Päin mäntyä

Aleksis Kiven päivän kunniaksi lainasin kirjastosta Mauri Kunnaksen ”Seitsemän koiraveljestä” ja lokakuun illat ovat kuluneet rattoisasti sitä lasten kanssa lukiessa. En pidä kaikista Kunnaksen kirjoista, mutta tämä on oikein hyvä sekä tekstin että kuvituksen puolesta. Nautin ihanista mäntymetsistä ja lapset nauttivat seitsemän veljeksen seikkailuista. Kirjassa on tuttuja Kiven runoja kuten Voimalla seitsemän miehen ja oma suosikkini Oravan laulu. Kieli on hersyvää ja lapsia naurattaa ääneen varsinkin Juhanin ja Pikku-Eeron sanailu.

Mikäli seuraava sukupolvi löytää Aleksis Kiven, se voi olla suurelta osin juuri Mauri Kunnaksen ansiota.

Panamassa kaikki on paremmin

Kirjahullun iltasatuviikot jatkuvat. Kun iltasatuja luetaan joka ilta, tulee lastenkirjallisuutta luettua huomaamatta vino pino. Onneksi maailmassa on aika monta hyvää lastenkirjaa, vaikka luokattoman huonoja löytyy toki vielä enemmän. Muutama viikko sitten yöpöydälle nostettiin puolalais-saksalaisen Janoschin eli Horst Eckertin iki-ihana kokoelmateos Suuri Panamakirja. Kirja kaivettiin kirjahyllystä kuuntelijan pyynnöstä jo monennetta kertaa, koska se on kuuntelijaa lainatakseni ”ihan vaan kauhean hyvä”. TopTen-osastoon, sanovat ääneen lukevat vanhemmat.

Suureen Panamakirjaan on koottu kaikki kuusi pikku tiikerin ja pikku karhun seikkailua. Ystävykset asustavat kodikkaassa majassa joen varrella, joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja tapaavat uusia ystäviä. Tarinat ovat viisaita ja lämminhenkisiä. Parhaimmillaan kertomukset herättelevät lukijansa kyynisestä horroksesta, johon aikuisuus ihmisen valitettavan usein ajaa. Lukuhetken jälkeen sitä huomaa hymyilevänsä, kun elämä on oikeasti aika yksinkertaista, kun sitä tarkemmin ajattelee. Ja mikä parasta, kuuntelija tykkää ja vaipuu levollisena unten maille.

-Panamassa, se sanoi, kaikki on paljon ihanampaa, tiedätkö sen. Koko Panama tuoksuu banaaneilta. Panama on unelmiemme maa, Tiikeri. Heti huomenna meidän on lähdettävä Panamaan, vai mitä sinä arvelet?

-Heti huomenna, Pikku Tiikeri sanoi,

-Eikä meidän tarvitse pelätä mitään. Mutta kuule, Karhu, tiikeriankan minä otan mukaan.

Seuraavana aamuna ne heräsivät vieläkin aikaisemmin kuin tavallisesti.

-Kun emme tunne tietä, pikku Karhu sanoi, tarvitsemme tienviitan. 

Niinpä se otti laatikosta laudan ja teki siitä tienviitan.

Onnellinen elämä on pienistä asioista kiinni, eikä siihen tarvita kuin hieman sieniä ja tammukoita. Ja se hyvä ystävä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Suuri Panamakirja

Kirjailija: Janosch

Suomentaja: Riitta Mäyrälä

Kustantaja: WSOY (2004)

Lempeästi hullu arvio: *****

Räppää ja rummuta

Risto Räppääjä on rummuttanut itsensä kirjahullun kotiin. Kaikki kolme elokuvaa on nähty, mutta Nopolan sisarusten kynäilemä Risto Räppääjä -saaga ovat vasta alkutekijöissään. Syntymäpäivälahjaksi saadut kaksi ensimmäistä Risto Räppääjää (Hetki lyö, Risto Räppääjä; Risto Räppääjä ja kauhea makkara) aloittavat (ainakin) yhdentoista kirjan sarjan, jossa seurataan Riston ja kumppaneiden seikkailuja vähän siellä ja täällä.

