Vaarilla on saari

Sitä huomaa istuvansa keittiön pöydän ääressä, mutta ajatukset ovat Bora Boralla. Onneksi kirjahyllystä löytyy ensiapua, ehkä myös parannus. 1950- ja 1960 -luvuilla uusiseelantilainen Tom Neale vietti ”läheisellä” Suvarovin atollilla yhteensä kuusi vuotta. Luin hänen kertomuksensa, sillä ajattelin, että muutama vuosi nälkäisenä ja luteiden syömänä helpottaisi minun oloani. Olin väärässä. Nealen kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, sillä kuinka moni meistä voi sanoa heräävänsä joka aamu onnellisena uuteen päivään, tekevänsä merkityksellistä työtä koko päivän ja istuvansa joka ilta palmun alla teetä juomassa ennen kun menee sänkyyn lukemaan kirjaa ja nukkumaan kuin tukki.

Eteläiseltä Tyyneltä valtamereltä löytyy paljon matka- ja seikkailukirjallisuutta ja muita kiinnostavia aiheita Paul Gauguinista alkaen. Peter Benchley on kirjoittanut alueesta laajan artikkelin National Geographiciin (6/1997). Siinä tuodaan esille alueen kieli ja kulttuuri, poliittiset jännitteet ja elinkeinot kalastuksesta turismiin. Yhteisön kannalta kysymykset ovat aivan erilaisia kuin robinsoncrusoeiden kannalta, joten en käsittele niitä tässä.

Suvarovin atolli liittyy moneen kirjaan tai kirjailijaan: Robert Luis Stevensonin Aarresaareen (1909), W. Somerset Maughamin Etelämeren haaksirikkoisiin (1926), James Rockefellerin kirjaan Man on his island (1956) sekä Noel Barberiin. Neale itse viittaa Robert Frisbeen kirjaan The Island of Desire (1944) ja Daniel Defoen kirjaan Robinson Crusoe (1719). Edellinen on oikea kertomus ihmisestä, joka perheineen vietti Suvarovilla vuoden, jälkimmäinen taas kuuluisa seikkailukirja haaksirikkoisesta.

 

Itse asiassa luin kesällä mökillä (autiolla saarella!) lapsille iltasaduksi Robinson Crusoen. Kirja oli aivan liian jännittävä 4- ja 5-vuotiaille, vaikka olikin ”lapsille lyhennetty”. Lyhensin sitä lukiessani paljon lisää, tyyliin ”hmm, hmm [luen itsekseni pätkän tekstiä] joo, sitten tuli alkuasukkaita ja oli jotain kähinää [ihmissyöjät uhrasivat heimon jäseniä] ja hmm, hmm, joo on siinä kuvassa jotain luita, mennään kuitenkin eteenpäin, hmm, hmm.” Lyhennyksistä huolimatta tarina teki lapsiin suuren vaikutuksen, ja he saavat lukea Robinson Crusoen itse – koska? – no, hmm, hmm, katsotaan sitten [paljon myöhemmin].

Sekä Defoen että Nealen kirjat tarkastelevat saari-elämää yksilön kannalta. Neale itse vertaa itseään monessa kohtaa Robinson Crusoeen, vaikka hänen elämäntapansa oli itse valittu. Itse asiassa Neale halusi Suvarovin atollille enemmän kuin mitään muuta. Vasta siellä hän tunsi elävänsä, mutta jotta elämän edellytykset täyttyvät, tietyt fyysiset ja psyykkiset perustarpeet on täytettävä. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Tuntisitko itsesi yksinäiseksi? Neale puhuu suorasukaisesti omista kokemuksistaan ja antaa paljon ajattelemisen aihetta meille muille. Eniten minua askarrutti kirjan filosofinen puoli ja välillä minusta tuntui, että onnellisuuden resepti on käden ulottuvilla.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Yksinäisen miehen saari

Alkuperäinen nimi: An Island to Oneself (1966)

Kirjailija: Tom Neale

Suomentanut: Heidi Järvenpää

Kustantaja: Otava (1967)

Mian arvio: ***

 

Nimi: Robinson Crusoe (Lapsille lyhennetty)

Kirjailija: Daniel Defoe

Kustantaja: WSOY (1947)

