Kevyesti keskellä päivää

Välttääkseen mahdollisen vajoamisen maailmantuskaan ja tummasävyisiin tulevaisuudenvisioihin,  kirjahullu päätti hypätä Atwoodista suoraan 2000-luvun alkuun ja kolmikymppisten naisten elämään. Oppaana sinkkunaisten maailmaan toimi irlantilainen chicklitisti Marian Keyes. Aika- ja genrehyppy ei ymmärrettävästi sujunut täysin kitkatta. Kontrasti Atwoodin ja Keyesin välillä oli liian suuri: kieli tökki, maailmankuva ärsytti ja kliseiset hahmot nostattivat hienoisen post-atwoodiaanisen ihottuman. Kirjahullu ei kuitenkaan luovuttanut. Äitiyslomalla pitää kuulemma kuunnella itseään ja se oma itse sanoi, ettei kirjaa pidä jättää kesken ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen vaikka tökkii, ärsyttää ja tulee lievää ihottumaa. Tarina imaisi alkujärkytyksen jälkeen mukaansa, vaikkei ihottumasta päästykään täysin eroon. 

Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? kertoo irlantilaisesta Anna Walshista, joka asuu New Yorkissa ja viettää vauhdikasta ja glamoröösiä elämää. Anna työskentelee meikkejä promoavassa yrityksessä, joka on Annan (ja hänen ystäviensä) sanojen mukaan ”maailman paras työpaikka”. Paljastamatta sen kummemmin tämän juonivetoisen kirjan kulkua, kerrottakoon, että kirjassa seurataan Annan ja Aidanin suhdetta, joka osoittautuu melko mutkikkaaksi kudokseksi väärinymmärryksiä ja sattumuksia. Kirjassa tutustutaan myös Annan ystäviin ja perheeseen. Annan ja hänen kolmen sisaruksensa edesottamuksia on seurattu Keyesin kirjoissa aiemminkin.

Keyesin kirja on naisille suunnattua hömppää, jossa käsitellään ikiaikaisia teemoja, kuten rakkautta, ystävyyttä ja menetystä. Tämäntyyppisen kirjallisuuden tarkoituksena lienee tarjota lukijalleen kevyehkö ja hauska lukukokemus, jonka avulla voi paeta arjen harmautta. Keyesin kirja onnistuukin omassa lajityypissään kohtuullisesti, muttei mitenkään täydellisesti. Plussaa annan Keyesille välillä synkissä vesissä kulkevasta tarinasta ja vaikeiden teemojen kepeästä käsittelystä, mutta miinusta kliseiden viljelystä. Sain nimittäin lievää ihottumaa muutamasta seikasta:

Stereotyyppiset henkilöhahmot. Miksi henkilögalleriaan tarvitaan aina kahjo paras ystävä, ikävä pomo, pakollinen kiintiöhomo ja näennäisen hellyttävä, mutta epäkonventionaalinen perhe?

Naiskuva. En jaksa innostua kulutuskeskeisestä elämästä, jossa kohkataan meikeistä, merkkivaatteiden shoppailusta, maailman ihanimmista korkokengistä, ulkonäköseikoista ja miehistä. Ehken ole nainen ensinkään, koska nämä asiat eivät ihan oikeasti jaksa kiinnostaa minua.

Mieskuva. Mies on Keyesin kirjassa joko juntti/renttu, herkkä/komea/vakava, outo tai homo. Näistä valitaan ystäviksi oudot ja homot, joiden kanssa keskustellaan vakavista/herkistä/komeista miehistä ja ihmetellään ystävien juntteja/renttuja poikaystäviä. Päähenkilö vehtaa luonnollisesti vain vakavien/herkkien/komeiden miesten kanssa, paitsi silloin kun vahingossa eksyy juntin/rentun kanssa sänkyyn.

Työpaikka. Työpaikan tärkeimpiä ominaisuuksina ei mielestäni voi pitää pelkästään siihen liittyviä luontaisetuja (meikkejä), palkkaa (mielellään paljon), cooliutta (pitää työskennellä coolilla alalla) tai sen vaatimaa omistautumista (työ on tärkein asia maailmassa heti ihmissuhteiden jälkeen). Muitakin tekijöitä on? 

Parisuhde. Tylsät tyypit menevät naimisiin tylsien tyyppien kanssa ja saavat lapsia. Hyvät tyypit menevät naimisiin vauhdikkaiden tyyppien kanssa, eivätkä jämähdä tylsään parisuhteeseen ja saa lapsia. Ja jos niitä lapsia nyt sattuu tulemaan, niin mielellään ne saadaan komeiden renttujen kanssa, jotka kokevat parannuksen lapsen saatuaan. Väittäisin, että parisuhdeasioissakin on harmaan eri sävyjä, eikä asiaa voi lähestyä ihan näin yksioikoisesti.

Kaiken kirjallisuuden ei todellakaan tarvitse olla vakavasti otettavaa, syvällistä tai loistavasti kirjoitettua, mutta voisiko kliseitä karsia edes hiukan? Lukisin ihan mielelläni hömppää, jossa olisi hiukan moniulotteisempi maailmankuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Marian Keyes

Nimi: Anybody out there?

Kustantaja: William Morrow (2006)

Suomenkielinen nimi: Kuuleeko kukaan?

