Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomennokset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomennokset. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. syyskuuta 2012

Korttitalo

Oho, nuorisoa on ollut ennenkin. Ja se musiikki, all that jazz. Ensimmäisen maailmansodan kokeneen, kadotetun sukupolven ääni F. Scott Fitzgerald kuvaa kirjassaan ”The Great Gatsby” nuorten aikuisten menoa New Yorkin kupeessa Long Islandilla. Jazz-aika päättyi 1930-luvun suureen lamaan, mutta Fitzgeraldin kirjassa lamasta ei ole tietoakaan. Kirjan kertoja seuraa vierestä glitteratin juhlimista ja korttitalojen romahtamista niin yksilöiden, pariskuntien kuin suurten juhlaseurueidenkin kohdalla.

Kiinnostavasta aiheesta huolimatta en pitänyt kirjasta kovinkaan paljon. Yksi syy saattaa olla se, että luin kirjan englanniksi, ja minulta meni osa kuvailusta ohi. Katsoin sanakirjasta mitä tarkoittaa jaunty, sillä sitä käytettiin kirjassa usein, mutta kaikkea en viitsinyt tarkistaa. Toki ymmärsin suurimman osan ja toisaalta nautin vanhentuneesta kielestä, jossa gay ja snob tarkoittavat sitä mitä ne alun perin tarkoittivat. Samalla mietin sitä, miten sanojen käyttötarkoitus muuttuu, asia jota olemme sivunneet tässä blogissa aikaisemminkin.

Woody Allenin elokuvassa ”Midnight in Paris” seikkailee Ernest Hemingwayn lisäksi mm. F. Scott Fitzgerald ja Zelda-vaimo. Kirjahyllyssäni odottaa heidän suhdettaan käsittelevä kirja ”Yö on hellä”, ja ehkä palaan aiheeseen myöhemmin. Nyt jään odottamaan Great Gatsbyn uutta elokuvasovitusta. Trailerin perusteella elokuva näyttää oikein hyvältä. Kun katsoin trailerin uudestaan kirjan luettuani, ymmärsin kohtauksista paljon enemmän.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Great Gatsby (1925)
Kirjailija: F. Scott Fitzgerald
Kustantaja: Wordsworth Classics (1993)

Mian arvio: ** 1/2

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Narinaa käännöksestä

Hyvä käännös antaa lukijan nauttia tekstistä rauhassa. Tämän ei tarvitse miettiä sanavalintoja tai edes sitä, millä kielellä alkuperäinen kirja on kirjoitettu, vaan voi keskittyä itse tarinaan ja kieleen ajattelematta välikättä, jona kääntäjä on toiminut. Kehuin Diego Maranin kirjan suomennosta taannoin kovasti.

Ikävä kyllä tällä erää en voi kehua käännöstä, jonka vuoksi uuden lempikirjailijani kirjan juoni muuttui omituiseksi, sanavalinnat herättivät ihmetystä, ja vain 30 sivun jälkeen päätin luopua yrityksestä lukea kirja suomeksi. Vielä suuremmaksi ihmetyksen tekee se, että kirja on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, jota olen aina pitänyt suuressa arvossa.




















Heti ensilehdillä totean, että kirja on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta, mikä ei tietenkään tiedä hyvää. Mutta kun kerran kyseessä on arvostettu kirjasarja, päätän olla välittämättä asiasta lainkaan ja vain keskittyä nauttimaan lukuelämyksestä, jota olen säästellyt jo muutamien viikkojen ajan.

Kirja alkaa preludilla, jossa minäkertojan vanha tuttu, nuori nainen on kuollut. Hän muistelee heidän aikaansa yhdessä ja heidän keskustelunsa päättyy seuraavasti (sivu 14):


"Minä aion elää kaksikymmentäviisivuotiaaksi", hän sanoi, "ja kuolla sitten."

Joulukuussa kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli kuollut
kahdenkymmenenkuuden ikäisenä.
Toinen osa (sivu 15, edellisen tekstin vastakkaisella sivulla) on otsikoitu seuraavasti:
HEINÄKUUSSA KAHDEKSAN VUOTTA MYÖHEMMIN.

Eli siis ilmeisesti muutamaa kuukautta ennen tytön kuolemaa. Toinen osa alkaa sillä, että minäkertoja palaa kotiin humalassa ja hänen kodissaan on odottamatta joku itkuinen nuori nainen. Minälukija oletan kyseessä olevan tämän saman tytön, mutta minäkertoja kertookin naiselle "Olin hautajaisissa. Sen jälkeen menin Shinjukuun, yksin." ja jatkaa siitä, kuinka tämä hänen vuosien takainen tuttunsa kuoli. Pian tekstistä käykin ilmi, että nainen asunnossa on minäkertojan vaimo, ja he ovat juuri eronneet.

