Autiotalon henget

Kolhiintunut kahvipannu pöydällä, lattialla reikäinen räsymatto. Ikkunoissa roikkuvat repalaiset verhot. Keinutuolissa kulunut pehmuste ja seinällä vanha takki. Vettyneet pinkopahvit ja tuulen piiskaamat ikkunat. Romahtaneella leivinuunilla lepäävä kolmijalkapannu. Yön varjoissa voi kuulla kuiskeen ja nähdä varjoja. Ehkä vilauksen hännästä tai pienestä kuonosta. Tämä talo on ihmisasukkaidensa hylkäämä, mutta se ei ole autio. Siellä on edelleen elämää.

Toisinaan löytyy kirja jota voi ahmia silmillään. On mieleenpainuvia kuvia, silmiä hivelevä taitto ja ajatuksia herättävää tekstiä ja runoja. Valokuvaaja Kaj Fagerströmin, runoilija Risto Rasan ja valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon Viimeiset vieraat – elämää autiotaloissa on juuri sellainen kirja. Se tarjoaa sokeria silmille ja polttoainetta ajatuksille. Teos kertoo sanoin ja kuvin ihmisten hylkäämistä taloista, joihin on asettunut uusia asukkaita. Mäyräklaania tai metsähiiriä ei haittaa vaikka kunnassa ei ole enää palveluita tai töitä. Niille riittää, että talossa on katto ja seinät. Lattiakaan ei ole tarpeen. Eikä tarvita edes lämmitystä.

Teos herättää ajatuksia paitsi yksinäisyydestä, myös ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteesta. Me jätämme jälkeemme paljon tavaraa, rakennelmia ja epäharmoniaa. Rakennamme ja raivaamme, mutta mitään kovin pysyvää jälkeä meistä ei lopulta jää. Luonto valtaa hiljalleen takaisin sen tilan, jonka olemme siltä vieneet.

Elämä jatkuu, vaikka ihminen lähteekin. Luonto tulee toimeen ilman meitä, mutta tulemmeko me toimeen ilman luontoa?

Hylätty pihapiiri.

Puutyön äänet tikan pajasta

lohduttavat.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Viimeiset vieraat -elämää autiotaloissa

Teksti: Heikki Willamo

Runot: Risto Rasa

Valokuvat: Kaj Fagerström, Heikki Willamo

Kustantaja: Maahenki Oy (2011)

Lempeästi hullu arvio: *****

Kaaos ja sen säännöt

Yöpöytäni keveni yhdellä opuksella, kun luin Arturo Pérez-Reverten erinomaisen Taistelumaalarin loppuun. Kerrassaan vaikuttava teos kertoo Andrés Faulquesista, entisestä sotavalokuvaajasta, joka maalaa omaa tulkintaansa sodan kaaoksesta jättimaiseksi muraaliksi. Elämänsä rakkauden menettänyt valokuvaaja asuu ihmisistä etääntyneenä yksinäisessä tornissa ja maalaa päivä toisensa jälkeen sotaa seinälle. Eräänä päivänä Faulquesin elämään ilmestyy mies menneisyydestä, Ivo Markovic. Salaperäinen kroaatti on tullut vaatimaan Faulquesia tilille valokuvasta, jonka ottaminen on suistanut miehen elämän raiteiltaan ja tuhonnut kaiken sen millä on merkitystä.

Kirja käsittelee äärimmäisen hienosti sattumaa ja kaaosta. Mikä merkitys onkaan täysin sattumanvaraisella askeleella taaksepäin? Miten yksi ainoa valokuva voi suistaa toisen elämän kaaokseen? Onko meidän lopulta aina kannettava vastuu tekemistämme valinnoista? Entä löydämmekö aina edestämme sen minkä olemme kuvitelleet jättävämme taakse? Olisiko joku elossa, jos olisin valinnut toisin? Entä olisinko valinnut toisin, jos olisin tiennyt?

Taistelumaalarin toinen kantava teema käsittelee ihmisyyttä. Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun yhteiskunnan kulissit revitään väkivaltaisesti alas ja näyttämölle astuu kaoottinen, anarkistinen ja säännötön sota? Pérez-Reverten näkemys on lohduton. Sodan kaaoksessa ihmisestä nousee esiin peto. Ihmisyys näyttäytyy millinohuena pintakerroksena, jonka alla elää primitiivinen kauhutekoihin kykenevä eläin. Ehkä Pérez-Reverte tietää mistä puhuu työskenneltyään 21 vuotta sotakirjeenvaihtajana. Sodat lienevät kaikkialla samanlaisia. Ihmisyydelle ei näytä olevan luotien keskellä tilaa. Jos ei tapa, menettää pelin ja kuolee. En haluaisi uskoa tähän. Ihmisyydelle on pakko olla tilaa sodassakin. Emmehän me ole petoja. Emmehän?

Kolmas teema käsittelee vastuuta, objektiivisuutta ja etäännyttämistä. Sotavalokuvaaja on kuin äärimmäinen luontokuvaaja, joka ei puutu kuvattavan kohteen elämään, koska totuuteen ei saa vaikuttaa ja objektiivisuus tulee säilyttää. Savannilla impalaa kappaleiksi repivän leijonan sijaan sotavalokuvaaja valokuvaa askeleen päästä, kun ihminen repii kuvainnollisesti toisen ihmisen palasiksi. Suljinnnopeus, valoitus ja klik. Yksi otos juuri ennen kuin sodassa vastakkaisella puolella oleva ihminen lysähtää maahan teloittajansa edessä. Katse on tärkein. Ja sitten toinen otos juuri teloituksen jälkeen. Ja sitten kuvatoimistoon, josta kuvat leviävät ympäri maailmaa lehtiin ja muistuttavat meitä lukijoita siitä, että kaiken coca-colan, burberryn ja ruusunpunan lisäksi maailmassa on todellista ja syvää pahuutta. Ja sitten palkintoa hakemaan. Vuosi toisensa jälkeen. Sodasta toiseen. Mikään ei muutu. Ihminen ei muutu. Mutta voiko sotaa valokuvata ilman, että sota jossain vaiheessa saavuttaa etääntyneen valokuvaajan ja sulkee hänet kaaottiseen syleilyynsä? Voiko sodan jättää  taakseen? Ja kenties keskeisempänä kysymyksenä, mikä on valokuvaajan vastuu kuvattavistaan? Objektiivinen, itsensä etäännyttänyt valokuvaaja ei voi olla vaikuttamatta kuvattaviinsa.

Vuonna 2006 kirjoitettu kirja on Pérez-Reverten yhdestoista suomennettu teos. Olen lukenut näistä seitsemän. Pidän Pérez-Reverten tyylistä, joskin Rummunkalvo oli  jostain syystä junnaava ja hienoinen pettymys. Taistelumaalari palautti uskoni kirjailijaan. Yöpöydälle siirtyykin seuraavan kirjan jälkeen Pérez-Reverten Etelän Kuningatar. Odotan siltä paljon.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Arturo Pérez-Reverte
Nimi: El pintor de batallas (2006)
Suomenkielinen nimi: Taistelumaalari
Suomentaja: Satu Ekman
Kustantaja Suomessa: Like (2007)

Lempeästi hullu arvio: *****