Meren viljaa

Kun olen katsellut karttaa meren pohjasta ja sitä valtavaa aluetta, joka on tutkimatta, olen miettinyt, miksi mennä merta edemmäs kalaan. Science fiction löytyy omalta planeetaltamme. Minä en perinteisistä scifeistä kauheasti välitä, mutta olen koukussa vedenalaisiin tieteisjuttuihin ja seikkailuihin.


Ja kas kummaa, Arthur C. Clarke on minun kanssani samoilla linjoilla avaruuden ja valtamerien samankaltaisuudessa – paitsi että hän keksi idean jo 1950-luvulla. Tämä oli taas yllätys tällaiselle ei-scifien-lukijalle, joka tiesi maailmankuulun kirjailijan vain nimeltä.

The Deep Range kertoo astronautista, joka ei enää voi toimia avaruudessa, joten ammatinvaihto on paikallaan. Onneksi maailman merissä on haastetta ja tekemistä, sillä ihmiskunnan ruokahuolto on siirtynyt planktonin viljelyyn ja valaiden kasvatukseen. Tämä ei ole niin kauheaa miltä kuulostaa, sillä meren viljaa ja karjaa hoidetaan kirjassa mahdollisimman humaanilla tavalla. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista mitä luullaan.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat ehkä 2050-luvulle. Maailmassa on viisi miljardia hyvin koulutettua ihmistä, jotka elävät aidossa demokratiassa yhden maailmanhallituksen alaisuudessa. Ensimmäinen siirtokunta toimii Marsissa ja toinen Venuksessa. Nämä skenaariot eivät häirinneet minua yhtään, sillä ne tulivat tarinan ohessa. Itse asiassa ne herättivät paljon ajatuksia samalla kun itse tarina kulki sujuvasti eteenpäin.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Deep Range

Kirjaiija: Arthur C. Clarke

Kustantaja: Bantam (1958, 1991)

Mian arvio: ****

Kun puhe on huumetta

Kirjahullun puoliso päätti taannoin lahjoa vaimoaan pelkästä lahjomisen ilosta. Koska puoliso tietää kirjahullun kirjahulluuden vakavuuden, oli lahjus luonnollisesti kirja ja tieteis sellainen. Maaliin osui, vaikka valinta perustui ilmeisesti hakuammuntaan ja valistuneeseen arvaukseen. On kuulemma vaikea ostaa kirjoja ihmiselle, joka on vähän dingdong, vaikka lempeä onkin.

Lahjuksena saatu Embassytown on  kymmenkunta kirjaa kirjoittaneen China Mièvillen uusin teos. Voiko kirjailijalla muuten olla hienompaa nimeä kuin China Mièville? Ei voi, jos kirjahullulta kysytään. Tämän nimiseltä kirjailijalta voi odottaa vain jotain kimuranttia, omintakeista ja älyllistä. Ja sellainen Embassytown onkin.

Kirja kertoo matkaaja Avice Benner Chosta, joka palaa kotikaupunkiinsa Embassytowniin pitkien tähtimatkojen jälkeen. Kaupungin laitamia asuttavat planeetan alkuperäiset asukkaat, mystiset Isännät, jotka eivät pysty valehtelemaan. Isäntien ja ihmisten välinen kommunikaatio on lähes mahdotonta, sillä yhteistä kieltä ei varsinaisesti ole. Isäntien kieltä puhuvat ymmärrettävästi vain muutamat, Lähettiläiksi kutsutut ihmiset. Lähettiläät elävät pareina ja ovat toistensa klooneja. Isännät ymmärtävät Lähettiläiden puhetta vain jos Lähettiläspari puhuu yhtä aikaa. Kun planeetalle saapuu uusi Lähettiläspari, EzRa, tapahtuu jotain ennalta-arvaamatonta: Isännät sekoavat EzRan puheesta. EzRan ääni toimii huumeen tavoin ja Embassytown luisuu kaaokseen. Isäntien kieltä taitamaton Avice ajautuu rauhanrakentajaksi. Mutta voiko konfliktia selvittää, jos osapuolet eivät ymmärrä toisiaan?

China Mièvillen kirja on loistava esimerkki teoreettis-filosofisesta tieteiskirjallisuudesta, joka ei päästä lukijaansa ihan helpolla. Kirja on täynnä kiinnostavia filosofisia teemoja esimerkiksi toiseudesta, ymmärryksestä ja kielen kehittymisestä. Filosofisten pohdintojen lisäksi kirja tyydyttää lukijansa paitsi mielenkiintoisella juonellaan, myös kiinnostavilla henkilöhahmoillaan.