Palaan tarkistamaan mistä kuukausista tässä oikein puhuttiin, ja päättelen että ehkä kyseessä onkin sitten seuraavan vuoden heinäkuu, tai kenties minäkertoja valehtelee hautajaisista. Jatkan lukemistani epäluuloisena ja alan kiinnittää entistä enemmän huomiota kökköihin sanavalintoihin.

Sivu 20: "Ojensin hänelle kasvopaperirasiaa."
Pohdin, tarkoittaako tämä kenties sellaisia ilmaisia, pieniä nenäliinapakkauksia, joita Tokiossa tyrkytetään jalankulkijoille, vai ehkäpä sellaista jenkkiläistä suurta pahvirasiaa. Kun suomeksi puhuttaisi varmaan vaan nenäliinoista.

Sivu 25 (eron jälkeen): "Mikään ei muuttunut päivittäin, ei yhtään mikään."
Tuota noin, ei kai minkään päivittäin pitäisikään muuttua? Tässä varmaankin tarkoitetaan ihan vain hänen päivittäistä elämäänsä?

Sivulla 30 alkaa kolmas osa, joka on otsikoitu:
SYYSKUUSSA KAKSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.

En kestä enempää, vaan päätän selvittää mistä kuukaudesta nyt oikein onkaan kyse. Tilaan kirjan alkuosan Amazonista ilmaiseksi Kindlelle ja tarkistan yllämainitsemani kohdat. Englanninkieliset tekstit kuuluvat seuraavasti:

"July, eight years later, she was dead at twenty-six."
"I held out a box of tissues to her."
"Nothing changed from day to day, not one thing."

Näistä ja niistä muutamasta muusta rivistä, jotka luen englanninkielistä painosta, huomaan kielen soljuvuuden ja helppouden, näissä ei ole mitään ihmettelyn aihetta. Kun taas suomenkielisessä versiossa oli kummallisuuksia, oli keskityttävä lukemaansa tarkkaan ja palattava tarkistamaan asioita. En puhu tässä blogitekstissä itse kirjasta mitään, vaan aloitan sen kokonaan alusta englanniksi, ja koetan unohtaa alun pettymyksen. Tilaan kirjan Kindlelle ja palautan kirjastoon kirjan, joka pistää miettimään myös sitä, kannattaako kyseistä kirjasarjaa enää kerätä hyllyyn.

Suomennos pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirjan nimi: 羊をめぐる冒険 Hitsuji o meguru bōken
Kustantaja: Kodansha (1982)

Englanninkielinen nimi: A Wild Sheep Chase
Kääntäjä: Alfred Birnbaum
Kustantaja: Kodansha International (1989)

Suomenkielinen nimi: Suuri lammasseikkailu
Suomentaja: Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi (1993)

Asteriina kieltäytyy arvioimasta.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Sanattomuuden tuska ja kääntämisen vaikeus










Joskus kirjan lukeminen voi olla seikkailu. Tämän kirjan kohdalla ennätin innostua, pettyä, vaihtaa kieltä ja ilahtua, vain muutaman päivän kuluessa.

Kaikki alkoi Facebookista. Kaverini linkitti kirja-arvostelun Diego Maranin romaanista "New Finnish Grammar", ja olisin halunnut kirjan välittömästi Kindleeni. Tämäpä ei onnistunutkaan, sillä näköjään kaikista uusista kirjoista ei ainakaan heti tehdä Kindle-versiota. Tilasin sitten pikapikaa ihan aidon paperisen version Amazon UK:sta, ja jouduin odottamaan muutaman päivän ennen kuin pääsin aloittamaan. Näin suuresta innosta ja odotuksesta ei kai muuta voikaan seurata kuin pettymys, ja eritoten harmistuin kirjan kielellisistä ja kulttuurisista virheistä, vaikka pidinkin kirjan kielestä kovasti. Kirjoitin arvostelun, jossa toivoin että kirja suomennettaisiin ja samalla virheet korjattaisiin. Ja sitten sattumalta huomasin, että kirja onkin jo suomennettu nimellä "Sotilas ilman menneisyyttä", vuonna 2003. Ja että kirja olisi saatavilla lähikirjastossa! Kun luin kirjan suomeksi, se oli aivan täydellinen. Suomentaja oli löytänyt juuri oikeat sanat kuvaamaan tekstin vivahteita, ja tarina sai paitsi siloisen ulkoasun, myös vieläkin kauniimman kielen. Sen kielistä kauneimman.