Mian arvio: niille jotka osaavat itse lukea

Ripaus rottinkia

Vuosikaudet lukulistalla ollut Axel Munthen ”Huvila meren rannalla” olisi vieläkin pelkkänä ajatuksena, ellei ystäväni olisi pudottanut kirjaa postilaatikkoon. Näin Anacaprin vuori tuli Mooseksen luo. Kirjan lukeminen viivästyi silti monta kertaa. Tunnelmaan päästäkseni katselin netistä kuvia Villa San Michelestä ja kuvien innostamana riensin pihalle tekemään puutarhatöitä. Sitten aloitin kirjaa, mutta kesken lukemisen tuli pakottava tarve perata kasvimaata. Sitten kirja käteen ja kuistille lukemaan. Kuistin leveä kivikaide on kuin tehty ruukkuja varten, huomasin ajattelevani, niitä mahtuisi tähän parikymmentä. Mitä kaikkea niihin istuttaisi? Kirjan lukeminen keskeytyi taas kerran.

Ruotsalainen Munthe teki haaveista totta rakentamalla Caprille ihanan huvilan. Välimeren runsaus hämmästyttää tällaista minimalistista pohjoismaalaista ihmistä, mutta ehkä juuri siksi  olemme otollista lukijakuntaa.  Yllättäen Munthen kirja on paljon muutakin. Lääkärin ammatin harjoittaminen Pariisissa ja Roomassa vievät suuren osan kirjasta. Munthen potilaat edustivat kahta ääripäätä: tylsyyteen kuolevaa eliittiä ja kulkutauteihin kuolevaa köyhälistöä. Munthe luovi sujuvasti molemmissa piireissä, mutta lähinnä hänen sydäntään olivat eläimet. En tiedä eläinsuojelun historiasta, mutta luulen Munthen olleen yksi edelläkävijöistä. Hän puhuu kauniisti erityisesti koirista, ja esimerkiksi kirjassa ”Hyvä, uskollinen, altis - Koiria mestarikertojien kuvaamina” yksi luku on suoraan Munthen kirjasta.

”Huvila meren rannalla” on sekoitus totta ja tarua. Munthe kertoo aikakauden julkkiksista kuten Guy deMaupassantista. Myös Pariisissa oleskellut Albert Edelfelt mainitaan kirjassa usein. Yritin etsiä Munthea paksusta Edelfeltin elämäkerrasta, mutta etsintä tyssäsi henkilö-hakemiston puutteeseen. Munthen kirjoitustyyli on itseironinen ja se on hyvä vastakohta hänen itserakkaudelleen. Suomennos on haastavaa, sillä kirja vilisee sanoja ja lauseita useista kielistä, mutta niihin tottuu nopeasti. Viimeisen luvun olisi voinut jättää pois, sillä se kertoo Munthen unista. Mieluummin olisin lukenut Munthen kahdesta avioliitosta ja suhteesta Ruotsin prinsessaan, mutta sitä varten täytyy tarttua Bengt Jangfeldtin kirjaan ”Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle”.

Suosittelen tätä kirjaa, mutta varoitan: Munthen jälkeen huomaa istuvansa pihalla rottinkituolissa ja miettivänsä, että kyllä tänne oikeastaan sopisi muutama marmoripatsas seisomaan ja pari kanaa juoksentelemaan.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Huvila meren rannalla

Kirjailija: Axel Munthe

Alkuperäinen nimi: Boken om San Michele (1929)

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: WSOY (2004)

Mian arvio: ****

Nimi: Axel Munthe - Tie Caprin huvilalle

Tekijä: Bengt Jangfeldt

Kustantaja: WSOY (2010)

Mian arvio: lukulistalla

Nimi: Hyvä, uskollinen altis - Koiria mestarikertojien kuvaamina

Tekijä: Vappu Roos

Kustantaja: WSOY (1956)

Kansallisaarteen nuoruudesta

Kirjahullulla on anglofiilis. Ja kun anglofiilis iskee, on saatava lääkettä. Koska matka Lontooseen ei ole nyt mahdollinen, eikä englantilaista hääkakkua ole tarjolla, on turvauduttava korvikkeeseen. Sellaisena toimii tee, digestive-keksit ja koomikko-kirjailija Stephen Fryn omaelämäkerta Moab is my Washpot. Onneksi sää on ollut viime aikoina sopivan anglinen eli harmaa, vetinen ja ankea.