Kirjahullun kirjahyllyssä on odottanut jo vuoden päivät Mièvillen läpimurtoteos Perdido Street Station. Tiiliskivi saa kuitenkin odottaa vielä tovin, sillä Mièvillen teksti vaatii sulaakseen hyvän vireystilan ja oman rauhallisen hetkensä. Ettei mene hyvä kirja hukkaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: China Mièville

Nimi: Embassytown

Kustantaja: Pan Macmillan (2011)

Lempeästi hullu arvio: ****1/2

Hipimpään suuntaan

Kirjahullu on hieman hippeyteen kallellaan. Ei ihan rähmällään, mutta sen verran, että tietää yhtä sun toista hippeydestä ja suhtautuu ymmärryksellä  ja myötätunnolla hippeyden eri ilmenemismuotoihin. Eikä kirjahullua kauheasti haittaisi, jos maailmaa vietäisiin joka tasolla hiukan hipimpään suuntaan. Viime aikoina on tullut harvinaisen selväksi, ettei antautuminen hippeyden syleilylle tekisi huonoa ihmiskunnalle, joka kärsii loputtoman ahneuden oireyhtymästä.

Margaret Atwoodin The Year of The Flood kertoo hipeistä, mutta se kertoo myös kasvihuoneilmiön rampauttamasta maailmasta, joka on jakautunut kahtia ja joka on mielivaltaa harjoittavia poliisivoimia myöten ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Ihmiset jakautuvat sellaisiin, joilla on, ja sellaisiin, joilla ei ole. Sellaiset, joilla on jo, asuvat vartioiduilla asuinalueillaan, työskentelevät ylikansallisille lääkeyhtiöille ja elävät kuin Täydelliset naiset. Ja sellaiset, joilla ei ole, asuvat rahvaanmailla, työskentelevät mistä nyt ikinä saavatkaan töitä ja elävät kädestä suuhun. Näiden kahden ryhmittymän lisäksi maailma on täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän kiellettyjä ultraliikkeitä, jotka tekevät omaa ultravihreää, ultraväkivaltaista tai ultrauskonnollista myyräntyötään ja valmistautuvat tulevaan maailmanloppuun tai paratiisiin liikkeestä riippuen.

Atwood vie lukijan erään tällaisen ultraliikkeen pariin. Herran tarhurit on kaikkien hippiliikkeiden isoäiti ja isoisä, jonka edessä nykyajan ekokylät ovat hippeysasteeltaan laimeaa sorttia. Liikettä johtaa Aatamien ja Eevojen neuvosto. Tämä eräänlainen vanhempien ja viisaiden neuvosto tekee kaikki päätökset enemmän tai vähemmän konsensus-periaatteeseen nojaten ja varjelee lapsiaan kaikelta turhalta. Tämä tarkoittaa, että maallista totuutta on toisinaan vääristeltävä vastaamaan liikkeen Suurta Totuutta.

Herran tarhurit noudattaa eräänlaista syväekologista suuntausta, joka perustuu ajatukseen maailmankaikkeudesta yhtenä suurena elämänverkkona, jossa jokaisella elävällä olennolla on oma paikkansa ja itseisarvonsa. Liike nojaa myös kristinuskon ajatukseen ihmisestä jumalan puutarhurina. Ihminen huolehtii paitsi puutarhastaan myös kaikista ympärillään elävistä olennoista. Herran tarhurit eivät haaskaa, eivät peseydy turhaan, eivät syö prosessoitua ruokaa tai lihaa (paitsi äärimmäisissä tilanteissa ja silloinkin syvästi katuen), eivät kirjoita paperille, eivätkä koreile vaatteilla. Liikkeessä ei myöskään opiskella abstrakteja asioita, joista ei ole käytännön hyötyä. Herran tarhurit keskustelevat mehiläisten kanssa, opettelevat elämään niukkuudessa ja harmoniassa luonnon kanssa sekä  valmistautuvat vedettömään tulvaan, joka on lopullisesti puhdistava maapallon sitä vitsauksen lailla saastuttavasta ihmiskuonasta.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, ennen ja jälkeen vedettömän tulvan. Kirjassa kuvataan kahden erilaisen naisen, Renin ja Tobyn, selviytymistarinaa maailmassa, jossa kaikki on vinksallaan. Kerronta vie lukijan rahvaanmaille, unelmalähiöihin ja vedettömän tulvan jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisestä on tullut laji muiden lajien joukossa. Eloonjäämistaistelu on julmaa, mutta toivokin pilkahtaa.

