Pätkiksiä

Mahtavaa! Löysin vanhat kirjalistani ja -arvosteluni vuosilta 1996-2003! Tässä pätkiä niistä.

Toni Morrison: Jazz (Björkö 06/1999)

Morrison tuntuu vain kertovan ihmisten ajatuksia. Kuin huomaamatta tästä syntyy koskettava lukukokemus, kokonaisuus, joka koostuu pienistä runoista, eri henkilöiden ajatuksista ja kohtaloista. Tämä on sykähdyttävän kaunista, jonka haluaa kokea yhä uudestaan. Morrisonin kirjat luovat erinomaiset tunnelman ja surullisenkauniit henkilöt. Nämä ovat Amerikan mustia eri vuosikymmeninä ja eri historian vaiheissa, mutta tunteet ja tunnelma ovat yleismaailmalliset ja yleisinhimilliset. Ei voi olla lukijaa, jonka nämä henkilöt jättäisivät kylmäksi!

Mutta lukunautinnon eteen on tehtävä työtä ja oltava koko ajan valppaana - pitää muistaa kunkin henkilön taustat ja tulevaisuuden haaveet ja kuunneltava, kuunneltava tätä laulua. Kunpa joku osaisi säveltää näihin sanoihin oman laulun!

Roddy Doyle: the woman who walked into doors (Östra Mörskär 06/1999)

Paula on 39-vuotias leski Dublinista. Hänellä on neljä lasta ja työ siivoojana. Hän muistelee kaiholla avioliittonsa alkuaikoja ja kauhulla niitä 17 vuotta, jolloin kaikki meni pieleen. Paulan kerronta on selkeää ja kirkasta - hän osaa kuvailla millaista on himoita ryyppyä ja pelätä miehen potkuja. Yksinkertaisuudessaan Paulan tarina kertoo nykyajan kauhuista ja normaalielämästä. Paula ei kaunistele mitään, ei edes omaa haluaan kaunistella asioita.

Ilman tätä kirjaa Paulan tarina olisi jäänyt kuulematta. Uskomatonta, että mieskirjailija pystyy tällaiseen suoritukseen - kertomaan millin tarkkuudella millaista on olla murrosikäinen tyttö tai keski-ikäinen yksinhuoltaja!

Mary Higgins Clark: Let Me Call You Sweetheart (Västra Mörskär 06/1999)

Romanttinen jännäri, josta ei voi arvata kuka sen teki? Luettuani aiemmin 2-3 Mary Higgins Clarkin romaania pystyin jo melko varhain arvaamaan kuka on murhaaja - joku päähenkilön läheinen henkilö, jota ei missään vaiheessa epäillä...

Kun päähenkilö alkaa epäillä salajuonta, onkin yhtäkkiä kaikki ihmiset hänen ympärillään jollakin tavalla kytköksissä asiaan. Ja noin viisi ihmistä haluaisi tämän ystävällisen naisen ja hänen viattoman tyttärensä kuolevan! Kirja on kuin voileipäkeksi - ihan hyvä välipala jos sen kanssa napostelee jotakin hyvää. Ja tietää, että pääruokaa on pian tämän jälkeen tulossa ja aina välillä saa oikeita herkkupalojakin.

Helen Fielding: Cause Celeb (Kökar 07/1999)

"Bridget Jones' Diaryn" kirjoittajan esikoiskirja on satiiri brittiläisistä julkkiksista ja heidän suhtautumisestaan kehitysapuun kuin se olisi heidän ikioma PR-toimistonsa, johon voi turvautua kun mikään muu ei enää auta. Entä kun tilanne on päinvastainen? Kirjan tapahtumat ovat tahallisen koomisia ja ylitseampuvia. Silti lopussa en voinut olla kyynelehtimättä, niin koskettavalla tavalla kirjailija, joka on tenyt aiemmin dokumenttaja hätääkärsivistä Afrikan maista, kertoo kurjuudesta ja kärsivien ihmisten tunteista. Lukijakin tuntee tehneensä jotakin, osallistuneensa. Kunpa tästä hyvänolontunteesta jäisi jotakin keräyslippaisiinkin...

Täysin tuputtamatta, päin vastoin, kirjailija antaa lukijan oivaltaa maailman tilanteen. Kyyneleet on helppo haudata nauruun kun kyseessä eivät ole omat läheiset.

Kiran Desai: Hullabaloo in the Guava Orchard (Santorini 08/1999) ja
Robert James Waller: Slow Waltz in the Cedar Bend (Santorini 08/1999)

Kummassakin kirjassa Intialla on suuri rooli. Sen kuumuus, väenpaljous ja kirjavuus luovat taustaa kirjojen tapahtumille ja päähenkilöille. "Intia", voidaan sanoa selittämään henkilöiden käyttäytymistä. Se tekee ihmisen väkisinkin hieman erikoiseksi. Mutta siihen yhtäläisyydet jäävät. Toinen kirjoista on ihastuttava, erikoinen ja hauska, ja toinen typerä kioskikirjallisuuden edustaja.