Kirja todella on kaunis, hienovireinen kuvaus kielestä, muistista, unohduksesta ja kaipauksesta. Suomalaisuuden omaleimaisuus ja herkkyys tehdään näkyviksi muistinsa ja kielensä kokonaan kadottaneen Sampo Karjalaisen kautta. Hän löytyy Italiasta vakavasti loukkaantuneena, vain nimilappu rinnassaan viitteenä kansallisuudesta, ja saapuu Suomeen etsimään itseään Suomen kielen ja kulttuurin kautta. Hän opiskelee suomea väenvängällä vääntäen ja yrittää ymmärtää suomalaisuutta ja samalla itseään kieliopin, kirkon, Kalevalan ja koskenkorvan keinoin. Hän tutustuu suomalaisuudesta palavasti saarnaavaan pastoriin (Olof Koskela) ja eteeriseen sairaanhoitajaan (Ilma Koivisto), mutta ilman keinoja ilmaista omia tunteitaan tai edes muistoa siitä mitkä omat tunteet voisivat olla, hän ei kykene kohtaamaan muita ihmisiä, ja naisen sijaan heittäytyy suomen kielen syliin.

Jatkosodan aikainen Helsinki piirtyy lukijan mieleen ensin ankeana ja harmaana, sitten vihreänä ja valoisana, aikana, jolloin vain meri mustuu yöaikaan ja jolloin auringonvalo luo "sopimatonta hilpeyttä".

Lingvistille kirja on yhtä tykitystä: "tunnistin sanat, joissa monikon genetiivi räjäytti rakenteen ja hävitti loppukonsonantin niin että tuloksena oli tyystin eri kirjainten sekamelska."

Marani kuvaa kuinka kieli muovaa persoonaa ja jopa kasvonpiirteitä, miten jännittävää uuden kielen opiskelu voikaan olla, ja miten tutut käsitteet saavat lähes maagisia voimia eri kielillä.

"Suomi on kieli, jota pitäisi pelkästään laulaa - laulu on sen oikea elementti, sen morfologia."

Kukaan ei ole koskaan kuvannut niin upeasti suomen kieltä, sen erityispiirteitä ja sitä, miten se tekee meistä erityislaatuisia.

"Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen tai taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla; noiden järvien pohjaa peittää puhainen levä, yhtä punainen kuin puiset metsästysmajat, yhtä punainen kuin pensaiden marjat, jotka vuotavat kesäisin verta."

Kirjailija on italialainen EU-lingvisti, joka on kehittänyt parodisen keinokielen, "europanton". Ikävä kyllä uusi, englanninkielinen laitos on täynnä virheitä, enkä voi käsittää miten ketään suomalaista ei ole ensin pyydetty tarkistamaan kieltä ja faktoja: kirja on täynnä virheitä kirjoitusasussa ("to sing is laulua"; "Tervetuloa talossa! (Welcome home!)"; "toivatta - - - no hope"; "Ilmaringen, Lamminkainen, Pojhola, Kalea"; skandinaavisia kirjainmerkkejä ei ole käytetty jostakin syystä lainkaan) ja kulttuurin ymmärtämisessä ("bottle containing a white liquid - - - koskenkorva", Kullervo: "May I find death - - - in the belly of the barracuda!"). Suomenkielinen laitos sen sijaan antaa lukijan hengähtää ja vain nauttia kielestä.


Tarina on yksinkertainen ja suloinen, silti päällimmäisiksi mieleen jäävät tarkkanäköiset, mutta pehmennetyt kuvaukset meistä ja kielestämme, Paavo Haavikon sanoin alkulehdellä: "Ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla".

Lisäksi kirja kannustaa tarttumaan uudestaan Kalevalaan, ja se ei voi olla huono asia!
"Sitten kun pystyt lukemaan Kalevalaa, olet pesunkestävä suomalainen; vasta sitten kun ihosi nousee kananlihalle kuullessasi sen runojen rytmin, kuulut oikeasti meihin!"

Kirja pähkinänkuoressa

Alkuperäinen italiankielinen nimi: Nuova Grammatica Finlandese
Kirjailija: Diego Marani
Alkuperäinen kustantaja: Bompiani (2000)



Suomenkielinen nimi: Sotilas ilman menneisyyttä
Kääntäjä: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Helmi Kustannus (2003)



Englanninkielinen nimi: New Finnish Grammar
Kääntäjä: Judith Landry
Kustantaja: Dedalus (2011)

Asteriinan arvio: ****