Kongon viidakon lähetysasemalla oli tarkka istumajärjestys, moraali ja aikataulu. Uusi tulokas istui pöydän ääressä huonoimmalla paikalla, kunnes eteni paremmalle paikalle luonnollisen poistuman kuten kuuden vuoden keikkatyön tai kuolemantapauksen kautta. Moraali ei sallinut alkoholin juomista, parhaimmat pidättäytyivät myös kahvin nauttimisesta sen kiihottavan vaikutuksen vuoksi. Kukaan ei koskaan myöhästynyt työtehtävistä niin kauan kuin jalat kantoivat. Toisaalta sunnuntaisin ei saanut tehdä työtä edes terveysasemalla.
Louise A. Stinetorfin kirja Valkoinen noitatohtori kertoo siitä, kuinka nelikymppinen amerikkalaisnainen lähtee joskus 1900-luvun alkupuolella toteuttamaan kutsumustaan Afrikkaan. Tähän asti oman elämän toteuttamisen olivat estäneet vanhempien ja sisarusten elämät, joille yksinäisen naisen tarpeet olivat aina alisteisia. Kun odottaa tarpeeksi kauan, niin kolmen vuoden pakollinen sairaanhoitajakoulutus parikymmentä vuotta nuorempien joukossa on enää hidaste. Kongossa tarvittiin terveydenhoitohenkilökuntaa.
Matka Atlantin yli kesti kauan ja matka ylös Kongo-jokea saman verran. Ihmettelin monta kertaa sankarittaren kestävyyttä. Lähetysasemalla hoidettiin sekä sielua että ruumista, lääkärit ja sairaanhoitajat tekivät pitkiä päiviä saatavilla olevien resurssien puitteissa. Lähetystöasemalla oli myös koulu. Viidakkoon sopeutuminen oli jokapäiväinen haaste ja heimojen kanssa piti tulla toimeen. Tulokkaiden ja paikallisten tavat olivat kirjaimellisesti eri maailmoista.
Tämä on taas tällainen vanhanaikainen lukuromaani, joka sattui löytymään kirjahyllystäni. Kirjastosta en olisi tätä osannut tai viitsinyt etsiä, ja mieleeni tuleekin, kuinka paljon hyvää luettavaa katoaa aina sukupolvien vaihtuessa.
Kirjailija: Louise A. Stinetorf
Nimi: Valkoinen noitatohtori
Alkuperäinen nimi: White Witch Doctor (1950)
Suomentanut: Inkeri Hämäläinen
Kustantaja: Tammi (1951)
Mian arvio: ***
