Venäjä, Venäjä, Venäjä

Riittääkö Suomen voima, kysyi Ilta-Sanomat pari viikkoa sitten, tätä on vastassa itärajan takana. Artikkelissa listattiin Venäjän aseistusta, kuten ydinkäyttöisiä sukellusveneitä sekä tiedustelusatelliitteja, ja verrattiin sitä Suomen aseistukseen. Asetelma oli selvä. Onneksi Juha Nummisen uusimmassa kirjassa tästä asetelmasta saadaan monitasoisempi, kun venäläinen tiedustelu-upseeri komennetaan Suomeen huonontamaan maiden välejä sotatilaan saakka.

Nummisen kirja onnistuu aiheen käsittelyssä monessakin mielessä. Numminen saa esitettyä tämän nukkavierun, kylmän sodan aikaisen asetelman kiinnostavasti ja niin selvästi nykypäivään sitoen, että lukijaa melkein pelottaa. Ja kirja on jännittävä muutenkin. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että kirjassa viitattiin kahteen aikaisempaan kirjaan, kahteen itsenäiseen tarinaan 25 ja 17 vuoden takaa, jotka nyt yhdistyivät. Tämä kirja oli taattua Nummis-tyyliä ja hieno osoitus lankojen punomisesta yhteen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Räjähdyspiste
Kirjailija: Juha Numminen
Kustantaja: Crime Time (2011)

Mian arvio: ****

Tikusta asiaa (2)

Tunnustan! Patricia Cornwell –lakkoni kesti niin kauan kunnes uusin pokkari ilmestyi Akateemisen Kirjakaupan hyllylle. Viime kerralla olin vähän tympiintynyt asioiden loputtomaan vatvomiseen, nyt samat asiat saivat minut ihastumaan. Cornwellin tyyli ei ole muuttunut yhtään ja itse asiassa kirjakin jatkui siitä mihin edellinen jäi, ja minä lukijana en voi kuin ihailla sitä, kuinka kerran käytetystä tikusta riivitään vielä toiset 500 sivua asiaa.

Kirjasta löytyvät tutut elementit ruuan laitosta Lucyn helikopteriin, mutta niitä suurempi ongelma on tarinoiden aina samanlainen rakenne. Mutta ehkä Cornwell ajattelee, että miksi menestysreseptiä pitäisi muuttaa ja ehkä minä lukijana olen samaa mieltä. Tämä on hyvää viihdettä, mutta kirjan lopussa olevat Cornwellin twitter- ja facebook-linkit eivät enää kiinnosta. Kirja riittää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Red Mist
Kirjailija: Patricia Cornwell
Kustantaja: Sphere (2012)

Mian arvio: ***

Reittä pitkin Helsingissä

Sampo Nygren on nuori ja komea mies, joka ei saa elämässään mitään aikaan, kunnes tapaa kuntosalilla seuralaispalvelua pyörittävän naisen. Sampolla alkaa uusi ura.

Luin pitkästä aikaa Outi Pakkasen dekkarin, enkä ollut kovin vaikuttunut. ”Seuralainen” on mukiinmenevä, mutta ei sen enempää. 1990-luvulla Pakkasen dekkarit olivat minulle kirjavuoden valopilkkuja muutaman muun naisdekkaristin kirjojen lisäksi, mutta sain niistä jossain vaiheessa tarpeeksi. Tämän kirjan osuttua kohdalle ajattelin katsoa, löytyykö kipinä uudestaan. Ei löytynyt.

En yleensä lue muiden arvosteluja ennen kuin kirjoitan oman arvioni. Nyt tein poikkeuksen ja löysin ylistäviä arvioita tästä kirjasta. Niiden mukaan henkilögalleria oli kiinnostava ja juoni jännittävä. Minusta henkilöt olivat epäuskottavia ja juonen kehittely huteraa. Ainoa mistä olen samaa mieltä on Pakkasen oivallinen Helsinki-kuvailu taas tässäkin kirjassa. Ja varsinkin tässä, sillä osa tapahtumista sijoittuu minun kodistani kivenheiton päähän.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Seuralainen
Kirjailija: Outi Pakkanen
Kustantaja: Otava (2010)

Mian arvio: **

Elämä on parasta huumetta

Kirja alkaa vahvasti. Tarkastuskäynnille tulleen poliisipartion toista osapuolta haavoitetaan hengenvaarallisesti. Tilanteen kuvaus on tarkkaa ja loukkaantuneen ja ensihoitajien tunteet uskottavia. Koska loukkaantunut on kirjan päähenkilö, luotan hänen selviävän – onhan vielä melkein 500 sivua luettavaa – mutta lukijana alan voida pahoin. Hyvinkäällä on juuri ammuttu ihmisiä, kaksi nuorta on kuollut ja paikalle sattunut poliisi taistelee hengestään oikeasti.