Ensimmäiset Räppääjä -kirjat osoittautuivat pomminvarmoiksi valinnoiksi iltasatuikäisen iltasatulukemiseksi. Rummuttava Risto on nimittäin aika siisti tyyppi, jos vanhemmalta pojalta kysytään. Ristolle tapahtuu kaikenlaista hassua, mutta neuvokkaan luonteensa ansiosta siitä kaikenlaisesta selvitään kunnialla joko ennemmin tai sitten hiukan myöhemmin. Risto asuu tätinsä Rauha Räppääjän kanssa. Riston äiti Ursula on maailmalla tutkimassa jotain tuiki tärkeää ja käänteentekevää. Rauha-täti on mitä mukavin ja turvallisin kasvattaja, joskin stressialtis ja hössöttämiseen taipuvainen. Riston ja Rauhan naapurissa asuva Lennart Lindberg taitaa olla vähän ihastunut Rauha-tätiin, vai oliko se toisinpäin. Lennartin ja Rauhan orastava romanssi on sivujuonne, josta riittää hupia myös aikuiselle.

Risto Räppääjiä lukee ääneen oikein mielellään. Sinikka ja Tiina Nopolan railakkaan riemukas teksti kutsuu eläytymään eri hahmoihin, joten teatraalisuuteen taipumaton ääni on koetuksella. Mutta lapsi tykkää ja hihkuu. Ja pyytää, ettei lopeteta ihan vielä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Teosten nimet: Hetki lyö, Risto Räppääjä; Risto Räppääjä ja kauhea makkara

Kirjailijat: Sinikka ja Tiina Nopola

Kuvittajat: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi (1997, 1998)

Lempeästi hullu arvio: Poika hihkuu, äidin ääni kärsii. Mutta molemmat tykkäävät.

Hobitti vastaan Leijonamieli

Kirjahullun jälkikasvua kyllästetään iltasaduilla ja mielikuvitusmaailmoilla. Viime viikkoina on vierailtu mm. Petteri Kaniinin metsässä, Uppo-Nallen sukelluskellossa ja Krokotiili-Genan ystävyyden majatalossa. Maagisen kuusivuotispäivän lähestymisen kunniaksi päätimme, että jälkikasvu on vietävä suurelle seikkailulle sinne ja takaisin. Ja sen jälkeen liidämme yhdessä Nangijalaan. Arvaatteko kumpi jäi kesken, koska uni ei tullut silmään?

Tolkienin Hobitin jälkikasvu kuunteli alusta loppuun, vaikka välillä hivuttautuikin hiukan lähemmäs lukijaa. Toki törmäsimme pelottaviin peikkoihin, hiisiin, hämähäkkeihin, Klonkkuun ja Smaug-lohikäärmeeseen, mutta pelko pysyi jännityksenä alusta loppuun. Yöunetkin kantoivat aamuun asti. Eläytyminen Klonkun rooliin vei tosin kirjahullun äänen, mutta mielelläänhän sitä uhraa ääntään lukemiselle, kun toinen hihkuu. Ja pyytää muuten vieläkin Klonkkua kertomaan, että mitäs ssillä on tassskusssaaan.

Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli pienelle miehelle liikaa, vaikka tarina imaisikin mukaansa. Ei niinkään se alun kuolema, vaan se yössä väijyvä kavaltaja ja painostava tunnelma. Ehkä Leijonamieli kuuluu niihin kirjoihin, jotka pitää lukea vasta sitten, kun osaa itse lukea. Sillä viisas kirja se on, jollei jopa yksi parhaimmista.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailijat: J.R.R. Tolkien / Astrid Lindgren

Nimet: Hobitti eli sinne ja takaisin/ Veljeni Leijonamieli

Kustantajat: WSOY (1985) / WSOY (1973)

Suomentajat: Kersti Juva / Kaarina Helakisa

Lempeästi hullun pojan arvio: *****/jäi kesken

These Are Your Kids on Books

Lukeminen (lapsille) kannattaa aina.

Kirjoista eroon

Kirjahyllykeskustelussa on jo todettu, että loputtomasti ei kirjoja kotiin mahdu. Olenkin vähitellen pyrkinyt evoluoitumaan kirjahullusta lukutoukaksi niin, että fyysisiä kirjoja ei tulisi jatkuvasti lisää. Pyrin lukemaan kirjani Kindlellä, lainaamaan kirjastosta ja kavereilta, ja olen alkanut myös vähitellen luopua kirjoistani.