Atwoodin The Year of the Flood on Oryxin ja Craken rinnakkaisromaani ja MaddAddam-trilogian toinen osa. Kirjassa on samoja henkilöhahmoja ja se sijoittuu samaan lähitulevaisuuteen kuin Oryx ja Crakekin. Näkökulma on kuitenkin virkistävästi erilainen. En osaa sanoa kumpi kirjoista kolahti enemmän. Mutta kumpikin kolahti. Atwood on erinomainen tarinankertoja ja mustan huumorin mestari. Ja vaikka tulevaisuudenvisio on lohduton ja ihmiskohtalot synkkiä, lukija ei vajoa synkkiin ajatuksiin. Atwood ei  nimittäin hylkää lukijaansa lohduttomuuteen, vaan nostaa lukijan ahdistuksen yläpuolelle mukaansatempaavalla kerronnallaan. Synkissä vesissä mennään, mutta perusvire ei ole silti mustanpuhuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Atwood

Nimi: The Year of The Flood

Kustantaja: Bloomsbury (UK 2009)

Suomenkielinen nimi: Herran tarhurit

Suomentaja: Kristiina Drews

Kustantaja. Otava (2010)

Lempeästi hullu arvio: ****

Kauas on pitkä matka

Tässä ukkosmyrskyjen ja helleaaltojen keskellä on paikallaan tehdä aikahyppy tulevaisuuteen, jossa maapallo on yhtä suurta merta ja inhimillisen sivistyksen rippeet vajoavat vesimassojen alle. Stephen Baxterin Ark on rinnakkainen jatko-osa Floodille. Eletään vuoden 2030 jälkeistä aikaa. Maapallo on suurten mullistusten kourissa ja vesimassat jyräävät ihmiskuntaa alleen. Vaeltavat ihmislaumat etsiytyvät korkeammalle ja jäljelle jääneistä resursseista käydään ankaraa kamppailua.

Kaikki peittyy hiljalleen ja väistämättä veden alle. Ihmiskuntaa odottaa vetinen tulevaisuus ilman maata jalkojen alla. Raharikkaille ja valtaapitäville tämä on kestämätön ajatus. Maapallo ei tarjoa enää edellytyksiä sivistyneelle elämälle. On aika ottaa suuri askel ja suunnata tähtiin, toiselle elinkelpoiselle planeetalle. Tehtävään on tartuttava nopeasti ja salaa, sillä aikaa ei ole paljon, eikä paikka uuden auringon alla aukea kenelle tahansa.

Ennen tähtimatkaa on kuitenkin ratkaistava muutama kriittinen kysymys. Maailmankaikkeus on laaja. Tähtiä on lukematon määrä ja ne ovat kaukana. Valonnopeutta ei voi fysiikan lakien mukaisesti ylittää. Tähtiin ei siis lennetä noin vain. Kuuhun pääseminenkin on työn ja tuskan takana.

Avaruusteknologisten ongelmien lisäksi avaruusmatkaa mutkistavat henkilökysymykset. Kuka pääsee mukaan viemään ihmiskuntaa tähtiin ja takaamaan kulttuuri- ja geeniperimämme jatkumisen? Ihmiskunnan tulevaisuus lepää luonnollisesti ainakin tähtimatkaa rahoittavien ökyrikkaiden lasten hartioilla. Matkalle tavalla tai toisella valikoituneet lapset kasvatetaan tehtäväänsä varten pienestä pitäen. Opetusta varten perustetaan tähtiakatemia. Kilpailu akatemiassa on kovaa, eikä edes vanhempien paksu lompakko voi yksistään taata menolippua tähtien tuolle puolen. Jokaisen potentiaalisen tähtimatkailijan on jatkuvasti perusteltava oma välttämättömyytensä tehtävän onnistumisen kannalta.

Kun tähtiportti vihdoin aukeaa, ollaan uusien ongelmien edessä. Tilaa avaruusaluksessa on rajoitetusti. Matka on pitkä, eikä lopullinen määränpääkään ole täysin selvillä. Avaruusalus muistuttaa tiloiltaan enemmän sardiinipurkkia kuin tähtiristeilijää. Tilanteet kärjistyvät väistämättä, eikä konflikteja tähtimatkailijoiden välillä voi välttää.