Sitä Olli on joutunut usein itseltään kysymään – kuinka hyvä hän loppujen lopuksi oli, kun antoi sen tapahtua itselleen, vieläpä niin yllättäen. Oliko hän liiaksi rutinoitunut? Keikoilla ei ollut tapahtunut pitkään aikaan mitään, mikä olisi muistuttanut perusasioista: taktiikoista, näkymättömästä varautumisesta. Sillä olisi kenties voinut estää loukkaantumisen. Tapahtuiko uinahdus juuri väärällä hetkellä?

Vai onko niin, että vaikka kuinka varautuu kaikkeen, saattaa vahinko siitä huolimatta tapahtua, ja se on herrassa, kuinka pahasti loppujen lopuksi käy. Ehkä moni työkavereista ajattelee näin. Olihan Jukkakin tilanteessa, eikä hänkään ennättänyt nähdä mitään.

Marko Kilven kolmas dekkari kertoo huumeista, ex-narkkari Pike on saanut vankilassa pienen pojan, ja yrittää päästä irti huumepiireistä.  Onnistuuko? Epäonnistuuko? Tarina on jännittävä ja henkilöhahmot moniulotteisia. Myös päähenkilö on kehittynyt matkan varrella. Nyt kaikki kolme Kilven dekkaria lukeneena olen vakuuttunut hänen kyvystään kirjoittaa. Tämä ei ole Finlandia-kamaa, mutta tämä on oikein hyvää suomalaista dekkarikirjallisuutta. Nykypäivää se kuvaa melkein liian tarkasti kun vertaa vaikkapa tv-uutisiin:

Joensuussa kuoli kaksi nuorta Crystal Love -huumeeseen.
Ja seuraavaksi Toni kertoo, millaista säätä on luvassa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Elävien kirjoihin

Kirjailija: Marko Kilpi

Kustantaja: Gummerrus (2011)

Mian arvio: ****

Kyllä taas myrkyn lykkäs

Viimeksi luin Agatha Christien dekkareita silloin kun telkkarissa oli vain kolme kanavaa ja niitä vaihdettiin sohvalta nousemalla. Nyt valinnanvara on kasvanut tv-ohjelmien ja kirjojen suhteen, ja ”Five Little Pigs” osui käteen sattumalta. Minulla oli mielikuva, että christiet ovat jotenkin lapsellisia ja typeriä. Sitä paitsi olin varma, että arvaan heti, kuka teki murhan. Molemmat oletukset osoittautuivat vääräksi.

Agatha Christie on suuri hahmo (dekkari)kirjallisuudessa enkä käsittele tässä hänen elämäkertaansa tai laajaa tuotantoaan, vaikka molemmista löytyisi kiinnostavia seikkoja kerrottavaksi. ”Five Little Pigs” osuu Christien uran hedelmälliseen aikaan, jolloin hän tuotti huolellisesti sommiteltuja salapoliisiromaaneja kovalla vauhdilla. Tämä ei ainakaan  tässä kirjassa näkynyt huonona laatuna, vaan kirja oli oivallinen pieni kokonaisuus. Toisaalta siitä löytyivät lähes kaikki Christien dekkareiden tunnusmerkit: englantilainen lastenloru, rajattu ryhmä ja myrkky.

Pidin erityisesti kirjan selkeästä rakenteesta, josta moni faktan tai fiktion kirjoittaja saisi ottaa oppia tänäkin päivänä. Kirjassa tarkasteltiin vanhaa murhaa eri ihmisten näkökulmista ja nämä kaikki näkökulmat olivat erilaisia mutta uskottavia. Kieli oli hyvin taloudellista, sillä koko kirja koostui saman asian kertaamisesta. Toisaalta tämä riisui kirjan pelkäksi arvoitukseksi ilman sen laajempia kuvauksia - jaaritteluista puhumattakaan.