Harrastaako kukaan bookcrossingia? Idea vapautetuista kirjoista on mielestäni loistava, mutta en jaksa innostua ylenmääräisestä verkostoitumisesta myös tällä elämän alueella. Voisin hyvin jättää kirjoja löydettäväksi, mutta en ole kiinnostunut seuraamaan niiden kohtaloa. Tämä ei tietenkään ole välttämätöntä, mutta vielä en ole krossausta kokeillut.

Olen viime aikoina alkanut antaa kirjojani lahjaksi. Tykkään antaa lahjoja, mutta en halua saattaa lahjan vastaanottajaa kiusalliseen tilanteeseen ("mitä se nyt noin, pitääkö mun antaa sille kans jotain?"). Siispä olen antanut omasta hyllystäni lahjaksi kirjan, josta uskon lahjansaajan pitävän. Käytetyllä kirjalla ei ole juurikaan rahallista arvoa, joten siinä on ihan oikeasti ajatus tärkein. Kun annan pois itselleni tärkeän kirjan, annan kuitenkin toiselle jotakin arvokasta. Kirjan uusi omistaja saattaa löytää itselleen jotakin uutta, mihin ei olisi muuten törmännyt, ja minun hyllyyni tulee uuden kirjan mentävä aukko.

Lastenkirjoja meille tosin tulee koko ajan lisää, etenkin kun keksin loistavan lahjomistavan, anteeksi, siis kannustimen: tytär lakkasi saman tien herättämästä minua yöllä (etsimään unikaveria, vilkkuvaa valoa, parempia unia, jne.) kun lupasin tarran aina kun nukkuu koko yön omassa sängyssään, ja viiden tarran jälkeen uuden kirjan.

Kun meillä oli viimeksi lastenkutsut, järjestin lelunkierrätyksen samalla: kukin lapsi toi mukanaan käytetyn lelun lahjapaketissa (ehjän, noin 5 euron arvoisen tavaran), ja lähtiessään jokainen pieni vieras sai itselleen yllätyspaketin. Osassa paketeista oli kirjoja, ja ensi kerralla tämän voisikin järjestää kirjavaihtona.

Ja ei kun paketoimaan seuraavaa kirjalahjaa!

Kirjaston Leijona

Teimme räntäsateessa retken lähikirjastoomme. Mukaan tarttui monta lastenkirjaa, joista yksi, Kirjaston Leijona, ansaitsee erikoismaininnan kuvituksen ja tarinan vuoksi. Tämän kirjan luettuaan tekee mieli kirjastoon säällä kun säällä.

Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: Kirjaston Leijona
Tekijät: Michelle Knudsen ja Kevin Hawkes
Kustantaja: Mäkelä (2007)

Taidehistoriaa lapsille ja lapsenmielisille

En todellakaan ole taidehistorian ekspertti, joten pikakatsaukset, yhteenvedot ja yleisesitykset ovat aina tervetulleita, etenkin kun ne on esitetty viihdyttävästi ja kiinnostavasti. Kuten tämä erinomainen kuva:


(Lähde: Facebook "Brazilian Aeroplane")

Löysin kirjastosta kirjan "Lapsen ensimmäinen taidekirja - loistavia kuvia ja tuttuja sanoja" (Lucy Micklethwait), johon on kerätty lapsia kiinnostavia kuvia maalaustaiteen saralta, eri aikakausilta.


Kirjan tekijä itse kertoo näin:

Johdatuksena taidehistoriaan meille kuitenkin riittävät kuvat. Pelkästään katselemalla niitä lapset oppivat hyvinkin paljon. - - - Kallisarvoista kykyä katsella ja nähdä, ajatella omin aivoin, on tärkeää ravita ja rohkaista. Sillä tavoin lapset voivat todella oppia ymmärtämään taidetta, ja heissä saattaa myöhemmin viritä halu lisätä taiteen tuntemustaan.

Kuvat edustavat eri taidehistorian ajanjaksoja kiitettävästi, mm. egyptiläinen hautamaalaus "Meidumin hanhia" (n. 2550 eKr), Hubert ja Jan van Eyckin "Neitsyt Maria" (n. 1426-1427), David Hockneyn "Le Plongeur" (1978). Lisäksi kuvat on jaoteltu lapsia kiinnostavasti aihepiireittäin ja otsikoita ovat esimerkiksi värejä, veneitä, aika nukkua, kasvoja, villieläimiä. Olisin ehkä toivonut vieläkin rohkeampaa otetta erilaisiin taidesuuntauksiin ja värileikkeihin, mutta näitä kuvia voidaan sitten katsoa muista taidekirjoista.

