin tiedämme, tapahtumat eivät jääneet yhteen törmäykseen, mutta silloin sekin tuntui epätodelliselta.

Tämä tuli mieleeni kun näin kuvan USA:n nykyisestä presidentistä katsomassa, miten USA:n erikoisjoukot hyökkäävät terroristijohtaja Osama bin Ladenin kimppuun. Nyt oli sopiva hetki tarttua Don DeLillon kirjaan Putoava mies. Kirja menee suoraan asiaan: pölyinen ja verinen mies kävelee pois romahtaneen tornin luota. Kuvaus on taitavaa ja suomenkielinen käännös tekee sille oikeutta. Kun mies pääsee jonkun kyytiin, toinen torni romahtaa. Mies ei mene kotiinsa, hän menee ex-vaimonsa ja poikansa luokse.

Alkaa asioiden tarkastelu monesta näkökulmasta. Mutta kirjan perusasetelma on mies ja nainen, olisiko heidän koskaan pitänyt olla yhdessä, entä pitäisikö nyt. Onko katastrofista selviäminen uusi mahdollisuus ja tilaisuus arvostaa arkipäivän leivänmuruja. Entä voiko toista ymmärtää vain toinen saman asian kokenut. Sekä miehellä että naisella on oma harrastusryhmänsä, miehellä pokerikaverit, naisella vapaaehtoistyö Alzheimeriin sairastuneiden parissa. Uhkapeli ja unohtaminen voivat liittyä syvemminkin tähän teemaan, mutta minulle ne eivät aukea.

Heikki Luostarisen väitöskirja Mielen kersantit (1994) tarkastelee informaation käyttöä sodankäynnin välineenä ja sen luettuani olen tullut entistä kriittisemmäksi tiedonvälityksen suhteen. Mielen kersanttien jälkeen tiedotuskenttä on muuttunut huomattavasti, CNN ei ole enää ainoa tiedonlähde. Vaikka tapahtumat piirtyivät silloin telkkarin ruudulta mieleeni, en ole miettinyt kaksoistornien vaikutusta tavallisten amerikkalaisten elämään. Putoava mies kuvaa näitä tunnelmia. DeLillon subjektiivinen tapa kertoa tapahtumasta ei ole huono vaihtoehto, mutta hyppiminen näkökulmasta toiseen yhden kirjan puitteissa ei toimi.

Nykypäivänä tiedotuskentällä on kilpailevia kanavia sekä ruohonjuuritason twiittajia ja kännykkäkamerakuvaajia. Näiden lisäksi kenttää sekoittavat disinformaation paljastajat ja levittäjät, kuten netissä nopeasti leviävät huhut ja manipuloidut kuvat. Myös Barack Obamasta esikuntineen telkkarin ääressä on levinnyt monta tosissaan tai leikillään manipuloitua kuvaa. Kaikilla on prinsessa Beatricen hatut päässä. Kaikilla on supersankarin vaatteet. Kättä suunsa edessä pitävä Hillary Clinton on retusoitu pois erään sanomalehden uutiskuvasta. Kirjan luettuani, elokuvat nähtyäni ja manipuloituja kuvia katsottuani täytyy todeta, että todellisuus oli tarua ihmeellisempää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Falling Man
Kirjailija: Don DeLillo
Suomenkielinen nimi: Putoava mies
Suomentaja: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (2008)

Mian arvio: ***

Heikkoa hömppää

Kaipasin höyhenenkevyttä viihdykettä tylsän Booker-voittajan perään sekä flunssan pehmittämään olotilaani. Sain mitä tilasin, mutta kiukustuin heti alkusivuilla: ei hömpänkään tarvitse olla huonosti kirjoitettua, saatikka heikosti toimitettua.

Naisten kokoontuminen yhteen käsityö- tai kirjapiireissä on jo ihan oma chicklit-genrensä. Olen pitänyt kovasti Kate Jacobsin "Friday Night Knitting Club" -kirjoista (jatko-osat "Knit Two" ja "Knit the Season"), ja elokuvasta "How to Make an American Quilt" (perustuu Whitney Otton samannimiseen kirjaan, jota en ole lukenut). Näissä henkilöhahmot ovat kokonaisia ihmisiä, kiinnostavia, monisärmäisiä, ja rakastettavia kaikkine virheineen.

Karen Joy Fowlerin "The Jane Austen Book Club" kuuluu samaan kategoriaan, mutta sen henkilöhahmot ovat paljon epäkiinnostavammat ja ohuemmat, ja tarinat hajanaisia ja epätasaisia.