”Christie for Christmas” on ollut aikoinaan myyvä slogan, mutta minä pitäisin useamman vuoden lukutaukoa näin kaavamaisen dekkarin kohdalla. Näin sitä arvostaa enemmän. Arvostin myös vanhanaikaista englantilaista elämäntyylin kuvausta. 2000-luvun filmatisoinneissa tähän elämäntyyliin on lisätty seksiä ja väkivaltaa tyydyttämään paremmin nykypäivän ihmisten tarpeita.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Five Little Pigs

Kirjailija: Agatha Christie

Kustantaja: Collins (1943)

Mian arvio: ** 1/2

Porilainen kummitusjuttu

En saanut unta ja aloin lukea Mikko Karpin mystistä dekkaria Unkarilainen taulu. Kirja osui oikeaan hetkeen ja aloin pelätä kaikenlaista, vaikka mies nukkuu vieressä ja bullterrierit lattialla. Securitaksen vartiointijärjestelmä ei auta kun sumussa näkyvät naisen kasvot tai varjo liikkuu veden yli. Nyt päivällä tämä tuntuu naurettavalta, mutta yöllä ei naurattanut. Luin tätä kirjaa myös päivällä lasten mekastaessa tai illalla jääkiekkomatsin pauhatessa telkkarissa. Menetin otteeni koko tarinaan. Se mikä aikaisemmin oli tuulen suhinaa puiden oksissa olikin vain tuulen suhinaa puiden oksissa.

Unkarilainen taulu kertoo Porissa sattuvista kuolemantapauksista ja katoamisista, jotka juontavat vuosisatojen taakse. Asiaa selvittelee Väinämöisen vyöstä tuttu poliisikolmikko, joka joutui jo aikaisemmassa kirjassa tekemisiin yliluonnollisen kanssa. Perinteisellä suomalaisella poliisintyöllä lähdetään kuitenkin liikkeelle ja siinä myös yritetään pitäytyä. Näin ollen Karpin kirjat sopivat myös tavallisille dekkarinlukijoille. Toisaalta tässä oli niin paljon viitteitä aikaisempaan kirjaan, että suosittelen niiden lukemista järjestyksessä.

Unkarilainen taulu on kunnianhimoinen kirja. Taustalla oleva tarina perustuu historialliseen henkilöön, ja jos tätä henkilöä ei tunnista, kirjasta jää paljon ymmärtämättä. Karppi ei tee tunnistamista lukijalle helpoksi, sillä vaikka kirja on täynnä historiallisesti paikkansapitäviä vinkkejä, ne jäävät helposti huomaamatta, jos ei vahdi silmä tarkkana ja lueskele välillä englanninkielistä wikipediaa. Loppuratkaisu on salakirjoituksen ja koodinpurkuohjelman takana. Näin ollen dekkarin lukijat ovat samalla viivalla poliisimiesten kanssa. Onko se sitten hauskaa vai turhauttavaa, riippuu lukijasta.

"En ole Marie. Nimi on salaisuus."

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Unkarilainen taulu
Kirjailija: Mikko Karppi
Kustantaja: Tammi (2008)

Mian arvio: Alz aczkbä re yyiaokiemr kö.

Kiellettyjä hedelmiä

Minutkin kihlattiin kehdossa. Kolme muslimityttöä katoaa Espoossa ja neljäs löytyy kuolleena. Vanha tuttumme, ylikomisario Maria Kallio alkaa selvittää maahanmuuttajatyttöjen tapauksia. Leena Lehtolaisen uusin dekkari on taattua mariakalliokamaa punk- ja sateenkaari-viittauksineen, tosin tällä kertaa punkkia on enemmän sillä tämä tarina ei anna tilaisuutta muistuttaa homojen oikeuksista.

Monikulttuurisesta Suomesta on vaikea kirjoittaa. Tässä blogissa on aikaisemmin arvosteltu Anja Snellmanin Parvekejumalat ja Jari Tervon Layla, ja tämä kirja käsittelee samoja asioita. Lehtolainen kritisoi ja ymmärtää suomalaista ja vieraita kulttuureita niin paljon että mistään ei saa otetta. Toisaalta tämä näyttää ainoalta tavalta kuvata nyky-yhteiskuntaa. Dekkarin juoni kuitenkin sotkeutuu poliittiseen korrektiuteen niin, että ratkaisut jäävät pyörimään paikoilleen.

Annan kuitenkin Maria Kallion paluulle kaksi ja puoli tähteä, sillä oli mukava lukea mitä tutuille henkilöille kuuluu. Tässä suhteessa kirja oli iloinen yllätys. Ensimmäisestä murhastani on paljon aikaa ja minä ja monet muut olemme seuranneet Maria Kallion vaiheita poliisikoulusta saakka. Muutaman vuoden päästä voin toivottavasti samalla tavalla katsoa, mitä AnnikaBengtsonille kuuluu.

Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Minne tytöt kadonneet
Kirjailija: Leena Lehtolainen
Kustantaja: Tammi (2010)

Mian arvio: ** 1/2


Väkivallan vihollinen

Poliisin työssään Olli Repo törmää väkivallan monenlaisiin muotoihin ja yrittää tehdä asiat oikein mitä tulee ”asiakkaisiin” tai kollegoihin tai omaan perheeseen. Useinkaan sellaista ei arvosteta. Maailma on muuttunut Agatha Christien ajoista. Marko Kilpi kuvaa hyvin väkivallan nykyisiä muotoja: välinpitämättömyyttä, julkisuushakuisuutta ja painostamista. Väkivaltaan voi nykypäivänä törmätä koulussa tai kauppakeskuksessa.

Kieli on ilmavaa ja sattumia on sopivasti, niin että kerronta on sujuvaa. Vähän ahdistava tunne kuitenkin jäi, kun Kilpi muistuttaa monessa kohtaa siitä, kuinka pienestä ihmisen elämä voi olla kiinni.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kadotetut

Kirjailija: Marko Kilpi

Kustantaja: Gummerrus (2009)

Mian arvio: ***

Supersalapoliisin paluu

”Sherlock on viilee”, sanoo kirjahullun puoliso, kun kuulee, että pitäisi kirjoittaa Sherlock Holmesista jotain. Conan Doylen luoma Holmes on todellakin viileä ja edelleen moderni. Kirjahullulla on hyvin läheinen suhde Sherlock Holmesiin paitsi kirjojen myös television ja elokuvien kautta. Sherlock Holmes on kuin vanha ystävä, jonka luokse voi palata aina, kun pettyy lukemiinsa kirjoihin tai väsyy television tarjontaan. Ja onhan Sherlockissa toki mihin palata. Conan Doyle kirjoitti kaiken kaikkiaan neljä Holmes-aiheista romaania ja 56 novellia. Ja elokuviakin on pitkälti yli toistasataa. Ja tv-sarjoja useita.   

Sherlock Holmes-mannasta voi nauttia tällä hetkellä sekä elokuvateattereissa että televisiossa. Robert Downey jr:n esittämä katu-uskottava supersankari on hiukan epäortodoksinen Sherlock, jos tulkintaa vertaa Jeremy Brettin neuroottiseen neroon tai Basil Rathbonen klassiseen Sherlockiin. Mutta Sherlockin moniulotteinen hahmo kestää myös uudelleentulkinnat. Esimerkiksi BBC toi supersalapoliisin pari vuotta sitten menestyksekkäästi nykyaikaan. Benedict Cumberbatchin moderni Holmes ratkoo rikoksia Watsoninsa kanssa varsin ansiokkaasti älypuhelinten ynnä muiden teknisten innovaatioiden avulla. Aikahyppy toimii loistavasti, sillä Holmesin kylmänviileä asenne ja tunnekylmyys on kuin tehty 2000-luvulle.

Mutta että ihan uusi Sherlock Holmes-seikkailu? Kyse ei ole Conan Doylen kadonneesta käsikirjoituksesta, vaan Anthony Horowitzin kirjoittamasta uudesta Sherlock Holmes seikkailusta. Horowitzin House of Silkillä on virallinen leima, sillä se on kirjoitettu Conan Doylen perikunnan luvalla. Mutta onko se Holmesia? Voiko Conan Doylen tyyliä jäljitellä? Tarinasta ei mitenkään erityisesti huomaa, ettei se ole Conan Doylen käsialaa. 

House of Silk on kohtuullisen toimiva Holmes-seikkailu, jossa liikutaan viktoriaanisen Lontoon pimeillä kujilla, tutustutaan vankilalaitokseen ja oopiumluoliin sekä selvitetään holmesmaisen monimutkaista mysteeriä. Holmes jää kuitenkin yllättävien juonenkäänteiden vuoksi hiukan sivuosaan, eikä mestarietsivän terävästä päättelystä pääse nauttimaan riittävästi. Tohtori Watson kuljettaa kertomusta tuttuun tapaansa ja tarinassa tavataan myös komisario Lestrade ja aina yhtä salaperäinen Mycroft Holmes. Horowitzin tapa käsitellä henkilöitään poikkeaa hiukan Conan Doylesta. Hahmot näyttäytyvät jotenkin inhimillisempinä ja syvempinä. Esimerkiksi tohtori Watsonin persoonaan ja henkilöhistoriaan avataan uusia ovia. Sama pätee komisario Lestraden hahmoon, joka on tarinassa hiukan keskeisemmässä roolissa kuin Conan Doylen seikkailuissa.

