Ennen oli naiset rautaa

Mikrohistoria tarkoittaa naisten ja muiden vähäosaisten historiaa, mutta Margaret Thatcheria on vaikea sovittaa siihen viitekehykseen. Thatcher oli Iso-Britannian pääministerinä koko 1980-luvun, ja hänen tielleen osuivat sellaiset tapahtumat kuin Falklandin sota ja IRA:n pommi-isku konservatiivipuolueen kokoukseen. Ammattiyhdistysliike mitteli turhaan Thatcherin kanssa, mikä näkyi yhteiskunnassa monella tavalla.

Luin kiinnostuneena, mitä kaksi Suomen Lontoon suurlähetystön työntekijää kertoo tästä ajasta. Lasse Lehtinen toimi suurlähetystössä lehdistö-virkamiehenä ja kirjoitti kirjan Minä ja Thatcher. Lehtinen kirjoittaa, että ihminen tekee työstään näköisensä, enkä voi olla miettimättä, että tässä työssä Lehtinen oli mies paikallaan. Se näkyy myös kirjassa, jossa käsitellään englantilaista elämänmenoa monelta kantilta.

Tämä Lehtisen kirja on kestänyt paremmin aikaa kuin aikaisemmin arvostelemani. Poissa ovat kiusalliset suomalaispoliitikkojen mainosiskut, tilalle on tullut kasapäin hauskoja viittauksia englantilaisiin kirjailijoihin ja lehtimiehiin. Poliittinen analyysi EU:n ja jäsenvaltioiden suhteesta on yllättävän ajankohtainen. Thatcher suhtautui skeptisesti Euroopan yhdentymiseen ja tarinan mukaan hän paukutti käsilaukullaan kokouspöytää ja vaati rahoja takaisin. Tarinasta en tiedä, mutta Britannialle on myönnetty jäsenmaksualennus ja muitakin etuja.

Lehtisen kirja on omistettu ”Suurlähettiläälleni”. Sattumalta minulla oli tämän suurlähettilään, Ilkka Pastisen muistelmakirja hyllyssäni, joten luin siitä Britanniaa käsittelevän osuuden. Pastinen harrastaa kuivaa huumoria ja itseironiaa, mikä tekee kirjasta sympaattisen. Kuten se, että viimeinen luku oli omistettu koiralle. Olen joskus lukenut Pastisen muistelmat kokonaan, enkä silloin ymmärtänyt niistä paljoakaan. Tällaiset kirjat vaativat aika hyvää käsitystä ulkoasiainhallinnosta, jotta ne avautuisivat.

Margaret Thatcheria olisi helppo vihata ja pilkata, mutta sekä Lehtisen että Pastisen eduksi on sanottava, että kumpikaan ei hauku Thatcheria. Molemmat tarkastelevat Thatcherin päätösten vaikutuksia. Nyt on tekeillä elokuva, jossa Meryl Streep näyttelee Rautarouvaa samanlaisin liioittelevin elkein kuin keittokirjailija Julia Childia. Trailerin perusteella Streepin tyyli sopii Thatcheriin kuin olkatoppaukset 1980-luvulle.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Minä ja Thatcher
Kirjoittaja: Lasse Lehtinen
Kustantaja: WSOY (1989)

Mian arvio: ***

Nimi: Yläkerran ylhäisyys
Kirjoittaja: Ilkka Pastinen
Kustantaja: Otava (1994)

Mian arvio: asian harrastajille

Taas juhannus kokouksessa

Presidentti Martti Ahtisaari johti Suomen valtuuskuntaa, kun maamme EU-jäsenyys vahvistettiin Korfun huippukokouksessa juhannuksena 1994. Jäsenyysneuvottelut olivat välillä hankalia, sillä silloisen puheenjohtajamaan Kreikan ministeri Theorodos Pangalos käyttäytyi huonosti suomalaisia kohtaan. Viime vuonna Pangalos oli Kreikan varapääministeri, kun Kreikka alkoi hakea taloudellista apua euromailta, joihin Suomikin kuuluu. Tänä juhannuksena pääministeri Jyrki Katainen osallistuu Brysselissä huippukokoukseen, jossa Kreikka pyytää euromailta lisää lainaa. Kataisen mukaan tulevat viikot ja kuukaudet ovat Euroopan ja Suomen taloudelle ”haastavia”.