Heti ensimmäisen kappaleen jälkeen olin harmistunut. Kirjailija kuvailee lukupiirin kuusi jäsentä hutaisten ylimalkaisesti kolmannessa persoonassa, ja sen jälkeen kertoja sanoo "This is our club". Siis mitä? Meidän? Luen alun uudestaan, ja totta vieköön, kertoja on juuri kuvaillut myös itsensä kolmannessa persoonassa. Tämähän ei mitenkään voi olla vahinko, joten onko tässä tarkoitus olla jotenkin salaperäinen, liittyykö tämä juoneen? En yhtään ymmärrä. Kirjan puolivälissä selviää kuka päähenkilöistä puhuu minämuodossa, mutta tällä ei ole juonen kannalta mitään merkitystä, paitsi ehkä se on tekosyy sille, että tämän henkilön turhanpäiväisiä jorinoita kuullaan kirjassa eniten.

Kertoja on kuitenkin myös kaikkitietävä: "Jocelyn didn't tell us any of this." "This was the third story we didn't hear. Grigg didn't tell it to us. - - - But this was a story we would have liked." Kertoja myös tuputtaa omia näkemyksiään ja mielipiteitään kummallisesti keskelle dialogia (seuraava on siis suora lainaus, vastaavia on muitakin):
"So. Mysteries. I love mysteries. Even when they're formulaic, I just love the formula."
"Mine aren't formulaic," Mo said. "One time I didn't even have a murder until right at the end."
Who didn't love mysteries? "How do you know Bernadette?" Prudie asked Jocelyn.

Kirjan koko idea oli kokoontua keskustelemaan Jane Austenin tuotannosta, mutta pettymyksekseni Austenista puhutaan hyvin vähän, ja sekin heitoin ja anekdootein. Ymmärrän kyllä sen, miten vuorollaan kunkin päähenkilön elämä peilaa luettavana olevaa Austenin kirjaa, mutta mielestäni tämäkin on kovin päälleliimattua ja väkinäistä.

Lisäksi kirjaan on ujutettu lyhyt meilikeskustelu, kuvitteellinen kirjamainos, kaikkien Jane Austenin romaanien lyhyt esittely, Austenin kirjojen saama vastaanotto aikalaisista nykyaikaan, lähdeviittauksia, lista eri päähenkilöiden kysymyksistä lukupiireille, ja loppuun kirjailijan kiitokset. Jospa kaiken tämän ylimääräisen sijaan kirjailija tai kustannustoimittaja olisi keskittynyt paikkailemaan henkilöhahmojen aukkoja tai keksimään kiinnostavampia tarinoita! Ilmeisesti lopun häthätäiset parinmuodostuksetkin ovat vain Austenin syytä?

Pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että minua harmittaa menetetty mahdollisuus: tästä kirjasta olisi saanut paljon paremman keskittymällä Jane Austeniin ja päähenkilöihin. Vastaavasti kuin Eat.Pray.Love. olisi ollut parempi jos sitä olisi muokattu reilusti. Mutta kumpikin ovat bestsellereitä ja niistä on tehty elokuva-adaptaatio, joten taidan itse olla pahasti väärässä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Jane Austen Book Club
Kirjailija: Karen Joy Fowler
Kustantaja: Putnam Adult (2004)

Asteriinan arvio: *½

lauantai 14. toukokuuta 2011

Voihan Blogger!

Varmaan moni muukin on ärsyyntyneenä pistänyt merkille Bloggerin viimeaikaisen kämmäilyn. Meiltä katosi yksi teksti ja monet kommentit. Ilmeisesti keskiviikon jälkeen tehdyt tekstit ja kommentit ovat kuitenkin tulossa hiljalleen takaisin. Toivotaan näin.

Tässä vielä linkki lisätiedon lähteille:

http://buzz.blogger.com/2011/05/blogger-is-back.html

perjantai 6. toukokuuta 2011

Riippukeinua varten

Kesä lähestyy ja kirjahullua kutkuttaa kovasti päästä notkuvien kirjapinojen keskelle. Paitsi, että pinoihin voisi vielä lisätä muutaman opuksen. Koska kaikilla meillä lukutoukilla on ollut lukuelämää jo ennen tätä blogia, olisi kiva kuulla mitä kesäkirjoja kannattaisi lisätä omalle lukulistalleen. Haluaisin pinooni ainakin pari hyvää jännäriä/dekkaria/trilleriä, muutaman katastrofin, hiukan kauhua sekä jotain höyhenenkevyttä. Vakavaakin saa ehdottaa. Ja klassikoita. Oikeastaan kaikki käy.