Kirja ei ikävä kyllä ole enää myynnissä, mutta monet kirjastot näyttävät pitävän sitä kokoelmissaan. Sain tilattua kirjan meille huuto.netin kautta - on mukavampi antaa lasten lukea kirjaa rauhassa silloin kun se ei ole vain lainassa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Lapsen ensimmäinen taidekirja - loistavia kuvia ja tuttuja sanoja
Koonnut: Lucy Micklethwait
Suomentajat: Laila Rauhamaa ja Sanna Penttilä
Kustantaja: Kolibri (1994)
Alkuperäinen nimi: The Young Artist - Painting
Alkuperäinen kustantaja: Dorling Kindersley (1993)

Asteriinan arvio: ***½

Lastenhuoneeseen

Ystäväni pikkupoika sai huoneeseensa aivan mahtavan kirjahyllyn. Kuka voisi vastustaa tällaista?

Kuvan hylly on teetetty mittojen mukaan Kiinassa, jossa Ryan (kuvassa) asuu, mutta eiköhän kädentaitoja löydy kotimaastakin.

Ohje: http://ana-white.com/2011/10/book-or-magazine-ladder-shelf

Maalarikissojen matkassa

Tytär pyysi joulupukilta lisää Tammen kultaisia kirjoja ja yhdestä lahjapaketista paljastuikin "Maalarikissat". Paitsi tytärtä, kirja miellytti myös minua suuresti.

Kirjassa maalarikissat Kasi ja Masi haluavat vihreää väriä ja yrittävät saada sitä aikaan sekoittamalla eri värejä keskenään. Näin he saavatkin aikaan vaaleanpunaista ja violettia, ja lopulta sitä vihreääkin:

Oi ihmeelliset kissat, Kasi ja Masi!
Viimein he ihan sattumalta sekoittivat keltaista ja sinistä.
Ja sitten he saivat väreistä näistä
niin vihreää kuin ruoho on viheriäistä,
kuin lehtipuu on vihreä
kuin saaret meren keskellä.

Tästä innostuneena he uneksivat väreistä ja olivat

ihan villinä ilosta ja kehräsivät
ja kirmasivat
ja syöksyivät
ja hyppivät
ja loikkivat.

Kirsi Kunnaksen suomennos on riemastuttava.



Kirjan kuvitus on Alice ja Martin Provensenin käsialaa, ja sai minut innostumaan. Nämähän ovat kuin Marc Chagallin maalauksista! Vuohi, viulunsoittaja, värikkäät hahmot, venäläiset talot ja juutalaissymboliikka. Halusin selvittää onko kyseessä tribuutti Chagallille. Kävimme tyttären kanssa läpi kaikki kotimme taidekirjat ja löytyipä meiltä julistekirjakin Chagallin töistä. En löytänyt suoraa esikuvaa, mutta taidekirjojen selailu yhdessä kolmevuotiaan kanssa oli kovin antoisaa. Seuraavaksi internet-hakuja, mutta ainakaan kukaan muu ei ole yhdistänyt Maalarikissoja Chagalliin. Tyydyn ajattelemaan, että taiteilija on toiminut innoittajana kirjalle, jossa esitellään ihania, kirkkaita värejä.

Seuraavaksi innostuin kirjan kirjoittajasta, Margaret Wise Brownista, joka on kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä valtavan suosittuja lastenkirjoja. Meiltäkin löytyi useita, samaisesta Tammen kultaisten kirjojen sarjasta. Löysin myös toistaiseksi suomentamattoman teoksen jonka halusin tilata, joten nyt on postissa tulossa Brownin kirja "Goodnight Moon". Margaret Wise Brown on lisäksi elänyt hyvin kiinnostavan elämän, mm. treffaillut Espanjan Juan Carlosia, ollut pitkässä suhteessa kirjailija/näyttelijätär Blanche Oerlichsin kanssa (John Barrymoren ex-vaimo) ja ollut kihloissa Rockefellerin kanssa kunnes kuoli vuonna 1952 vain 42-vuotiaana, kun selvittyään leikkauksesta esitteli lääkärille miten hyvin voi: nosti jalkansa korkealle cancan-tyyliin, mistä johtuen veritulppa jalasta irtosi ja kulkeutui sydämeen. Brownilta jäi yli 70 julkaisematonta käsikirjoitusta, ja hänen kirjojaan myydään edelleen, ympäri maailmaa.