Pieni kertaus Stephen Frysta lienee paikallaan. Tämä brittien kansallisaarteeksikin nimetty näyttelijä tunnetaan mm. rooleistaan P.G. Wodehousen Jeevesinä,  Oscar Wildena sekä komediasarjoista Musta kyy ja A bit of Fry and Laurie.  Lisäksi Stephen Fry on tehnyt useita dokumentteja sekä juontaa BBC:n suosittua tietokilpailua QI. Fry on myös kynäillyt kaksi elämäkertaa, näytelmäkäsikirjoituksia ja kuunnelmia sekä useita romaaneja (mm. täälläkin esitellyn The Liarin). Omien sanojensa mukaan Fry on maanis-depressiivinen varas ja patologinen valehtelija. Ja vielä juutalainen, homo ja ateisti, joka on viettänyt luottokorttivarkauden takia pienen pätkän elämästään nuorisovankilassa. Elämäkerralle riittää siis aineksia.

Brittiläisen kuivakkaa huumoria viljelevä Moab is my Washpot kattaa Fryn elämän ensimmäiset 20 vuotta keskittyen lähinnä koulukokemuksiin. Ylemmän keskiluokan vesa lähetetään seitsenvuotiaana yksityiskouluun, siis sellaiseen, jossa asutaan kummallisen nimisissä asuntoloissa, paitsi silloin kun ollaan lomalla kotona. Nykyäidin sydäntä tämä menneen maailman tapa kouraisee, mutta Fryn nuoruudessa ja sosiaalisessa asemassa vaihtoehtoa yksityiskoululle ei ollut.

The point is that my father had been to boarding school, my mother had been to boarding school, all the friends I had in the world went away to boarding school. It was what one did. It was Life as I knew it. A child of seven does not question such a circumstance: it’s the way of the world. If I had not been sent way I should have wondered what was wrong with me.

Rauhalliseen veljeensä verrattuna Stephen Fry on aina tuntenut olevansa hieman ongelmainen tapaus. Oman seksuaalisen suuntautumisen aiheuttama epävarmuus, kielellisestä lahjakkuudesta kumpuava nenäkkyys ja vuoristoradan tapaan vaihtelevat mielialat tekivät Fryn varhaisesta elämästä hankalaa. Kun valehteluun ja ylimielisyyteen taipuvainen älykkö ajautuu ongelmiin auktoriteettien kanssa ja erotetaan koulusta, ei syyttävä sormi  kuitenkaan osoita vanhempiin tai koulukäytäntöihin sellaisenaan.

Whether at boarding school, day school or at home with governesses and private tutors, I would have always been as screwed up as an unwanted letter from the Reader’s Digest.  

Stephen Fryn humoristisen koskettavaa elämäkertaa lukee ihan mielellään, joskin välillä kirjailijan ajatus harhailee ja punainen lanka katoaa. Brittiläisen yksityiskoulun arki on täynnä kimuranttia hierarkiaa ja erikoisia tapoja, mutta pohjimmiltaan kirjaa lukiessaan ei voi olla kuin toteamatta: pojat ovat poikia yksityiskoulussakin.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Stephen Fry

Nimi: Moab is my Washpot

Kustantaja: Hutchinson (1997)

Lempeästi hullu arvio: ***

LA edestä ja LA takaa

Kirjoitin urheilijaelämäkerroista tekstissä "Mummoilua", ja innostuin kaikesta huolimatta tarttumaan uuteen tällaiseen. Viime vuosina on aivan liian monta kertaa, aivan liian lähellä ja aivan liian tuhoisin seurauksin vieraillut läheisteni elämässä kutsumattomana vieraana syöpä. Silloin kun on vaikeaa ja etsitään toivoa paranemiseen, on yksi nimi ylitse muiden: Lance Armstrong. Tuo mahdottomasta sairaudesta (kivessyöpä, etäpesäkkeitä keuhkoissa ja aivoissa) selvinnyt pyöräilijä, josta sen jälkeen tuli lajissaan legenda! Tällaisella ihmisellä on varmasti paljon sanottavaa ja annettavaa muille!

Armstrong on kirjoittanut kaksi omaelämäkertaa (Sally Jenkinsin kanssa): "It's Not About the Bike: My Journey Back to Life" (2000) ja "Every Second Counts" (2003). Näiden lisäksi hänestä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mm. toimittaja Daniel Coylen "Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France" (2005) Armstrongin ja tämän vastustajien kisoista vuonna 2004, jolloin Armstrong yritti voittaa historiallisen kuudennen kerran Ranskan ympäriajot.