Vastalahjaksi lupaan muutaman ehdotuksen omalta ikuislistaltani.

torstai 5. toukokuuta 2011

Mutta sehän lentää

Minulla oli joskus tapana käydä eläinkaupassa katsomassa suurta papukaijaa, joka istuskeli yksin häkkinsä päällä. Hämmästykseni oli suuri, kun telkkarin luonto-ohjelmassa näin, miten papukaijat elivät suurissa ryhmissä ja lentelivät sademetsässä puusta toiseen. Sattumalta olen saanut lemmikkilintuja käsittelevän kirjakokoelman, mukana on pari-kolmekymmentä kirjaa viidellä kielellä, vanhimmat kirjoista ovat 1880-luvulta. Rio-elokuvan jälkeen meille ei tule koskaan häkkilintua, mutta ihailen niitä näiden vanhojen kirjojen kuvissa.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Kaaosteorian viihteellinen oppimäärä

Aina kun minulla on pahemman luokan writer´s block, noin viiden vuoden välein, luen Michael Crichtonin kirjan Kadonnut maailma. Tämä on juuri se Jurassic Parkin toinen osa, ”… mutta jotain jäi henkiin…”, joka pilattiin elokuvissa. En tiedä mikä minua tässä kirjassa niin viehättää, paitsi että välillä haluaisin olla kuin Ian Malcolm (mutta en sentään Jeff Goldblum!).

Crichtonin kirjassa esitellään monimutkaisten järjestelmien toimintaa – kuten yrityksiä markkinoilla, ihmisaivojen neuroneja tai lintuparvien käyttäytymistä - erilaisten teorioiden kautta. Katsotaan, miten nämä teoriat soveltuvat maakuvan muodostumiseen. Tämä on vain ajatusharjoitus, sillä enhän edes tiedä, ovatko Crichtonin teoriat oikeita. Sen sijaan maakuvaa käsittelevät teoriat perustuvat oikeaan väitöskirjaan.

Monimutkaisilla järjestelmillä näyttää olevan tiettyjä yhteisiä piirteitä. Niitä ei voi selittää järjestelmän osia analysoimalla. Luonnontieteiden perinteinen lähestymistapa on reduktionismi eli koneiston purkaminen osiin sen toiminnan selvittämiseksi, mutta se ei päde monimutkaisiin järjestelmiin, koska niiden ominaisuudet näyttivät olevan eri osien spontaanin vuorovaikutuksen tulosta.

Maakuva on monimutkainen järjestelmä. Siinä sekoittuu politiikka, talous ja kulttuuri. Maakuva ei synny tyhjiössä vaan kommunikaatioverkostossa, jossa eri tahot pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa. Tämän koneiston purkaminen osiin auttaa ymmärtämään kommunikaatioverkoston rakennetta, mutta se ei selitä maakuvan muodostumista. Kyse on vuorovaikutuksesta ja vaikka maakuvaan yritetään vaikuttaa, sen kohdalla on hyväksyttävä tietty hallitsemattomuus.

Crichtonin kirjassa puhutaan Punaisen Kuningattaren teoriasta. Liisa Ihmemaassa –kirjassa Punainen Kuningatar kertoo Liisalle, että hänen on juostava voimiensa takaa vain pysyäkseen paikoillaan. Evoluutiokierre näyttää samanlaiselta: eliöt kehittyvät raivokkaasti jotta niiden keskinäinen tasapaino säilyisi, jotta ne pysyisivät paikoillaan. Toisaalta esimerkiksi hait eivät ole pahemmin muuttuneet sataan viiteenkymmeneen miljoonaan vuoteen.

Maakuva on suhteellisen stabiili kokonaisuus, sillä se on muodostunut vuosikymmenten aikana. Tärkeä huomio onkin maakuvan moniaikaisuus, se sisältää eri-ikäisiä aineksia ja moni asia maakuvassa tulee ymmärrettäväksi juuri historian kautta. Tämä selittää myös sen, miksi maakuva muuttuu niin hitaasti. Punainen Kuningatar ei sovellu maakuvaan, mutta kuvaa muuten nykypäivän julkisuutta. Julkisuuteen päässeet tyhjänpäiväiset henkilöt kilpailevat raivokkaasti palstatilasta ja keksivät toinen toistaan hullumpia tempauksia, jotta nimi pysyisi lehdessä.