Baxterin kirja on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen tutkielma. Ihmisistä paljastuu hädän hetkellä raadollisia piirteitä, eikä yhteen hiileen puhaltaminen ole valitettavasti mitenkään yleisinhimillinen piirre. Matkan edetessä avaruusaluksen rajallisuus käy yhä selvemmin ilmi. Klikkiytyminen on väistämätöntä, samoin kuin yksinäisyys. Epävarmuus matkan onnistumisesta sekä tietynlainen valmistautumattomuus ajaa tähtimatkailijat vaikeiden päätösten äärelle. Baxterin kirjassa matkataan paitsi tähtiin myös syvälle ihmisyyteen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ark

Kirjailija: Stephen Baxter

Kustantaja: Gollancz (2009)

Lempeästi hullu arvio: ***-

Lapsi sotakoneena

Kirjahullua on väsyttänyt viime aikoina. Liikaa töitä. Liikaa stressiä. Ei energiaa. Ei puhtia. Ei voimia kääntää sivuja. Ei silmiä voi väkisinkään auki pitää, vaikka kirja olisi kuinka kriittisessä kohdassa tahansa. 

Tässä vireystilassa, tai oikeammin sen puutteessa puskin läpi Orson Scott Cardin scifiklassikon Ender’s Game.  Kyse ei ollut paksusta kirjasta, eikä erityisen kimurantista teoksesta, mutta silti lukeminen kesti kirja-ahmatin mittapuussa lähes ikuisuuden.  Eihän kirja tietenkään millään etene, jos sen lukemiseen käyttää ne päivän väsyneimmät hetket juuri ennen nukkumaanmenoa. Eikä asiaa auta, jos joutuu kertaamaan edellisenä iltana lukemansa sivut, koska edellisen illan käänteet ovat jo pyyhkiytyneet mielestä pois. Jos niitä edes lukikaan.

Mutta asiaan. Cardin kirja kertoo pienestä Ender Wigginistä, ihmiskunnan toivosta. Ender omaa oletettavasti kaikki ne ominaisuudet, jotka voivat pelastaa ihmisrodun planeettaamme uhkaavilta valloitushaluisilta muukalaisilta. Wigginin perheen kolmas lapsi erotetaan kuusivuotiaana perheestään ja hänet temmataan taistelukouluun, jossa päivät täyttyvät taistelusimulaatioista. Pikkuruinen Ender on poikkeuksellinen strateginen lahjakkuus, joka nousee nopeasti taistelukoulun parhaaksi oppilaaksi ja koko ihmiskunnan potentiaaliseksi pelastajaksi. Mutta tällä kaikella on hintansa. Yksinäisyys, muiden oppilaiden kateus ja jatkuva paine jättävät jälkensä taktiseksi aseeksi luotuun pieneen poikaan. Opettajat ja sotilasjohto tekevät tietoisia, epäinhimillisiä valintoja, koska ilman Enderin täydelliseksi hioutuneita sotilaallisia taitoja ei ihmiskuntaa kohta enää ole. 

Ender on ajatuksineen ja epävarmuuksineen yksin. Ender pelkää itsestään löytyviä pimeitä puolia. Ender kaipaa hellyyttä, aikuisen läsnäoloa ja vastauksia. Enderin elämästä tulee peliä, jossa hän vuorotellen voittaa ja häviää, kapinoi ja hyväksyy tilanteensa. Tämän kaiken hän kantaa kuitenkin yksin. Ender yrittää ystävystyä muiden lasten kanssa ja onnistuukin siinä osittain, vaikka opettajat tekevät kaikkensa erottaakseen Enderin muista lapsista. Opettajille Ender ei ole lapsi, vaan loistavat ominaisuudet omaava täydellinen ase, jonka taipumuksia heikkouteen ja liialliseen pehmeyteen ei pidä millään tavoin tukea. Ystävyys, kumppanuus saati myötätunto eivät tue sotilasjohdon näkemyksen mukaan todellista sotilaallista johtajuutta. Näillä eväillä Enderistä leivotaan täydellinen, strateginen sotakone, jonka pienillä kapeilla hartioilla lepää koko ihmiskunnan tulevaisuus. 

Cardin kirja on pienen pojan äidille aika kovaa luettavaa. Opettajien ja sotilasjohdon empatian puute, manipulointi ja sadismi eivät saa itseltäni ymmärrystä. Vaikka ihmiskunta onkin kirjassa oletettavasti kuilun partaalla, on vaikea hyväksyä sotilaallista tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta ja lapsiin kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Voiko ihmisyydestä enää puhua, jos ihmiskunta on valmis uhraamaan lapsensa pelastaakseen itsensä?

