perjantai 24. kesäkuuta 2011

Taas juhannus kokouksessa

Presidentti Martti Ahtisaari johti Suomen valtuuskuntaa, kun maamme EU-jäsenyys vahvistettiin Korfun huippukokouksessa juhannuksena 1994. Jäsenyysneuvottelut olivat välillä hankalia, sillä silloisen puheenjohtajamaan Kreikan ministeri Theorodos Pangalos käyttäytyi huonosti suomalaisia kohtaan. Viime vuonna Pangalos oli Kreikan varapääministeri, kun Kreikka alkoi hakea taloudellista apua euromailta, joihin Suomikin kuuluu. Tänä juhannuksena pääministeri Jyrki Katainen osallistuu Brysselissä huippukokoukseen, jossa Kreikka pyytää euromailta lisää lainaa. Kataisen mukaan tulevat viikot ja kuukaudet ovat Euroopan ja Suomen taloudelle ”haastavia”.

En ole harrastanut EU-asioita kymmeneen vuoteen, mutta nyt ne tuntuvat taas kiinnostavilta. Olin 1990-luvulla innokas EU:n kannattaja, mutta nyt olen muuttunut kriittisemmäksi. Luin uudestaan Lasse Lehtisen vanhan EU-hehkutuksen testatakseni (kyllä, se on sana, tes-ta-tak-se-ni, suomen kieli jaksaa yllättää minut aina vaan, mutta takaisin asiaan) mielipiteitäni. Arvostan taitavia kirjoittajia, ja Lehtinen on sellainen. En ole useinkaan hänen kanssaan samaa mieltä, mutta minua on aina kiinnostanut, mitä hänellä on sanottavaa.

Lehtinen on toimittaja, kirjailija ja poliitikko (oikeistodemari). Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (3o kirjaa 30 vuodessa) on tasoltaan vaihtelevaa. Lukulistallani on Lehtisen kunnianhimoinen trilogia Suomen jälleen-rakennuksesta, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Poliitikko Lehtinen oli aikoinaan yksi Martti Ahtisaaren löytäjistä ja nyt itse mahdollisesti SDP:n tuleva presidenttiehdokas. Kuten toinen ex-poliitikko Kirsi Piha (HS/Lukupiiri), myös Lehtinen on pitänyt kirjallisuusaiheista blogia (IS/Kirjanpitäjä). Lehtinen on vuonna 1989 perustetun Euroklubin pitkäaikainen puheenjohtaja. Silloin oli radikaalia puhua Euroopan integraation puolesta. Nykyään on radikaalia puhua sitä vastaan.

Lasse Lehtisen kirja ”Euroopan umpisuoli” käsittelee Suomen syrjäistä asemaa. Lehtisellä riittää kerrottavaa, mutta enää kirja ei tee minuun samanlaista vaikutusta kuin vuonna 1992. Kansankielellä EU-asioista puhuminen on aina hyvä, mutta kirjan tyyli huumorin ja paatoksen välillä ei (enää) vakuuta. Myös rakenne on ongelmallinen, sillä aiheet hyppivät suurista kysymyksistä Lehtisen tuttavien henkilökuviin. Lehtisen kirja on aikaansa sidottu sekä hyvässä että pahassa. Pahaa on se, että kirja on vanhentunut. Hyvää on se, että sitä lukiessa mieleen tulee aikakauden puheenaiheita, jotka muistuttavat, kuinka erilaisessa maailmassa silloin elimme.

Euroopan integraatiokehityksessä on kaksi ulottuvuutta: laajeneminen ja syveneminen. Laajeneminen tarkoittaa sitä, että otetaan uusia jäsenmaita. Suomi tuli EU:n jäseneksi ”ruotsalaisen Volvon kyydissä eikä myöhemmin puolalaisella Fiatilla”. EU laajenee edelleen, mutta jäseniä on ainakin toistaiseksi vähemmän kuin Euroviisuissa. Syveneminen tarkoittaa sitä, että yhteiseen päätöksentekoon otetaan lisää (valtiolle kuuluvia) toimintoja. Talous- ja rahaliitto oli tässä merkittävä askel. Seuraavista askeleista en osaa sanoa. Pitäisikö rajata vaihtoehdot kahteen, kysyä yleisöltä vai kilauttaa kaverille?


Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Euroopan umpisuoli
Kirjoittaja: Lasse Lehtinen
Kustantaja: WSOY (1992)

Mian arvio: *

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Lepolassea kohti

Kirjahullu vetäytyy kohta lepolasseensa lukuasentoon. Päivitystahti saattaa hidastua (muttei lopahtaa), koska lepolassessa tulee helposti uni.  Lisäksi aika ja paikka unohtuu, kun kuuntelee puissa suhisevaa tuulta.

Kirjahullu aikoo tirsailun lisäksi lukea monta, monta kirjaa. Ja syödä mansikoita. Ja hoitaa ihan pikkuisen puutarhaa. Ja maalata ihan hitusen taloa. Ja käydä uimassa. Ja leikkiä pihaleikkejä. Ja tehdä raparperipiirakkaa.

Kirjahullu ei aio ajatella työasioita. Tai stressata. Tai tuntea huonoa omaatuntoa tirsojen vetämisestä. Eikä kirjahullu aio pingottaa mistään ylimääräisestä, kuten lukemattomista venäläisistä klassikoista. Lievää tunteiden kiristymistä saattaa korkeintaan aiheuttaa mansikkakauden lyhyys, liian täysi pakastin ja talomaalin loppuminen. Ja se, ettei voi ihan koko ajan syödä jäätelöä, koska välillä pitää muista juoda jotain.

Mitä teidän kesäänne kuuluu?

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Lapsi sotakoneena

Kirjahullua on väsyttänyt viime aikoina. Liikaa töitä. Liikaa stressiä. Ei energiaa. Ei puhtia. Ei voimia kääntää sivuja. Ei silmiä voi väkisinkään auki pitää, vaikka kirja olisi kuinka kriittisessä kohdassa tahansa. 

Tässä vireystilassa, tai oikeammin sen puutteessa puskin läpi Orson Scott Cardin scifiklassikon Ender’s Game.  Kyse ei ollut paksusta kirjasta, eikä erityisen kimurantista teoksesta, mutta silti lukeminen kesti kirja-ahmatin mittapuussa lähes ikuisuuden.  Eihän kirja tietenkään millään etene, jos sen lukemiseen käyttää ne päivän väsyneimmät hetket juuri ennen nukkumaanmenoa. Eikä asiaa auta, jos joutuu kertaamaan edellisenä iltana lukemansa sivut, koska edellisen illan käänteet ovat jo pyyhkiytyneet mielestä pois. Jos niitä edes lukikaan.

Mutta asiaan. Cardin kirja kertoo pienestä Ender Wigginistä, ihmiskunnan toivosta. Ender omaa oletettavasti kaikki ne ominaisuudet, jotka voivat pelastaa ihmisrodun planeettaamme uhkaavilta valloitushaluisilta muukalaisilta. Wigginin perheen kolmas lapsi erotetaan kuusivuotiaana perheestään ja hänet temmataan taistelukouluun, jossa päivät täyttyvät taistelusimulaatioista. Pikkuruinen Ender on poikkeuksellinen strateginen lahjakkuus, joka nousee nopeasti taistelukoulun parhaaksi oppilaaksi ja koko ihmiskunnan potentiaaliseksi pelastajaksi. Mutta tällä kaikella on hintansa. Yksinäisyys, muiden oppilaiden kateus ja jatkuva paine jättävät jälkensä taktiseksi aseeksi luotuun pieneen poikaan. Opettajat ja sotilasjohto tekevät tietoisia, epäinhimillisiä valintoja, koska ilman Enderin täydelliseksi hioutuneita sotilaallisia taitoja ei ihmiskuntaa kohta enää ole. 

Ender on ajatuksineen ja epävarmuuksineen yksin. Ender pelkää itsestään löytyviä pimeitä puolia. Ender kaipaa hellyyttä, aikuisen läsnäoloa ja vastauksia. Enderin elämästä tulee peliä, jossa hän vuorotellen voittaa ja häviää, kapinoi ja hyväksyy tilanteensa. Tämän kaiken hän kantaa kuitenkin yksin. Ender yrittää ystävystyä muiden lasten kanssa ja onnistuukin siinä osittain, vaikka opettajat tekevät kaikkensa erottaakseen Enderin muista lapsista. Opettajille Ender ei ole lapsi, vaan loistavat ominaisuudet omaava täydellinen ase, jonka taipumuksia heikkouteen ja liialliseen pehmeyteen ei pidä millään tavoin tukea. Ystävyys, kumppanuus saati myötätunto eivät tue sotilasjohdon näkemyksen mukaan todellista sotilaallista johtajuutta. Näillä eväillä Enderistä leivotaan täydellinen, strateginen sotakone, jonka pienillä kapeilla hartioilla lepää koko ihmiskunnan tulevaisuus. 