Crichtonin kirjan muita teorioita ovat Ampumakenttä, Elämän kilparata, Musta kohina ja Pelurin perikato. Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että vaikka lantin heittämisessä kruunan ja klaavan mahdollisuudet ovat yhtä suuret, niin tarpeeksi kauan pelattuaan peluri häviää aina. Pitkän ajanjakson pelionni osoittaa, että välillä menee hyvin, välillä huonosti. Kannattaa siis lopettaa ajoissa, ennen kuin lukijat ovat kurkkua myöten täynnä maabrändiä.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Lost World
Kirjailija: Michael Crichton
Suomenkielinen nimi: Kadonnut maailma
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava (1996)

Mian arvio: ****

maanantai 2. toukokuuta 2011

Hermafrodiitin odysseia

Jeffrey Eugenideksen tragikoominen Middlesex kertoo hermafrodiitista. Ja se kertoo myös kreikkalaisuudesta. Pakko myöntää, etten tiennyt näistäkään aiheista oikeastaan mitään. Enkä vieläkään tiedä erityisen paljon, mutta ainakin piirun verran enemmän kuin aiemmin.  Kaiken kaikkiaan 773 sivua enemmän.

Hermafrodiittius tarkoittaa siis lyhyesti selitettynä sitä, että lapsella on syntyessään molemmat sukupuolielimet. Fyysinen tila voidaan periaatteessa korjata jo varhaisvaiheessa, mutta ongelmana on se, ettei sukupuolisuus ole pelkkä fysiikkaa. Se on myös päänsisäinen tila, jossa henkilö tuntee itsensä joko pojaksi tai tytöksi. Eikä tätä tunnetta voi unohtaa, vaikka haluaisikin. Hermafrodiittius on myös geneettisesti määräytyvä tila, jossa lapsi on joko tyttö tai poika. Ei tarvitse olla psykologi päätelläkseen, että tiedossa on suuria pulmia, jos lapsi kasvatetaan erheellisesti tai epähuomiossa tytöksi, vaikka onkin itse asiassa poika tai toisinpäin. Monimutkaista siis? Todellakin. Perustavanlaatuisten virheiden mahdollisuus on hermafrodiitin elämässä todella suuri. Ja näiden virheiden korjaaminen on tuskallinen prosessi, jossa sattuu ja kovaa.

Eugenideksen kirjan päähenkilö on hermafrodiitti nimeltä Calliope/Cal Stephanides. Kaksisukupuolinen Calliope on ulkoisesti tyttö ja kasvaa tytöksi, mutta kohtaa itsessään koko ajan uusia piirteitä matkallaan kohti murrosikää. Kukaan ei oikein ymmärrä tilannetta, koska kaikki pitävät ulkoisesti tytönnäköistä tyttöä tietysti tyttönä. Perheen lääkärikin on vanhan polven kreikkalainen herra, joka hoitaa lääkärintyötään lähinnä kaukotuntumalta ja silmät kiinni, eikä voi millään arvata, mitä arvoituksia toisen alapäässä piilee. Ja huvittavia ja kiusallisia tilanteitahan tästä kaikesta seuraa.

Calliope on paitsi hermefrodiitti, myös kolmannen polven kreikkalaisamerikkalainen. Perheen perikreikkalaiset isovanhemmat ovat lähteneet 1920-luvulla pakoon sotaa Turkin ja Kreikan välillä. Isovanhempien ja vanhempien tarina on olennainen osa koko suvun kasvutarinaa jo senkin takia, että kreikkalaiset perheet pitävät tiukasti yhtä ja huolta toisistaan. Lisäksi kaikki ovat kirjaimellisesti sukua toisilleen. Kreikkalaisuus on myös vahva mielentila: tunteet leiskuvat ja kaikessa olemisessa on koko ajan aineksia paitsi tragediaan, myös komediaan.

Middlesex on myös kirja siirtolaisuudesta. Vaikka kaikki amerikkalaiset ovat alun perin siirtolaisia, on siirtolaisuudessa erilaisia asteita. On kuvaava, miten Stephanideksen perhe rikastuttuaan hakeutuu Detroitin esikaupunkialueelle, eikä tahdo edes saada ostettua taloa, koska omaavat vääränlaisen siirtolaistaustan.

Oudohkosta aiheestaan huolimatta kirja on varsin viihdyttävä, hauska ja hyvin kirjoitettu. Ehkä tämäntyyppistä aihetta on syytäkin lähestyä huumorin avulla. Näennäisesti vakavampi lähestymistapa saattaisi jopa karkottaa lukijoita, sillä sen verran arasta aiheesta on kuitenkin kyse. Eikä Middlesex kerro tietenkään pelkästään sukupuolisuuden osatekijöistä: se on myös kirja perheestä, siirtolaisuudesta ja rakkaudesta.