Desain henkilöt ovat hassuja, mutta aina luonteelleen sopivia. Jos kyllästyy ympäröivään hulinaan, on aivan järkevää kiivetä sitä pakoon guavapuuhun. Ikävä kyllä hulina tulee perässä sinnekin ja vauhti vain kiihtyy. Lukiessa saa nauraa ääneen ja tuntee virkistyvänsä. Tällaisista ihmisistä haluaa lukea lisää!

Wallerin "jatko-osa" suositulle "The Bridges of Madison County" jää edellisestä kirjasta kauas jälkeen, eikä sekään ollut juuri muuta kuin sentimentaalista roskaa. Mutta tämä kirja voisi hyvin kuulua Harlekiini-sarjaan. Waller osaa kyllä kuvata rakastumista (sen hän on jo todistanut), mutta juoni ontuu pahasti: tiikereitä, kapinallisia ja salaisuuksia Intiassa! Kirjan luki parissa tunnissa, eikä näitä henkilöitä tule ikävä! Kirjassa eletään jatkuvia takaumia ja lopussa hypitään harva se sivu muutama vuosi eteenpäin. Ja näinkin tarina on pitkäveteinen!

Ian McEwan: Amsterdam (Enontekiö 12/2000)

Kirjassa oli kaikki ainekset: juonen kehittely huipentumaansa, henkilöiden sisäinen ajautuminen tuhoon, älykäs tapahtumasarja. Mutta kuten päähenkilön sinfoniasta, tästäkin jäi puuttumaan se jokin. Olisin kovasti toivonut tästä mestariteosta ja hyvin avoimin mielin ja positiivisesti suuntautuen etenin lukemisessani. Mutta loppu oli kuitenkin pettymys.

Mitä kirjasta sitten puuttui: henkilöiden ajautuminen hulluuteen ei ollut uskottavaa - sisäinen pakko kyllä välittyi, mutta kummankin valitsema loppu olisi vaatinut lisäselitystä ollakseen yhtään johdonmukainen. Ehkä enemmän yhteistä keskustelua, asian nostamista esiin enemmän.

Brett Easton Ellis: Glamorama (Enontekiö, millennium)

Kirjasta löytyi lopulta ideaa ja sanomaa, vaikka se ei meinannut millään lähteä käyntiin. Alun sekava, hektinen kuvaus päähenkilön ryntäilystä, mallimaailmasta, julkkiksista ja jatkuvasta hillumisesta päättyi klubin avaamiseen ja siihen, miten kaikki ennakoitu paha käy toteen. Typerä päähenkilö vain ei näe ennusmerkkejä. Tästä kirja vasta alkaa ja siinä näkyy muutakin ideaa kuin nimien pudottelu, juhliminen, vaatteet ja viileys.

Ellis yhdistää kaunokirjallisen ilmaisun viihdyttävään juoneen erinomaisella tavalla. Ei ole hänen vikansa, että kannen mainoslause ärsyttää (tyyliin: kirja, jonka jokainen haluaa voida sanoa lukeneensa, kuten the Beach, Perfume ja Secret History). Harva kirjallisuuden ystävä olisi ylpeä siitä, että on lukenut tämän bestsellerin... Mutta bestseller-status ei tee kirjalle oikeutta. Ellis on erinomainen kirjailija, joka on liian suosittu ollakseen arvostettu.

Hannu Raittila: Canal Grande (01/2002)

Olin jo todennut, että suomalaiset mieskirjailijat eivät minua lämmitä, mutta päätin vielä yrittää. En lämmennyt, en. Kirja on erittäin miehinen; pitkäveteinen mutta tylsä. Yksi kirjan kolmesta miespäähenkilöstä, dosentti Heikkilä, jaarittelee loputtomasti Venetsian arkkitehtuurista, keskiajasta, sodista, kirkolliskokouksista ja niin edelleen, ja kumpikin mieskertojista toistaa tämän tarinoinnin vuorollaan. Lukija saa siis tuplaselostuksen jokaisesta puuduttavasta puheenvuorosta.