Cardin kirja on pienen pojan äidille aika kovaa luettavaa. Opettajien ja sotilasjohdon empatian puute, manipulointi ja sadismi eivät saa itseltäni ymmärrystä. Vaikka ihmiskunta onkin kirjassa oletettavasti kuilun partaalla, on vaikea hyväksyä sotilaallista tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta ja lapsiin kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Voiko ihmisyydestä enää puhua, jos ihmiskunta on valmis uhraamaan lapsensa pelastaakseen itsensä?

Ender's Game on hyvä esimerkki ajatuksia herättävästä tieteiskirjallisuudesta, josta voi löytää yhtymäkohtia ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Suorituskeskeisyys, tunnekylmyys ja aikuisen läsnäolon puute ovat valitettavan paljon läsnä myös tämän päivän Suomessa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ender’s Game
Kirjailija: Orson Scott Card
Kustantaja: Tor Books (1985)
Suomenkielinen nimi: Ender
Suomentaja: Veikko Rekunen
Kustantaja: Ursa (1990)

Lempeästi hullu arvio: ***1/2

Toinen kotimainen


Suomessa saamelaiseksi luetaan henkilö, joka itse tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi on oppinut saamen ensimmäisenä kielenään. En tiedä saamelaisten kielitilanteesta (tai muistakaan asioista), mutta tällä viikolla uutisissa kerrottiin, kuinka lapsiperheet kokoontuvat säännöllisesti yhteen puhumaan saamen kieltä. Jotta kieli säilyisi, sitä pitää käyttää. Toisaalta voisimme keskustella siitä, riittääkö suullinen perinne vai pitääkö kyseisellä kielellä olla kirjallisuutta ja jos pitää, niin minkälaista.

Sain yllä olevan kuvatervehdyksen muutama päivä sitten, itse en ole Lapissa koskaan käynyt. Olen kuitenkin törmännyt aiheeseen Suomi-kuvan kohdalla.

Saamelaiset ovat Suomen ainoa alkuperäiskansa kansainvälisen oikeuden määritelmän mukaan. Heidän oikeutensa luonnonvaroihin ei kuitenkaan toteudu, sillä valtio hallitsee suurinta osaa saamelaisten alueesta. Samalla kun suomalaiset aktivistit matkustavat maailman ääriin suojelemaan metsiä ja alkuperäiskansoja, Greenpeace tuli tekemään samaa tänne.

Kohdassa ”Kuvan ja tekstin salaliitto” käsittelin modernin Suomi-kuvan rakentamista. Modernin ja traditionaalisen välillä on tasapainoiltu vuosikymmeniä. Ulkomaalaiset tiedotusvälineet ovat halunneet jatkuvasti eksoottisia kuvia Lapin luonnosta ja kansallispukuihin pukeutuneista saamelaisista. Lappi-aiheiset kuvat ovat olleet suosittuja Suomi-artikkeleiden kuvituksia, eikä niitä ole epäröity käyttää silloinkaan, kun artikkeli kertoo aivan muista asioista. Alla muutama esimerkki siitä, miten Suomi halutaan esittää. Vasemmanpuoleinen kertoo siitä, että maahanmuuttajat saavat äänestää kunnallisvaaleissa. Oikeanpuoleinen kertoo 1990-luvun kännykkäbuumista.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Sanattomuuden tuska ja kääntämisen vaikeus










Joskus kirjan lukeminen voi olla seikkailu. Tämän kirjan kohdalla ennätin innostua, pettyä, vaihtaa kieltä ja ilahtua, vain muutaman päivän kuluessa.