Pulitzer-palkittu Middlesex on toinen Eugenidekseltä lukemani kirja. Nuorten sisarusten itsemurhaa käsittelevä Virgin Suicides teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Eikä tämäkään opus mitenkään huonoksi jää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Middlesex
Kirjailija: Jeffrey Eugenides
Kustantaja: Farras, Straus and Giroux (2002)
Suomenkielinen nimi: Middlesex
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava (2003)

Lempeästi hullu arvio: ***1/2

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Loputon ratkaisu

Howard Jacobsonin "The Finkler Question" voitti vuoden 2010 Booker-palkinnon, joten se on samassa seurassa ja tunnelmaltaan hieman samankaltainen kuin yksi lempikirjoistani, Ian McEwanin "Saturday". Lisäksi kirja mainittiin komedialliseksi, joten se ei voisi olla huono tai tylsä, eihän? Väärin. Kirjan lukeminen oli parasta unilääkettä konsaan: ilta toisensa jälkeen palasin pari sivua taaksepäin muistaakseni mitä olin lukenut, ja nukahdin kun olin lukenut 3-5 sivua.

Kyseessä on erittäin hidastempoinen tarina kolmesta keski-iän ylittäneestä värittömästä miehestä keskellä mitäänsanomattomia, liioiteltuja sattumuksia. Kirjan teemoja ovat yksinäisyys, ulkopuolisuus, rakkauden erilaiset ilmentymät, ja kaiken keskiössä juutalaisuus.

Päähenkilö on Julian Treslove, joka ei ole saavuttanut elämässään mitään. Takana on erilaisia töitä, joista hän ei ole ylpeä, naissuhteita, joissa hän on tullut jätetyksi, lapsia, joiden kanssa hän ei ole tekemisissä. Hänen tärkeimmät ihmissuhteensa ovat kaksi ystävää, Sam Finkler (koulukaveri, jota hän on aina kadehtinut) ja Libor Sevcik (miesten entinen opettaja). Nämä kaksi miestä ovat tuoreita leskiä ja juutalaisia, ja Treslove kadehtii heiltä kumpaakin kokemusta. Hän kaipaa kuulua johonkin ja jollekin, hän haluaa kaivata ja surra jotakin. Menetettyä rakkautta, menetettyä maata, mitä vain.

Eräänä päivänä, jolloin miehet ovat kokoontuneet yhteen, ja Treslove on tapaamisen jälkeen erityisen allapäin koska hänellä ei ole mitään syytä olla allapäin, hänet ryöstetään. Tämän ryöstön seurauksena hän alkaa kuvitella olevansa juutalainen. Hän ajattelee juutalaisuutta, elää ja syö juutalaisuutta, ja löytää jopa itselleen viimein juutalaisen naisen.

Mitä Treslove ei voi käsittää on "finklereiden" (eli juutalaisten, ystävänsä perheen mukaan) välinpitämättömyys tai suoranainen vihamielisyys omaa taustaansa kohtaan, ja tätä koulukuntaa juurikin hänen ystävänsä Finkler edustaa. Tämä perustaa järjestön ASHamed Jews, joka vastustaa Gazan miehitystä ja koko Israelin valtiota.

Juutalaisuus ja sen luoma eksklusiivisuus (sekä sisään- että ulospäin) on kirjassa kuvattu erinomaisesti, ja sanavalinnat ovat lakonisen teräviä ("She dressed like a native of no place one could quite put a name to -- the People's Republic of Ethnigrad"; "A man who stood so straight that he created a kind of architectural silence around himself"). Mutta loputtomat keskustelut juutalaispolitiikasta, pohdinnat Israelin valtion oikeutuksesta, ja mihinkään johtamaton juutalaisuuden ytimen vatvominen on erittäin pitkästyttävää.

Luulen, että kirja ei avaudu minulle, koska nykyjuutalaisuus on niin vierasta. Parodia ei ole hauskaa jos ei tunne alkuperäistä versiota. En tunnista hahmoja edes Woody Allenin elokuvista, jotka sitä paitsi eivät ole viehättäneet minua sitten Manhattanin. Juutalaisuus ei edusta minulle ahkeruutta, ahneutta tai rikkautta, vaan romantiikkaa, kaipuuta ja pelkoa, Anne Frankista J.M.G. Le Clézion "Harhailevaan tähteen" (jota muuten rakastin).

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Howard Jacobson
Kirja: The Finkler Question
Kustantaja: Bloomsbury (2010)

Asteriinan arvio: **+