Ender's Game on hyvä esimerkki ajatuksia herättävästä tieteiskirjallisuudesta, josta voi löytää yhtymäkohtia ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Suorituskeskeisyys, tunnekylmyys ja aikuisen läsnäolon puute ovat valitettavan paljon läsnä myös tämän päivän Suomessa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ender’s Game

Kirjailija: Orson Scott Card

Kustantaja: Tor Books (1985)

Suomenkielinen nimi: Ender

Suomentaja: Veikko Rekunen

Kustantaja: Ursa (1990)

Lempeästi hullu arvio: ***1/2

Numerot vastaan sanat

Olen Margaret Atwoodin suhteen ihan neitsyt, sillä Oryx ja Crake on ensimmäinen Atwoodini. Tiedän toki, että Atwood kuuluu vakavasti otettaviin kirjailijoihin, mutta ehkä juuri sen takia olen vältellyt kyseistä kirjailijaa.  Kriitikkoystävällisten kirjailijoiden kirjat ovat välillä kokemattomille, ei-kriitikon silmille liikaa. Tiedättehän sellaiset kirjat, joita pitää tahkoa väkisin ja joita ei oikein ymmärrä. Sellaisiakin on.

Olen kuitenkin iloinen, että tämä kirja tarttui kirpputorilta mukaani. Ja vielä iloisempi olen siitä, että tartuin luku-urakkaan lähes saman tien ja tulin tutustuneeksi Margaret Atwoodiin. Luin muuten kirjan yhdessä hujauksessa, parissa, kolmessa päivässä. Jos olisin ollut lomalla, olisin varmaan lukenut opuksen yhdeltä istumalta. Hievahtamatta.

Aiheeltaan kirja ei ole niitä iloisimpia. On ilmastonmuutosta, geeniteknologiaa, brutaalia tosi-TV:tä, ahneutta ja megalomaniaa. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa on kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa aikatasossa maailma on jakautunut  huipputeknologisiin Piireihin ja rappeutuneesiin rahvaanmaihin. Rahvaanmaissa asuvat ne, joita onni ei ole suosinut. Rahvaanmaa on kuin Gomorra: väkivaltainen, rietas ja likainen. Aidatut ja tarkkaan vartioidut Piirit taas ovat kuin omia irrallisia kupliaan, joissa elämä on kaunista ja suljettua eli parhaimmillaan ihanaa. Vaikka vastaääniäkin toki kuuluu. Piireissä aivoista parhaimmat on valjastettu uusien  geeniteknologisten keksintöjen kehittämiseen. Jättimäisten aivoriihien ansiosta kuolemattomuus odottaa ainakin niitä Piireissä eläviä, jotka kykenevät maksamaan. Rahvaanmaiden asukkaat ovat tieteellisten kokeilujen koekaniineja, jotka maksavat muiden suorittamista kokeiluista hengellään.

Myöhemmässä aikatasossa kaikki on mennyt penkin alle ja geeniteknologia on karannut käsistä. Kohtalokkaat taudit jylläävät. Geeniteknologiset kokeilut ovat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Ei ole ihmiskunnan selviytymisen kannalta hyvä juttu, kun esimerkiksi ihmisten elintehtaiksi kehitetyt geenisiat eli gemakot ovatkin huippuälykkäitä saalistajia, joilla on lähes ihmisen aivot. Tai mitä sanoisitte, jos vastaanne tulisi sihisevä kyyrotta, joka on yhdistelmä kyyn myrkkyhampaita ja rottien selviytymiskykyä ja oveluutta? Minä juoksisin pakoon, vaikka sitten supermyrskyyn.

Päähenkilö Lumimies, entiseltä nimeltään Johnny on päätynyt Piiristä erinäisten vaiheiden kautta rahvaanmaille. Johnny on kahden huipputieteilijän poika, jolle ei ole valitettavasti suotu numeerista älyä. Kirjallisesti lahjakas Johnny on toisen luokan kansalainen, koska hän hallitsee sanat, muttei numeroja. Toisin on hänen ystävänsä Craken laita. Crake on matemaattinen nero. Kylmän viileä ja pelottava. Yhdessä ystävykset kasvavat aikuisiksi, kunnes heidän tiensä erkanevat väistämättä, koska toinen on numeerisesti viisas ja toinen taas sanataituri. Crakesta tulee supertiedemies. Johnnysta väliinputoaja.