On ihan pakko käyttää huutomerkkejä.

Mikä elämä!
Mikä värikylläisyys!
Mikä taide!

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Wise Brown
Nimi: Maalarikissat
Alkuperäinen nimi: Color Kittens (1949)
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: Tammen kultaiset kirjat 23 (2008)

Asteriinan arvio: ****

Sensuuria iltasatujen yhteydessä

Kirjahullu lukee äitinä luonnollisesti myös iltasatuja ja nauttii näistä hetkistä. Lapselle lukeminen on useimmiten leppoisaa puuhaa. On mukavaa käpertyä yhdessä pomppusänkyyn satupeiton alle ja uppoutua tarinoiden maailmaan. Ihmettelijöille tiedoksi: pomppusänky on edellisiltä asukkailta peritty lähes iskemätön runkopatja, joka toimittaa sohvan ja pomppualustan virkaa. Pomppusängyssä saa pomppia vapaasti. Muualla ei saa. Rajanvedosta tosin keskustellaan toistuvasti, koska pomppimisella on kielloista huolimatta taipumus levitä pomppusängystä muihin äärimmäisen kiellettyihin kohteisiin kuten sohvalle, nojatuolille ja pyhistä pyhimpään eli vanhempien sänkyyn. No sivupompuista takaisin asiaan eli iltasatuihin.

Tällä hetkellä pomppusängyssä luetaan vanhaa Grimmin satukirjaa. Siis sellaista noin vuonna 1960 painettua versiota. En yleensä kannata sensuuria lastenkirjoissa, mutta onkohan tässä poliittisen korrektiuden läpitunkemassa maailmassa mahdollista olla sensuroimatta jatkuvaa väkivaltaa, tappamista ja muita melko brutaaleja yksityiskohtia. Vai mitä mieltä olette murhanhimoisista tädeistä, jotka haluavat tappaa kasvattityttönsä ihan tuosta vaan tai pullonhengistä, jotka odottavat pääsevänsä pullosta ulos, jotta voivat sitten katkaista vapauttajansa kaulan. Tai muista vankilaan kuuluvista tapauksista, joita tässä kirjassa vilisee. Saavathan nämä epäinhimillisiin tekoihin kykenevät olennot useimmiten ansionsa mukaan, mutta silti. Eihän tällaisia juttuja voi lukea sensuroimatta alle kouluikäiselle lapselle? Yöunethan näistä menee, jos näitä suoraan lukee. Onneksi saduista voi helposti nipsaista pahimmat raakuudet pois, jolloin jäljelle jää kirjallinen ei-ylenpalttisen pelottavia ja aika kekseliäitä iltasatuja.

Yksi mutta tässä kaikessa tosin on. Minulle taidettiin lukea Grimmin iltasadut ilman ennakkosensuuria, enkä vielä tähän ikään päästyäni ole löytänyt itsestäni kovinkaan murhanhimoisia piirteitä. Aamun lehteä lukiessani haluaisin tosin toistuvasti katkaista kauloja, mutta eipä taida olla Grimmin veljeksiä syyttäminen talouskriisistä, poliitikkojen piittaamattomuudesta tai maailmanmenon mahdottomuudesta.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Grimmin satukirja

Kirjailijat: Grimmin veljekset

Julkaisuvuosi: Tämä painos joskus 1960-luvulla

Lempeästi hullu arvio: Lievän sensuurin jälkeen lapsille sopivia klassikkosatuja

Hurrrrrjaa meininkiä

Meidän perheemme suosikkeja jo parin vuoden ajan ovat olleen Jo Lodgen Hurja Kroko -kirjat. Niissä on iloiset värit, paksut pahvisivut ja viimeisellä sivulla hurja yllätys, joka nauratti tytärtä vuoden ikäisenä, jännitti kovasti parivuotiaana, ja vielä tätä kolmevuotiastakin ilahduttavat kirjan sisältämät jutut ja kuvat. Ja taas meillä on 1-vuotias, joka tutkii kirjoja lähinnä suullaan.

Suomentamisen merkitys on aina suuri, mutta erityisen tärkeää oikea kieli on lastenkirjoissa. Vau-kirjakerhosta olen eronnut, koska kirjoissa kielen taso on ollut hyvin vaihtelevaa: riimit ovat kökköjä ja teksteissä on kirjoitus- ja kielioppivirheitä.

