Vakoilijan sielunelämästä

En tiedä teistä, mutta kirjahullua fiktiivisen vakoilun maailma kiehtoo salanimillään, salajuonillaan ja salakielillään. Liekö kyse nostalgiasta vai mistä, mutta kylmän sodan kahtiajakautuneessa vainoharhassa on jotain kylmänviileää menneen maailman tenhoa.

John le Carrén klassikkoteos Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja olisi saattanut olla perinteistä agenttitoimintaa aiheensa perusteella, mutta tässä teoksessa ollaan lähempänä Tsehovia kuin Flemingiä. Kirjan keskiössä on George Smiley, eläkkeelle potkittu brittiläisen MI6:n vanha kettu. Smiley kutsutaan takaisin palvelukseen selvittämään MI6:n johtoon soluttautunutta myyrää. Pitkällä kokemuksella, stoalaisella mielenlaadulla ja terrierin sinnikkyydellä varustettu Smiley tarttuu tehtävään, jossa epäilyksen alla on neljä kunniallista kollegaa. Lukija viedään matkalle kohti vakoojan sisimpää, joka on rakennettu vainoharhasta, epäilystä, nöyryytyksestä ja yksinäisyydestä. Pohjimmiltaan kirjassa ei ole niinkään kyse vakoilusta, vaan ihmisyydestä, ystävyydestä, petoksesta, ahneudesta ja kunnianhimosta. Voiko ystävyys kestää petoksen? Entä mikä on kunnianhimon ja ahneuden hinta?

MI6:n palveluksessa itsekin ollut John le Carré tuntee aiheensa perinpohjin ja vakuuttaa lukijansa. Kirja pohjautuu le Carrén kokemuksiin Cambridgen kaksoisagenttiviisikon jäljillä. Tosielämän kaksoisagenteista tunnetuin, Kim Philby, vakoili Neuvostoliiton laskuun 30 vuotta, ennen kuin paljastui. Philby loikkasi sittemmin henkiseen isänmaahansa, jossa asui vuosikymmeniä aina kuolemaansa saakka.

Kirjasta on vastikään tehty erinomainen elokuva, jonka pääosassa loistaa Gary Oldman. Suosittelen elokuvaa psykologisen trillerin ystäville. Räjähdyksiä, lähitaisteluita tai takaa-ajoja on tältä elokuvalta turha odottaa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker, tailor, soldier, spy)

Kirjailija: John le Carré

Suomentaja: Eero Mänttäri

Kustantaja: Tammi (1974)

Lempeästi hullu arvio: ****+

Intiassa jouluun saakka

Olen parhaillaan Intiassa, enkä aio palata pitkään aikaan. Mumbai on upea paikka: täynnä ääniä, tuoksuja, värejä, ihmisiä, liikennettä, kiinnostavia kohtaloita, suuria kontrasteja, mahtavia ja mahdottomia tarinoita.

Sain Shantaramin syntymäpäivälahjaksi ystävältäni lähes vuosi sitten, eikä aika ole tuntunut kypsältä tälle tiiliskivelle ennen kuin nyt. Jo alkukappaleiden jälkeen olen myyty. Kertojan rauhallinen ääni, runsas kerronta ja laaja, ällistyttävä elämänkokemus antavat lukijalle erikoisen rauhan tunteen. Kun jokainen päivä vapaudessa on todellinen lahja, haluaa olla läsnä jokaisessa hetkessä. Tämä oman elämän arvostuksen tunne säilyy myös lukuhetkien ulkopuolella, enkä halua sen loppuvan.

Tosin nykyisellä 5 sivun päivävauhdillani saan kirjan luettua juuri parahiksi jouluksi. Oletan olevani tuolloin täydellisen seestynyt.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Shantaram

Kirjailija: Gregory David Roberts

Kustantaja: Abacus (2003)

Asteriinan arvio: Ihastuttava alku

Lihan kuritus

Kiitos Lempeästi hullulle kirjasta! Luulen, etten itse olisi osannut tarttua kirjaan kaupassa, kun olen vähän laiska lukemaan kotimaisia, kannessa on pullistelevia sarjakuvaukkoja ja takakannen kuvaus on jotenkin ärsyttävän pirteä.


Olisin menettänyt hauskan lukukokemuksen sekä loistavan henkilökuvauksen! Kirjan juoni on melkoisen tavanomainen: perheenjäsenillä on salaisuuksia ja kukin on kiinni omissa ongelmissaan, sitten kaikki menee yhtä aikaa pieleen ja syntyy erinäisiä kommelluksia, joista kaikki voivat oppia jotakin.

Mutta se, mikä tekee tästä esikoiskirjasta erityisen, ovat hulvattomat, tarkkanäköisesti esitellyt henkilöt, jotka toimivat loogisen järjettömästi ja ajautuvat tämän seuraamuksena kummallisiin tilanteisiin.

Perhe on kuin suoraan Pekka-pelikorteista (entiseltä nimeltään Musta Pekka): Launo Silola. kapellimestari. Katriina Silola, sisustussuunnittelija. Astra Silola, pikkulutka. Silmu Silola, luuseri. Pelagia Silola, iltatähti. Sekä päiväkodinjohtaja, lastenhoitaja, poikakaveri, exä, salikaverit. Kaikki kiinnostavia, moniulotteisia tyyppejä, joiden edesottamuksia seuraa välillä nauraen, välillä varoituksia huudahdellen.

Kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, vuorollaan kunkin henkilön näkökannalta. Kaikkitietävä kertoja tulee aina välillä esiin: "Sillä aikaa kun Katriina vääntelee naamaansa, on sopiva hetki kertoa miksi hän on aina niin kireällä." Kertoja rikkoo tässä mielestäni tarinan illuusion aivan turhaan, ja kirja olisi parempi ilman näitä kohtauksia.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Liha tottelee kuria

Kirjailija: Miina Supinen

Kustantaja: WSOY (2007)

Asteriinan arvio: ***