Ei. Kirjahullu ei valita, jos Horowitz kirjoittaa vielä joskus lisääkin näitä seikkailuja, kunhan muistaa ottaa seuraavalla kerralla Holmesin ihan kunnolla tarinaan mukaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: House of Silk

Kirjalija: Anthony Horowitz

Kustantaja: Little, Brown & Company (2011)

Lempeästi hullu arvio: ***+

Dickensiä ja mysteereitä, olkaa hyvä

Pidän historiallista mysteereistä. Mielenkiintoinen ajankuva yhdistettynä taidokkaaseen juoneen on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Olen erityisen heikkona viktoriaaniseen ajanjaksoon ja Lontooseen. Tässä ajassa ja paikassa on jotain kiehtovan ristiriitaista. Kyse on ajasta, jota määrittävät äärimmäisen tarkat käytöskoodit, pidättyväisyys ja suoranainen yltiömoraalisuus ja toisaalta taas pinnan alla kuohuvat tunteet, intohimot ja sisäiset konfliktit, riippuvuudet sekä luokkaerot. Ja kyse on paikasta, joka on yhtä ristiriitainen kuin siellä asuvat ihmisetkin. Lontoota kansoittavat paitsi kukkean pidättyvä yläluokka myös pidäkkeetön, rutiköyhä ja lohduton työväenluokka. Ja kun nämä kaikki kohtaavat, on lopputuloksena useimmiten traagisia kohtaloita, yhteentörmäyksiä ja suurta draamaa.

Matthew Pearlin The Last Dickens on historiallisen mysteerilajityypin suoraviivainen edustaja. Pearlin kirja sijoittuu vuoteen 1870. Ajan suurin kirjailija Charles Dickens on juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä keskeneräisen teoksen, oopiuminhuuruisen The Mystery of Edwin Droodin. Dickensin amerikkalaisen kustantamon nuorempi osakas James R. Osgood päättää selvittää Droodin arvoituksen ja etsiä käsiinsä  Dickensin mahdollisesti kirjaa varten kirjoittamat viimeiset kappaleet. Tämä vie Osgoodin ja kirjanpitäjä Rebecca Sandin Englantiin. Matkaan mahtuu oopiumia, petollisia henkilöitä, kustantamojen välistä veristä kilpailua, hermoheikkoutta sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Seurataanpa kirjassa myös edesmenneen Dickensin viimeistä esiintymismatkaa Yhdysvaltoihin vuona 1867.

Pearlin kirja ei ole paras lukemani historiallinen mysteeri, mutta ei se missään nimessä huonokaan ole. Kirjaa voisi luonnehtia kirjalliseksi huikopalaksi, joka viihdyttää mukavasti, mutta jättää vielä nälkäiseksi. Kirja on kuitenkin aiheeltaan äärimmäisen kiinnostava, koska samaa aihetta on sivuttu hieman eri näkökulmasta toisessakin kirjassa, nimittäin Dan Simmonsin Droodissa. Simmonsin järkälemäinen Drood on goottilaisiin mittasuhteisiin kasvava teos, joka pitää otteessaan, vaikka sortuukin lähes omaan massiivisuutensa. Siinä missä Pearlin viktoriana on melko kevyttä, hiukan jännittävää ja aika sisäsiistiä, on Simmonsin versio samasta aiheesta laudanum-höyryistä, ryöppyävää sekä epäluotettavan kertojahahmonsa, kirjailija Wilkie Collinsin vuoksi täysin vainoharhaista. Jos Pearlin kirja on kuin kevyt välipala, on Simmonsin Drood raskas, mutta herkullinen pääsiäisateria, alku-, pää- ja jälkiruokineen.

Kumpaakin kirjaa yhdistää Edwin Drood, Dickensin keskeneräiseksi jäänyt teos, joka on edelleen suuri kirjallinen mysteeri. Toinen yhdistävä tekijä on tietysti Charles Dickens, aikansa supertähti, jonka lukuesityksiin muuten jonotettiin lähes verissä päin ja yötä myöten. Ja jos luulitte, että pääsylipuilla keinottelu on nykyajan ilmiöitä, niin väärässä olette. Kyllä sitä ennenkin osattiin vetää välistä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailija: Matthew Pearl / Dan Simmons

Nimi: The Last Dickens / Drood

Kustantaja: Random House (2009) / Little, Brown & Company (2009)

Lempeästi hullu arvio **^1/2/****