Tartuin ensimmäiseksi kirjoista viimeisimpään (ja objektiivisimpaan, ajattelin). Daniel Coyle kertoo ympäriajojen salat ja kaivaa kilpailijoiden kaapeista luurangot. Kirja on hauska, helppolukuinen ja koukuttava, kuin skandaalilehti, jota ei malta laskea käsistään. Kirjan parasta antia ovat osiot, joissa kerrotaan tästä eksoottisesta lajista ja sen kilpailijoista: kauden ensimmäisissä kisoissa kilpailijat nipistelevät toisiaan muka vahingossa, mutta tarkistavat näin toistensa rasvaprosentin; pyöräily on joukkueurheilua ja jokaisessa joukkueessa on yksi tähti, jolle pedataan voittoa ja muut ovat tämän "orjia", avustajia, joista kukin erikoistunut johonkin osa-alueeseen kuten jyrkkiin ylämäkiin, sprinttiin tai aika-ajoon; huippu-urheilijat eivät tee muuta kuin treenaavat, syövät ja nukkuvat, joten tällaisen kanssa eläminen on paljolti kuin taaperon hoitamista.

Coylen kirja oli niin hauska ja antoi kilpailijoista niin kiinnostavan kuvan, että halusin seuraavaksi tutustua vielä paremmin Armstrongiin, joka on Coylen mukaan käsittämätön luonnonlahjakkuus, valtavan vaativa (kaikkia kohtaan) ja melko häikäilemätönkin. Halusin myös tietää mitä Armstrong itse vastaa jatkuviin doping-syytöksiin.


Siispä vuorossa oli hänen ensimmäinen omaelämäkertansa, jossa hän kertoo nuoruudestaan, haaveistaan, treenaamisestaan ja syövästään, sekä siitä paranemisesta ja sen jälkeisistä huippuhetkistä. Hän kasvoi ilman isää pikkukaupungissa ja huomasi koulupoikana olevansa hyvä kestävyysurheilija. Hän juoksi ja ui kilpaa, ja osallistuttuaan kylmiltään ensimmäiseen triathloniinsa, voitti sen reilusti. Hän innostui lajista ja alkoi saada rahaa myös pyöräkisoissa. Ja siitä se lähti. Varsinaisen koulutuksensa Armstrong sai ajaessaan kilpaa Keski-Euroopassa, osaamatta kieltä, tuntematta tapoja, tunnistamatta ruokia. Nöyrtyminen voittajasta tukijoukkoihin antoi lisäpuhtia kisaamiseen ja teki Armstrongista entistäkin vahvemman. Kunnes hän törmäsi kaikkein kovimpaan vastustajaansa, syöpään.

Armstrong kuvaa hyvin tarkasti elämänsä vaikeita asioita, saamme tietää hänen käyttämänsä syöpälääkkeet ja niiden sivuvaikutukset, samoin kuin miltä tuntuu kun oma joukkue ei enää huoli häntä joukkoonsa, kun hän vaimonsa kanssa läpikäy lapsettomuushoitoja tai kun yleisö vihaa häntä (omien sanojensa mukaan väärien) doping-syytösten vuoksi. Välillä yksityiskohtaisuus on hieman puuduttavaa, mutta kiinnostavimmillaan Armstrong on kertoessaan Ranskan ympäriajoista, ja tästä hän kertoo vetävästi ja hauskasti.

Arvostan intohimoisia ja määrätietoisia ihmisiä, ja Armstrong kuuluu näiden huippuihin. Hän on myös pikkutarkka jääräpää, vaativa ja äreä, äärimmäisen keskittynyt ja itsekäs. Mutta ilman näitä ominaisuuksia ei tulla maailman parhaaksi missään lajissa, ja Armstrong on paitsi lahjakas, myös hurjan kova harjoittelija. Hän testasi neljän tunnin vuoristo-osuuden etukäteen sateessa, mutta ei kokenut vielä ymmärtävänsä etappia tarpeeksi hyvin, ja nousi sen heti perään uudelleen. Tinkimättömyydestään ja sisukkuudestaan huolimatta hän ei koe voittaneensa syöpää, koska sitä ei voiteta. Hän on selvinnyt siitä. Hän sanoo, että jos hänen pitäisi valita syövän ja Ranskan ympäriajojen voiton välillä, hän valitsisi syövän. Koska ilman sitä hän ei olisi oppinut suunnittelemaan elämäänsä, selviämään häviön kanssa, olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat - ja ilman näitä hän ei olisi voinut voittaa yhtäkään Ranskan ympäriajoa, saati useita peräjälkeen.