Kirjassa parasta on suomalaisen insinöörin ja italialaisen kulttuurin kohtaaminen. Insinöörismies on todella aito: hän pitää funktionalismia parhaana maailmankatsomuksena, eikä voi käsittää italiaanojen koristeellisuudenhalua. Venetsiakin on hänen mielestään epäkäytännöllisyydessään ruma. Sillä aikaa kun kansainvälinen komitea venetsialaisen byrokratian kourissa pähkäilee miten päästä alkuun kaupungin pelastamisessa uppoamiselta, insinööri Marrasjärvi on jo rakentanut mittauslaitteita, hankkinut tietokoneet, tutkinut kanavat ja tutustunut tarpeellisiin virkamiehiin, samalla kun hoitelee töitään ja perhettään Suomessa.

Matti Yrjänä Joensuu: Possu ja paavin panttivangit (Jurmo 07/2002)

Eurolla ostettu kesäpokkari yllätti täysin. Järjettömän nimen takaa paljastui herkkä, kaunis kuvaus vanhan avioparin viimeisistä päivistä, katkeruuden ja rakkauden aiheista. Vuonna 1977 kirjoitetun kirjan kieli huvitti suuresti: "Meikku tappaa saletisti". Päähenkilö Possu jäi vieraaksi, unenomaisesti koetuksi uhaksi, hänen puheensa ja tekonsa järjettömiksi ja lukija alkaa yhdessä vanhan naisen kanssa epäillä tämän ymmärrystä: onko koko kaappausdraama lainkaan totta?

Kirja on ennemminkin jännityskertomus tai novelli - pariin vuorokauteen mahtuu muistoina koko elämä. Suosittelen lämpimästi ja aion pyörtää puheeni kaikkien miesdekkaristien yksitotisuudesta ja lukea myös muuta Joensuun tuotantoa, jota olen ennakkoluuloisesti karttanut.

Aidan vierestä

Tein amatöörimäisen virheen ja aloin lukea heti Nick Hornbyn (Juliet, Naked) perään toista suurta suosikkiani, Ian McEwania (Solar). Ei olisi pitänyt. Olisi kannattanut ensin huuhtoa Hornbyn hullunkurinen ironia jollakin aivan toisenlaisella tekstillä ja vasta sitten tarttua McEwaniin. Nyt tämä tuntui epäreilun kuivalta, etenkin kun kyseessä oli satiiri (joka ei ole McEwanin ominta aluetta) ja päähenkilötkin olivat hämmästyttävän samankaltaiset: keski-iän ylittänyt pönäkkä mies, joka on joskus elämässään saavuttanut jotakin suurta, ja jolla on takanaan useita epäonnistuneita avioliittoja.

Solarin päähenkilö on Michael Beard, kohta kuusikymppinen pieni ja paksu Nobel-fyysikko, joka on oikea opportunisti: hän on elämässään saavuttanut paljon asioita sattumalta, eikä osaa nauttia niistä, vaan haikailee aina jostakin muusta. Hänen halunsa saada osakseen arvostusta saattaa hänet useisiin hölmöihin tilanteisiin, joista jotkut saavat naurahtamaan ääneen, mutta monet vain irvistelemään vaivautuneena. Lopultakaan en oikein osaa päättää pidänkö tästä hahmosta lainkaan, ja toivoisinko hänen selviävän sotkuistaan vai saavan oikein kunnon opetuksen siitä, miten ihmisiä kuuluu kohdella. Viiden avioliiton ja lukemattomien syrjähyppyjen jälkeen hän ei ole koskaan ollut rakastunut, mutta lopulta saattaa päästä kokemaan tämän tunteen, vasta kun kaikki muu kaatuu päälle.

Solarissa on myös sanomaa. Maapallo kuumenee, ilmastonmuutos on jo tapahtunut. Yksittäisten ihmisten hyvät teot eivät enää riitä, vaan tarvitaan mullistavia ideoita, joista on myös taloudellista hyötyä, jotta niitä lähdetään tosissaan kehittelemään. Kirjassa uusia ideoita esitellään useita, mm. oma tuuliturbiini jokaiselle katolle ja keinotekoinen fotosynteesi, jolla veden molekyylit hajotetaan auringonvalolla typeksi ja hapeksi - polttoaineeksi.

Kirjan tapahtumat osuvat vuosille 2000, 2005 ja 2009, ja kunakin ajankohtana Beard muistelee aikaisempia tapahtumia niin, että lukijan on vaikea pysyä kronologiassa perässä. Onneksi ei tarvitsekaan, vaan kaikki Beardin sotkut kulkevat hänen mukanaan, vaikka hän itse on hyvä unohtamaan ikävät asiat ja hyppäämään seuraavaan helppoon ratkaisuun tuossa tuokiossa. Tämä nobelisti ei mene vain siitä, missä aita on matalin, vaan aidan vierestä, odottaen aplodeja.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Solar
Kirjailija: Ian McEwan
Kustantaja: Random House (2010)

Asteriinan arvio: ***+