En ole harrastanut EU-asioita kymmeneen vuoteen, mutta nyt ne tuntuvat taas kiinnostavilta. Olin 1990-luvulla innokas EU:n kannattaja, mutta nyt olen muuttunut kriittisemmäksi. Luin uudestaan Lasse Lehtisen vanhan EU-hehkutuksen testatakseni (kyllä, se on sana, tes-ta-tak-se-ni, suomen kieli jaksaa yllättää minut aina vaan, mutta takaisin asiaan) mielipiteitäni. Arvostan taitavia kirjoittajia, ja Lehtinen on sellainen. En ole useinkaan hänen kanssaan samaa mieltä, mutta minua on aina kiinnostanut, mitä hänellä on sanottavaa.

Lehtinen on toimittaja, kirjailija ja poliitikko (oikeistodemari). Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (3o kirjaa 30 vuodessa) on tasoltaan vaihtelevaa. Lukulistallani on Lehtisen kunnianhimoinen trilogia Suomen jälleen-rakennuksesta, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Poliitikko Lehtinen oli aikoinaan yksi Martti Ahtisaaren löytäjistä ja nyt itse mahdollisesti SDP:n tuleva presidenttiehdokas. Kuten toinen ex-poliitikko Kirsi Piha (HS/Lukupiiri), myös Lehtinen on pitänyt kirjallisuusaiheista blogia (IS/Kirjanpitäjä). Lehtinen on vuonna 1989 perustetun Euroklubin pitkäaikainen puheenjohtaja. Silloin oli radikaalia puhua Euroopan integraation puolesta. Nykyään on radikaalia puhua sitä vastaan.

Lasse Lehtisen kirja ”Euroopan umpisuoli” käsittelee Suomen syrjäistä asemaa. Lehtisellä riittää kerrottavaa, mutta enää kirja ei tee minuun samanlaista vaikutusta kuin vuonna 1992. Kansankielellä EU-asioista puhuminen on aina hyvä, mutta kirjan tyyli huumorin ja paatoksen välillä ei (enää) vakuuta. Myös rakenne on ongelmallinen, sillä aiheet hyppivät suurista kysymyksistä Lehtisen tuttavien henkilökuviin. Lehtisen kirja on aikaansa sidottu sekä hyvässä että pahassa. Pahaa on se, että kirja on vanhentunut. Hyvää on se, että sitä lukiessa mieleen tulee aikakauden puheenaiheita, jotka muistuttavat, kuinka erilaisessa maailmassa silloin elimme.

Euroopan integraatiokehityksessä on kaksi ulottuvuutta: laajeneminen ja syveneminen. Laajeneminen tarkoittaa sitä, että otetaan uusia jäsenmaita. Suomi tuli EU:n jäseneksi ”ruotsalaisen Volvon kyydissä eikä myöhemmin puolalaisella Fiatilla”. EU laajenee edelleen, mutta jäseniä on ainakin toistaiseksi vähemmän kuin Euroviisuissa. Syveneminen tarkoittaa sitä, että yhteiseen päätöksentekoon otetaan lisää (valtiolle kuuluvia) toimintoja. Talous- ja rahaliitto oli tässä merkittävä askel. Seuraavista askeleista en osaa sanoa. Pitäisikö rajata vaihtoehdot kahteen, kysyä yleisöltä vai kilauttaa kaverille?

Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Euroopan umpisuoli
Kirjoittaja: Lasse Lehtinen
Kustantaja: WSOY (1992)

Mian arvio: *