Kaikki alkoi Facebookista. Kaverini linkitti kirja-arvostelun Diego Maranin romaanista "New Finnish Grammar", ja olisin halunnut kirjan välittömästi Kindleeni. Tämäpä ei onnistunutkaan, sillä näköjään kaikista uusista kirjoista ei ainakaan heti tehdä Kindle-versiota. Tilasin sitten pikapikaa ihan aidon paperisen version Amazon UK:sta, ja jouduin odottamaan muutaman päivän ennen kuin pääsin aloittamaan. Näin suuresta innosta ja odotuksesta ei kai muuta voikaan seurata kuin pettymys, ja eritoten harmistuin kirjan kielellisistä ja kulttuurisista virheistä, vaikka pidinkin kirjan kielestä kovasti. Kirjoitin arvostelun, jossa toivoin että kirja suomennettaisiin ja samalla virheet korjattaisiin. Ja sitten sattumalta huomasin, että kirja onkin jo suomennettu nimellä "Sotilas ilman menneisyyttä", vuonna 2003. Ja että kirja olisi saatavilla lähikirjastossa! Kun luin kirjan suomeksi, se oli aivan täydellinen. Suomentaja oli löytänyt juuri oikeat sanat kuvaamaan tekstin vivahteita, ja tarina sai paitsi siloisen ulkoasun, myös vieläkin kauniimman kielen. Sen kielistä kauneimman.

Kirja todella on kaunis, hienovireinen kuvaus kielestä, muistista, unohduksesta ja kaipauksesta. Suomalaisuuden omaleimaisuus ja herkkyys tehdään näkyviksi muistinsa ja kielensä kokonaan kadottaneen Sampo Karjalaisen kautta. Hän löytyy Italiasta vakavasti loukkaantuneena, vain nimilappu rinnassaan viitteenä kansallisuudesta, ja saapuu Suomeen etsimään itseään Suomen kielen ja kulttuurin kautta. Hän opiskelee suomea väenvängällä vääntäen ja yrittää ymmärtää suomalaisuutta ja samalla itseään kieliopin, kirkon, Kalevalan ja koskenkorvan keinoin. Hän tutustuu suomalaisuudesta palavasti saarnaavaan pastoriin (Olof Koskela) ja eteeriseen sairaanhoitajaan (Ilma Koivisto), mutta ilman keinoja ilmaista omia tunteitaan tai edes muistoa siitä mitkä omat tunteet voisivat olla, hän ei kykene kohtaamaan muita ihmisiä, ja naisen sijaan heittäytyy suomen kielen syliin.

Jatkosodan aikainen Helsinki piirtyy lukijan mieleen ensin ankeana ja harmaana, sitten vihreänä ja valoisana, aikana, jolloin vain meri mustuu yöaikaan ja jolloin auringonvalo luo "sopimatonta hilpeyttä".

Lingvistille kirja on yhtä tykitystä: "tunnistin sanat, joissa monikon genetiivi räjäytti rakenteen ja hävitti loppukonsonantin niin että tuloksena oli tyystin eri kirjainten sekamelska."

Marani kuvaa kuinka kieli muovaa persoonaa ja jopa kasvonpiirteitä, miten jännittävää uuden kielen opiskelu voikaan olla, ja miten tutut käsitteet saavat lähes maagisia voimia eri kielillä.

"Suomi on kieli, jota pitäisi pelkästään laulaa - laulu on sen oikea elementti, sen morfologia."

Kukaan ei ole koskaan kuvannut niin upeasti suomen kieltä, sen erityispiirteitä ja sitä, miten se tekee meistä erityislaatuisia.

"Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen tai taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla; noiden järvien pohjaa peittää puhainen levä, yhtä punainen kuin puiset metsästysmajat, yhtä punainen kuin pensaiden marjat, jotka vuotavat kesäisin verta."

Kirjailija on italialainen EU-lingvisti, joka on kehittänyt parodisen keinokielen, "europanton". Ikävä kyllä uusi, englanninkielinen laitos on täynnä virheitä, enkä voi käsittää miten ketään suomalaista ei ole ensin pyydetty tarkistamaan kieltä ja faktoja: kirja on täynnä virheitä kirjoitusasussa ("to sing is laulua"; "Tervetuloa talossa! (Welcome home!)"; "toivatta - - - no hope"; "Ilmaringen, Lamminkainen, Pojhola, Kalea"; skandinaavisia kirjainmerkkejä ei ole käytetty jostakin syystä lainkaan) ja kulttuurin ymmärtämisessä ("bottle containing a white liquid - - - koskenkorva", Kullervo: "May I find death - - - in the belly of the barracuda!"). Suomenkielinen laitos sen sijaan antaa lukijan hengähtää ja vain nauttia kielestä.