Armstrongin elämänasenne ja tavoitteellisuus on ihailtavaa. Kirjallisia ansioita tällä teoksella ei ole, mutta se tarjoaa viihdettä ja inspiraatiota. Ei kuitenkaan niin paljoa, että haluaisin lukea hänen toisen omaelämäkertansa, ainakaan heti.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France
Kirjailija: Daniel Coyle
Kustantaja: Harper Collins (2005)
Asteriinan arvio: **½

Nimi: It's Not About the Bike: My Journey Back to Life
Kirjailijat: Lance Armstrong & Sally Jenkins
Kustantaja: Putnam (2000)
Asteriinan arvio: *½

Mummoilua

Tänään ovat kaverini kertoneet istuttaneensa pelargonioita ja syöneensä pihlajanmarjakarkkeja. Siis niitä kukkia ja karkkeja, joita mummoilla aina on. Tämä toi mieleeni kirjallisen vastineen: elämäkerrat. Ainakaan minun mummoni ei juuri muuta lue, mitä nyt Laila Hirvisaarta ehkä.

En ole lukenut kovinkaan monta elämäkertaa, ja suhtaudun niihin melko skeptisesti. En pidä tositapahtumiin perustuvista elokuvistakaan, sillä mielestäni hyvä tarina on aina parempi kuin totuus. Liian orjallinen todenperäisyys on pelkkä rasite, ja etenkin omaelämäkerrassa on suuri vaara totuuden kaunisteluun.

Hyllystämme löytyy pikaisella kurkistuksella ainakin muutama elämäkerta: urheilijoita (Paula Radcliffe, Juha Väätäinen, Paul Gascoigne, Steven Gerrard), taiteilija (Vincent van Cogh) ja elokuvantekijöitä (Woody Allen, Humphrey Bogart, Katharine Hepburn, Lauren Bacall). Ja Einstein. Kaikkia en ole edes lukenut (mm. tuota Einsteinia, enkä ole myöskään perheemme jalkapallofani). Paula Radcliffe on kuitenkin sen verran kiinnostava ja kiistanalainen henkilö, että ahmin hänen omaelämäkertansa lähes yhdeltä istumalta.

Kaikki juoksun ystävät ja penkkiurheilijat tietävät tapauksen: suuret odotukset, tärkeä kisa, täysi floppi. Ateenan olympialaisista muistetaan Paula Radcliffen surkea olemus jalkakäytävän reunalla, Lontoon maratonilta kakkapysähdys kameroiden edessä, Edmontonin MM-kisoista kyltti "EPO cheats out". Radcliffe on kuitenkin maailman nopein naismaratoonari ja maastojuoksija pitkillä matkoilla, periaatteen nainen joka antaa aina kaikkensa, ja tuore äiti, joka voitti New Yorkin maratonin kun hänen esikoistyttärensä oli 10 kuukauden ikäinen.

Suomalaisittain elämäkerrassa huvittaa Radcliffen muistot Turun-visiitistä: hän ei saanut nukuttua kesäyön auringolta, ja teippasi hotellihuoneen ikkunoihin mustat jätesäkit.

Radcliffe vaikuttaa aidolta, rohkealta, särmikkäältä ja sydämelliseltä ihmiseltä. Huippu-urheilijaksi ei tulla ilman määrätietoisuutta, mutta harva pystyy nousemaan pilkatusta epäonnistujasta uuteen voittoputkeen. Hänen päättäväisyytensä ja kykynsä unohtaa tappiot ovat se, mikä erottaa katkerat ex-urheilijat todellisista sankareista.

“I am not going to let Athens affect the rest of my life.”

"There are people... who choose not to let others get too close, or to put themselves in certain situations, because they are afraid of getting hurt. I have never been like that. Being hurt once is no reason to lock your heart away. Hurt heals, and if you never take chances you might never find who or what you're looking for."

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Paula: My Story So Far.
Kirjailija: Paula Radcliffe with David Walsh
Kustantaja: Simon & Schuster UK ltd (2005)

Asteriinan arvio: ****