Oryx ja Crake on ahdistavasta aiheestaan huolimatta vapauttava lukukokemus. Ihmiskunnan tiedeuskovainen kilvoittelu osuu taas omaan nilkkaan. Vaikka luulemme hallitsevamme koko maailman, ei maailmaa voi sittenkään hallita. Elämä on shakkipeliä monimutkaisempaa. Vaihtoehtoja on lukemattomia ja näennäinen yhteensopivuus voi tuottaa odottamattomia vaikutuksia.  

Kirja kyseenalaistaa sokean tiedeuskon. Ehkei kaikkia rajoja ole sittenkään tarkoitettu ylitettäväksi. Eikä matematiikan avulla voida ihan kaikkea ratkaista. Kyllä sanojakin tarvitaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjalija: Margaret Atwood

Nimi: Oryx and Crake

Kustantaja: McClelland and Stewart (2003)

Suomenkielinen nimi: Oryx ja Crake

Suomentaja: Kristiina Drews

Kustantaja: Otava (2003)

Lempeästi hullu arvio: ****

Kohti vääjäämätöntä

Luen paljon, mutta suurin osa lukemistani kirjoista ei jätä sen suurempaa muistijälkeä. Kazuo Ishiguron vuonna 2005 kirjoittama kirja ”Never Let Me Go” jättää. Joulun alla lukemani kirja pyrkii mieleeni edelleen, vaikka olen lukenut tusinan verran kirjoja jo sen jälkeen.

Never Let Me Go on surumielinen kuvaus maailmasta, joka muistuttaa omaamme. Hailshamin ulkopuoliselta maailmalta suljetussa sisäsoppilaitoksessa valmistetaan lapsia kohti aikuisuutta sekä kohti vääjäämätöntä kohtaloa valvojina ja lopulta luovuttajina.  Päähenkilö Kathy H. kuvaa aluksi lapsuuttaaan sisäoppilaitoksessa ja lopulta aikuisuuttaan laitoksen ulkopuolella. Ystävyys Ruthin ja Tommyn kanssa on kirjan keskiössä.  Kirjaa luonnehtii hämmennys tulevasta, epätoivo ja hyväksyntä, hapuileva tunne-elämä sekä ulkopuolisen maailman vieraus.

Dystopiaksi luonnehdittu Never Let Me Go ei ole perinteistä scifiä.  Jos nyt perinteistä scifiä on olemassakaan. Itse vierastan kirjallisuuden luokittelua lajityyppien mukaan. Moni erinomainen scifiksi luokiteltu kirja jää valitettavan monilta tieteisleiman vuoksi lukematta. Perinteisen, vakavan kirjallisuuden ystäviä avaruusoopperaksi mielletty scifi ei kiinnosta. Ahdaskatseisuutta, väärinymmärrystä, vai peräti epäluuloa? Olisi kenties hedelmällisempää ettemme enää tästä lähin puhuisi tieteiskirjallisuudesta tai kaunokirjallisuudesta, vaan määrittäisimme mieluummin kirjallisuutta akselilla kiinnostava - epäkiinnostava. Akselin ääripäitä kun löytyy kummastakin.

Japanissa syntyneen, mutta englanniksi kirjoittavan Kazuo Ishiguron kieli on kaunista ja harkittua, enkä ihmettele, että teos päätyi sekä Booker - että Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi. Teoksella"Pitkän päivän ilta" (Remains of the Day) kuuluisuuteen ponnahtaneen kirjailijan teoksiin kannattaa muutenkin tutustua, jos ei niihin ole jo tarttunut. Itse aion ahmaista tulevaisuudessa ainakin Ishiguron kirjaan ”Me orvot” (When we were Orphans, 2000). Ja ”Pitkän päivän ilta” kannattaa lukea. Ehdottomasti.

Never Let me Go on muuten sittemmin päätynyt elokuvaksi. Viime keväänä valmistunut elokuva herättää minussa ristiriitaisia tunteita, vaikka en ole sitä nähnytkään. En tiedä haluanko pilata voimakasta lukukokemusta katsomalla elokuvatoteutusta, joka tuskin lunastaa odotuksiani.
  

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Kazuo Ishiguro

Nimi: Never let me go (2005)

Suomenkielinen nimi: Ole luonani aina

Suomentaja : Helene Bützow

Kustantaja Suomessa: Tammi (2005)

Lempeästi hullu arvio *****