Tarina on yksinkertainen ja suloinen, silti päällimmäisiksi mieleen jäävät tarkkanäköiset, mutta pehmennetyt kuvaukset meistä ja kielestämme, Paavo Haavikon sanoin alkulehdellä: "Ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla".

Lisäksi kirja kannustaa tarttumaan uudestaan Kalevalaan, ja se ei voi olla huono asia!
"Sitten kun pystyt lukemaan Kalevalaa, olet pesunkestävä suomalainen; vasta sitten kun ihosi nousee kananlihalle kuullessasi sen runojen rytmin, kuulut oikeasti meihin!"

Kirja pähkinänkuoressa

Alkuperäinen italiankielinen nimi: Nuova Grammatica Finlandese
Kirjailija: Diego Marani
Alkuperäinen kustantaja: Bompiani (2000)



Suomenkielinen nimi: Sotilas ilman menneisyyttä
Kääntäjä: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Helmi Kustannus (2003)



Englanninkielinen nimi: New Finnish Grammar
Kääntäjä: Judith Landry
Kustantaja: Dedalus (2011)

Asteriinan arvio: ****

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Korkeasaari by night

Kun Korkeasaareen on kymmenen minuutin matka, siellä tulee käytyä useammin kuin se lapsuudessa kerran kesässä tapahtunut Helsingin reissu. Käymme Korkeasaaressa ympäri vuoden ja olemme nähneet paljon sellaista, jota kesäturistit eivät näe. Silti meidän kokemuksiamme ei voi verrata siihen, mitä Korkeasaaren henkilökunta näkee ja kokee. Onneksi aiheesta on kirjoitettu jonkin verran kirjoja, joista vanhimpia ovat Korkeasaaren rehumestarin, Väinö Lehtosen kirjoittamat kirjat 1900-luvun alkupuoliskolta. Niiden kooste, Korkeasaaren kirja (1951), antaa kuvan aikakauden eläintenpidosta ja siitä, miten eläimiin suhtauduttiin.

Nykypäivänä eläintarhat perustelevat olemassaoloaan luonnonsuojelulla, johon kuuluu osallistuminen uhanalaisten lajien suojeluhankkeisiin sekä kansalaisten luontotietoisuuden lisääminen. Eläintarhoilta löytyy visiota, missiota, strategiaa ja arvoja. Eläinten luonnonmukaisen perimän ja käyttäytymisen säilyttäminen on tärkeää. Näin ei ole aina ollut. Lehtosen kirjassa on useita esimerkkejä, jotka sotivat näitä periaatteita vastaan, enkä ala niitä tässä luetella. Aika oli silloin erilainen.

Luonnosta vieraantunutta nykyihmistä syytetään usein eläinten inhimillistämisestä. Myös Lehtosen suhde Korkeasaaren eläimiin oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Toisaalta ymmärtämisessä hän meni niin pitkälle, että tulkitsi kirjassa eläinten ajatusmaailmaa absurdiuteen saakka. Esimerkiksi malaijilaiskarhu Naljus:

Lemmenseikkailuista Naljuksen elämä on köyhä, mutta kiistämätön totuus on, että silläkin on tunne-elämänsä. Nyt se on jo ikäneito ja kunniallinen ikäneito, sellainen, joka on säilyttänyt purppuransa puhtaana. Sen jalkojen juuressa ei urospuolinen olio ole kertaakaan polvistunut uskollisuuttaan vannoen, enemmästä puhumattakaan. Siitä huolimatta Naljuskin on yksinäisinä hetkinään monet haaveet haaveillut. Se on varmaan unelmoinut palmumetsien ritarista, joka sulkee sen syleilyynsä ja käsivarsillaan kantaa sen yhteiseen pesäänsä.