Hurjat Krokot ovat kieleltään yksinkertaisia, mutta hauskoja ja lennokkaita. Mutta mikä valtava pettymys: seitsemästä kirjasta kahdessa kirjan hahmojen nimet ovat muuttuneet!! En raaski kertoa tätä tyttärelle, vaan luen sujuvasti "Nelli Norsu" ja "Täplä Leopardi", vaikka kirjassa lukee "Elsa" ja "Lulu". Miten lapsille voidaan tehdä näin? Sama kuin Peppi Pitkätossun kaverit olisivatkin uusissa painoksissa Veeti ja Emma! Kustantaja kaikissa kirjoissa on sama, suomentaja vain on vaihtunut välillä. Miten uusissa suomennoksissa ei ole käytetty samoja nimiä?!

Kirjat pähkinänkuoressa:

Nimi: Hurja Kroko -sarja
Kirjalija: Jo Lodge
Kustantaja: Hodder Children's Books (2006-2009)
Englanninkielinen nimi: Mr. Croc series
Suomentaja: Inka Inkinen (2008) / Annukka Kolehmainen (2009-2010)
Kustantaja: Tammi (2008-2010)

Asteriinan arvio: ****
(ne joissa nimet ovat väärin: ***)

Vakavasti otettava hiiri

Ei kai pitäisi kirjoittaa keskeneräisestä kirjasta, mutta kun on ihan pakko. Kyseessä on amerikkalaisen E.B. Whiten lastenkirja Stuart Little. Tämä lastenkirjallisuuden klassikko on sen verran miellyttävä tuttavuus, että yhteisiä lukuhetkiä Stuartin ja hänen perheensä kanssa tulee jo etukäteen ikävä. 

Kirja kertoo Stuart-hiirestä, joka syntyy tavallisen newyorkilaisen ihmisperheen toiseksi pojaksi. Viisisenttinen Stuart on kuitenkin perheensä suuresti rakastama veijari, joka pukeutuu herrasmiesmäisesti pukuun ja nukkuu pikkiriikkisessä vuoteessa.  Tämän sivistyneen herrashiiren pienuudesta on sekä hyötyä että haittaa. Stuart mahtuu harvinaisen moneen paikkaan ja voi piiloutua vaikka housunlahkeeseen. Toisaalta hankaliin tilanteisiin joutuu näemmä väistämättä, vaikka olisi kuinka pienikokoinen.

E.B. Whiten kirjassa on sellaista vanhan ajan viehätystä, mutta Stuart Little on myös moderni kirja. Teot puhuvat puolestaan, eikä koolla, rodulla tai erilaisuudella ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Jokainen meistä voi yltää itseään suurempiin tekoihin. Pieni hiirikin.

Lastenkirjat ovat kirjallisuudessa valitettavan usein lapsipuolen asemassa. Muistan ikuisesti, kun nyrpeä kirjallisuuskriitikko ilmoitti kirjallisuusvisassa hyvin ylpeänä, ettei todellakaan ole lukenut Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, koska lukee pelkästään vakavaa kaunokirjallisuutta.  Omapahan on asiansa, mutta väitän, että kyseinen kirjallisuuskriitikko menetti ennakkoluuloisen asenteensa vuoksi yhden viime vuosisadan parhaimmista kuolemaa käsittelevistä kirjoista. Tämä on toki puhtaasti oma maallikkomainen näkemykseni.

Silti kummastuttaa, miksei lastenkirjallisuuteen suhtauduta vakavasti? Mikä tekee lastenkirjallisuudesta aikuisten silmissä jotenkin heikompaa tai vähempiarvoisempaa? Johtuuko se kenties kohderyhmästä? Lapsethan ovat lapsellisia, joten lastenkirjatkin ovat kenties väistämättä lapsellisia. Ontuva ja tylsämielinen päätelmä, mutta sellaisiahan me aikuiset pahimmillaan olemme. Kysykää vaikka lapsiltanne.

Ennen kuin päätän pohdintani tältä erää on ihan pakko kysyä, vaikket vastaisikaan. Mikä lastenkirja on viime aikoina kolahtanut? Ja miksi?

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: E.B. White

Nimi: Stuart Little

Kustantaja: Harper & Row (1945)

Kuvitus: Garth Williams

Suomenkielinen nimi: Stuart Little

Suomentaja: Päivi Heininen

Kustantaja: Art House (2000)

Lempeästi hullu arvio: kesken