Suosittelen Korkeasaaren kirjaa kaikille Korkeasaaren vuosikortin haltijoille tai muuten eläintarhoista kiinnostuneille. Kirja avaa julman ja naiivin maailman eläintarhaan, ja saa ajattelemaan sitä, miten eläintenpito on muuttunut. Ja miten sen monissa paikoissa pitäisi muuttua.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Korkeasaaren kirja
Kirjailija: Väinö Lehtonen
Kustantaja: Otava (1951)

Mian arvio: ****

torstai 9. kesäkuuta 2011

Ei hyvää päivää

Kolminäytöksinen tragikomedia

HENKILÖT

MIA pankkiryöstöä suunnitteleva kotiäiti
TšEHOV venäläinen kirjailija
VERA kuuluisuuteen pongahtanut näyttelijätär

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Saatuaan lapset nukkumaan Mia aikoo heittäytyä sohvalle katsomaan pankkiryöstöstä kertovaa toimintaelokuvaa.(Heittäytyy.) Elokuva juuttuukin Anton Tšehovin näytelmäharjoituksiin, jossa George Clooneyn vastanäyttelijä Vera Farmiga vastanäyttelee Keanu Reevesin kanssa. Katsoo kuinka Farmiga ylinäyttelee elokuvan ja siinä kuvatun näytelmän kaikki kohtaukset. Elokuvassa ainoa kiinnostava asia on Tšehovin Kirsikkapuisto, jonka päättää lukea saman tien. (Löytää kirjan kirjahyllystään.)

TOINEN NÄYTÖS

Mia ei ole teatterin ystävä, mutta Kirsikkapuisto tekee odotettua paremman vaikutuksen, vaikka näytelmätekstin lukeminen tuntuu oudolta. Kursiivilla sulkeisiin kirjoitetut toimintaohjeet naurattavat. (Hymähtelee ajatellessaan miltä ne näyttäisivät blogitekstissä.) Satasivuinen Kirsikkapuisto on nopeasti luettu. Näytelmä kertoo siitä, kuinka raha-asiat ovat liian rahvaannomaisia aatelistolle. Tšehovin kuuluisa näytelmänelikko on jättänyt varjoonsa matkamuistiinpanot Sahalinin saaren rangaistussiirtolasta, joka esittelee aivan toisenlaisen kirjailijan. (Vakavoituu hetkeksi.)

KOLMAS NÄYTÖS

Viihdeteollisuuden intertekstuaaliset viittaukset eivät jätä Miaa rauhaan. Nykyään ei voi katsoa edes Simpsoneita tai South Parkia bongaamatta viittauksia kuuluisiin kirjoihin, elokuviin tai oikeisiin henkilöihin. (Miettii haluavatko viihdeteollisuuteen pesiytyneet älyköt huvittaa itseään vai katsojaa. Ei keksi vastausta, joten delegoi ajatustyön blogin lukijalle. Poistuu.)

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kirsikkapuisto
Kirjailija: Anton Tšehov
Suomentaja: Eino Kalima
Kustantaja: WSOY (1965)

Mian arvio: ***

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Pienten ja isojen naisten murheet

Laura makasi tuijottaen pimeyteen. Minulla on aina kirja valmiina siltä varalta, että jossain vaiheessa yötä en saa unta, ja aloitin tämän kirjan lukemisen kuten kirjan ensimmäisessä lauseessa kuvattiin. Luin kuinka Laura-tyttö makasi tuijottaen pimeyteen ja murehtien asioita kuten sokeritautia (sokeripalojen syömisestä) ja kuolemantautia (lumessa istumisesta) sekä pimeyttä yleensä. Kirjassa on hyvin kuvattu Lauran iloja ja suruja, jotka tuntuvat sillä hetkellä maailman suurimmilta, mutta menevät nopeasti ohi. Lapsen maailmassa yhdistyvät ehdottomuus ja hetkellisyys, joita aikuisten maailmasta ei samalla tavalla löydä.

Kirja kertoo myös Lauran äidistä Annasta ja tämän sisaresta Saarasta. Aikuisten naisten murheet ovat erilaisia kuin tytöllä, ja olen nyt siinä iässä että ymmärrän molempia sukupolvia, vaikka kirjan tapahtumat eivät muuten vastaakaan elämääni. Miten ne voisivatkaan, sillä kirja on kirjoitettu 1940-luvulla ja kuvaa omaa aikaansa. Vaikka nykynaisillakin on parisuhdeongelmia, huomaan kirjaa lukiessani, kuinka meillä on paljon enemmän vaihtoehtoja entiseen verrattuna.

Kirjan rakenne on monessa suhteessa kaksitasoinen. Kirjassa on kaksi osaa: eilispäivä ja huomispäivä. Kirjassa on kaksi näkökulmaa: lapsen ja aikuisen. Kirjassa on kaksi tapahtumapaikkaa: karu pohjoinen pikkukaupunki ja kukkia täynnä oleva Etelä-Eurooppa. Näiden välimaastossa on Helsinki, jossa Saara-täti törmäilee entiseen mieheensä ja tämän nuoreen, raskaana olevaan vaimoon. Saara oli omistanut elämänsä taiteilijamiehensä uran tukemiseen oman taiteilijauransa kustannuksella. Enää Saaralla ei ollut miestä eikä paljon muutakaan. (Huom. Taidekeskus Retretin tämän kesän näyttely kertoo samasta aiheesta, taiteilijapariskunnista.)

Minulla on muutama hyllymetri perittyjä lukuromaaneja ja tämä oli taas sellainen. Kirjailija Kaija Lintumaa on oikealta nimeltään Gerda Laelia Lindgren ja ammatiltaan kääntäjä. Tämä näkyy tekstissä päällelliimattuina englannin-, saksan- ja ranskankielisinä lauseina, mutta muuten kieli on mukavaa vaihtelua nykykirjallisuudelle. Nautin välillä siitä, että tekstissä käytetään sellaisia sanoja kuin sylys ja pielus tai siitä, että väkevä ei liity makuaistiin.

***
Aikamoinen sattuma, että me tämän blogin kirjoittajat olemme lukeneet samanaikaisesti kolme täysin erilaista kirjaa, jotka kaikki korostavat lapsen näkökulmaa. Kahden edellisen tekstin jälkeen ajattelin, että tämä blogiteksti menee uusiksi, mutta palaan kahteen edellä käsiteltyyn kirjaan myöhemmin.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Huomispäivä
Kirjailija: Kaija Lintumaa
Kustantaja: WSOY (1946)

Mian arvio: **1/2

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Elämä huoneessa


”Today I’m five. I was four last night going to sleep in the Wardrobe, but when I wake up in Bed in the dark I’m changed into five, abracadabra. Before that I was three, the two, then one, then zero. –Was I minus numbers?”

Emma Donoghuen Room on erikoinen teos. Sitä on vaikea olla lukematta. Kirja on yhtä aikaa koskettava, pelottava ja sydäntä särkevä kertomus pienestä Jackista ja hänen äidistään.

Viisivuotias Jack asuu äitinsä kanssa huoneessa.  Huone on noin 11 neliötä ja siinä on pieni kattoikkuna. Huone on Jackin koti ja maailma. Huoneessa on lattia, pöytä, sänky, vessa, matto, katto, kymmenen kirjaa, televisio ja muutama lelu. Matossa on tahra, koska Jack syntyi matolle. Ja huoneessa on ovi, joka on lukittu. Ovi aukeaa öisin, mutta Jack nukkuu yönsä vaatehuoneessa, koska ovi tuo avautuessaan Old Nickin. Old Nick ei ole Jackin ystävä, vaikka Jack ei oikein ymmärrä, mitä Old Nick tekee äidille öisin. Äiti ei pidä yhtään Old Nickistä. Äitiin sattuu välillä ja joskus äiti on niin kipeä, että hän on poissa, eikä puhu Jackille ollenkaan.

Jack tietää sen mitä äiti on kertonut ja mitä televisiosta on oppinut. Televisio on Jackille tärkeä, mutta sitä ei saa katsoa liikaa, koska siitä tulee tyhmäksi. Eikä mainoksia saa kuunnella koskaan, koska niistä tulee tosi tyhmäksi. Kun käy ilmi, ettei äiti ei ole aina asunut huoneessa, Jack on hämmentynyt. Äiti tietää ulkomaailmasta ja on tavannut muita ihmisiä ennen huonetta ja Old Nickiä. Huone on Jackin maailma ja televisiossa on se toinen. Jack epäilee ulkomaailmaa, koska sitä ei voi nähdä, eikä tuntea. Ulkomaailman voi kuitenkin juuri ja juuri haistaa ovesta tulevasta yöilmasta. Ja joskus ulkomaailmasta tulee pieniä vieraita, hämähäkkejä tai hiiriä.

Donaghuen Room on kerrottu Jackin näkökulmasta ja juuri tämä tekee kirjasta poikkeuksellisen toimivan trillerin. Jackille on ulkopuolisen silmiin kammottavalta vaikuttava tilanne on normaali, koska Jack ei ole muunlaista elämää koskaan kokenut. Jackille huone on kaikki. Se on turvallinen satama, jossa asuu maailman paras toinen ihminen, äiti. Mutta huoneessa on myös vaaroja, koska ovesta voi öisin tulla maailman pelottavin ihminen, Old Nick. Ja ulkomaailmassa on tuntemattomia asioita. Siellä ei ole ehkä ollenkaan turvallista, liekö edes olemassakaan.

Donaghuen kerronta on koukuttavaa, eikä Jackiin voi olla ihastumatta. Tämä viisivuotias, suloinen pikkupoika katselee maailmaa uteliaasti ja pohdiskellen. Jack leikkii, kysyy ja ihmettelee. Ja äiti kuuntelee, vastaa, rohkaisee ja rakastaa lastaan. Äiti on samanaikaisesti haavoittuva ja vahva pienen lapsen äiti, joka on valmis tekemään kaikkensa suojellakseen Jackia. Äidille Jack on tärkein asia maailmassa, mutta äiti tietää, että Jackin ja äidin on päästävä ulos huoneesta. Kukaan ei voi asua yhdessä huoneessa koko elämäänsä, vaikka haluaisikin. Ei edes Jack.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Room
Kirjailija: Emma Donoghue
Kustantaja: Picador (2010)

Lempeästi hullu arvio: ***1/2


keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Finnjävlar

Koskettava. Todenmakuinen. Järkyttävä.
Näillä sanoilla kuvailisin Susanna Alakosken romaania "Sikalat".

Romaani tapahtuu 1970-luvulla Ystadissa, uudessa vuokralähiössä, jonne Leena-tyttö perheineen muuttaa. Suomalaiset vanhemmat ja kolme lasta viihtyvät uudessa kodissaan, jossa on lämmin vesi ja jopa sisävessa. Naapurusto on täynnä samanlaisia perheitä, jotka ovat tulleet leveämmän leivän perässä. Lapset käyvät koulua, aikuiset töissä. Lapset löytävät kavereita, aikuiset samoin.

Vähitellen idylli murtuu. Aikuiset "juhlivat" ja lapset väistelevät heitä naapureiden luona. Ryyppyputket pitenevät, vanhemmat hakkaavat toisiaan, lapset saavat selvitä keskenään. Tässä romaanissa ei säästellä lapsia eikä eläimiäkään. He kaikki saavat kokea juoppohulluuskohtaukset, nälänhädän ja näkymättömyyden. Kukaan ei auta, kukaan ei usko.

Tarina on järkyttävä. Se on Leenan kasvutarina, ja samalla uskomaton selviämistarina. Miten heikossa kasvualustassa ihminen voikaan selvitä, miten kaikesta huolimatta ihmislapsi haluaa rakastaa vanhempiaan, miten vähän toivoa joillekin on annettu?

Alakoski kertoo tarinan hyväntahtoisesti ja huumorilla höystettynä. Hänen kielensä on todella kaunista, ja kirjan kaikki henkilöt ovat avuttomuudessaan aitoja ja koskettavia.

Minne äiti ja isä katosivat silloin kun he olivat humalassa? He häipyivät mutta missä he olivat? Äiti äiti. Isä isä. Tein heille piirustuksia koulussa. Yritin tehdä samoja asioita kuin kaverini. Panin kädet ristiin enkä sanonut mitään typerää enkä ollut ilkeä kenellekään. Halusin sanoa että he olivat alkaneet näyttää omituisilta, että viikot kuluivat ja halusin kertoa miten väsynyt, surullinen ja nälissäni olin. Mutta äidillä ja isällä oli kasvot kasvojensa päällä eikä heidän kanssaan voinut puhua. Peruutin yhä kauemmas taakse kunnes menin seinän läpi, haihduin ilmaan. Entä jos lupaisin etten enää ikinä pyytäisi mitään tai valittaisi?

Olen asunut 2010-luvulla kaupungin vuokratalossa, ja ikävä kyllä Alakosken kuvaama maailma on autenttinen ihan nykypäivän Suomessakin. Lapset fillaroivat asfalttipihalla sillä välin kun isä juopottelee naapurien kanssa vieressä penkillä, keskiviikkoaamuna.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Sikalat
Kirjailija: Susanna Alakoski
Kustantaja: Schildts (2007)
Alkuperäinen nimi: Svinalängorna
Suomentanut Katriina Savolainen.
Kustantaja: Bonnier (2006)

Asteriinan arvio: ***½