Suomentaja: Liisa Laaksonen

Kustantaja: Tammi (2007)

Lempeästi hullu arvio: **

Mannapuuroa ja mansikkaa

Kyllä Marian Keyes osaa. Sushi for Beginners on tyttöhömppää parhaimmasta päästä!

Alussa päähenkilöt vaikuttavat hieman litteiltä: Lisa on häikäilemätön ja itsekeskeinen uranainen, hänen alaisensa Ashling on sinnikäs ja sympaattinen, ja tämän paras ystävä Clodagh on yksioikoinen kaunotar. Kuitenkin kun vähitellen saamme tutustua näihin naisiin paremmin, käy samoin kuin oikeassakin elämässä, ja lähempi tutustuminen paljastaa säröjä ulkokuoressa, syvempiä sävyjä luonteessa ja selityksiä kummalliselle käytökselle.

Kullakin naisista on elämässään menossa vaikea vaihe, niin työelämässä kuin miesrintamallakin. Miljöönä on dublinilainen muotilehti ja mieskavalkadi on komea ja charmikas, tietenkin. Lukijan on turha yrittää arvata kuka miehistä päätyy kenenkin kanssa, sillä Keyes osaa yllättää. Silti ratkaisu on riittävän realistinen, ollakseen takuuvarman romanttinen ja hykerryttävä. Kuten koko kirja. Loistavaa kesälukemista ja ehdottomasti paras tapa tyhjentää ajatukset raskaampien teosten välissä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Sushi for Beginners
Kirjailija: Marian Keyes
Kustantaja: Penguin (2000)

Asteriinan arvio: ***½

Heikkoa hömppää

Kaipasin höyhenenkevyttä viihdykettä tylsän Booker-voittajan perään sekä flunssan pehmittämään olotilaani. Sain mitä tilasin, mutta kiukustuin heti alkusivuilla: ei hömpänkään tarvitse olla huonosti kirjoitettua, saatikka heikosti toimitettua.

Naisten kokoontuminen yhteen käsityö- tai kirjapiireissä on jo ihan oma chicklit-genrensä. Olen pitänyt kovasti Kate Jacobsin "Friday Night Knitting Club" -kirjoista (jatko-osat "Knit Two" ja "Knit the Season"), ja elokuvasta "How to Make an American Quilt" (perustuu Whitney Otton samannimiseen kirjaan, jota en ole lukenut). Näissä henkilöhahmot ovat kokonaisia ihmisiä, kiinnostavia, monisärmäisiä, ja rakastettavia kaikkine virheineen.

Karen Joy Fowlerin "The Jane Austen Book Club" kuuluu samaan kategoriaan, mutta sen henkilöhahmot ovat paljon epäkiinnostavammat ja ohuemmat, ja tarinat hajanaisia ja epätasaisia.

Heti ensimmäisen kappaleen jälkeen olin harmistunut. Kirjailija kuvailee lukupiirin kuusi jäsentä hutaisten ylimalkaisesti kolmannessa persoonassa, ja sen jälkeen kertoja sanoo "This is our club". Siis mitä? Meidän? Luen alun uudestaan, ja totta vieköön, kertoja on juuri kuvaillut myös itsensä kolmannessa persoonassa. Tämähän ei mitenkään voi olla vahinko, joten onko tässä tarkoitus olla jotenkin salaperäinen, liittyykö tämä juoneen? En yhtään ymmärrä. Kirjan puolivälissä selviää kuka päähenkilöistä puhuu minämuodossa, mutta tällä ei ole juonen kannalta mitään merkitystä, paitsi ehkä se on tekosyy sille, että tämän henkilön turhanpäiväisiä jorinoita kuullaan kirjassa eniten.

Kertoja on kuitenkin myös kaikkitietävä: "Jocelyn didn't tell us any of this." "This was the third story we didn't hear. Grigg didn't tell it to us. - - - But this was a story we would have liked." Kertoja myös tuputtaa omia näkemyksiään ja mielipiteitään kummallisesti keskelle dialogia (seuraava on siis suora lainaus, vastaavia on muitakin):
"So. Mysteries. I love mysteries. Even when they're formulaic, I just love the formula."
"Mine aren't formulaic," Mo said. "One time I didn't even have a murder until right at the end."
Who didn't love mysteries? "How do you know Bernadette?" Prudie asked Jocelyn.

Kirjan koko idea oli kokoontua keskustelemaan Jane Austenin tuotannosta, mutta pettymyksekseni Austenista puhutaan hyvin vähän, ja sekin heitoin ja anekdootein. Ymmärrän kyllä sen, miten vuorollaan kunkin päähenkilön elämä peilaa luettavana olevaa Austenin kirjaa, mutta mielestäni tämäkin on kovin päälleliimattua ja väkinäistä.

Lisäksi kirjaan on ujutettu lyhyt meilikeskustelu, kuvitteellinen kirjamainos, kaikkien Jane Austenin romaanien lyhyt esittely, Austenin kirjojen saama vastaanotto aikalaisista nykyaikaan, lähdeviittauksia, lista eri päähenkilöiden kysymyksistä lukupiireille, ja loppuun kirjailijan kiitokset. Jospa kaiken tämän ylimääräisen sijaan kirjailija tai kustannustoimittaja olisi keskittynyt paikkailemaan henkilöhahmojen aukkoja tai keksimään kiinnostavampia tarinoita! Ilmeisesti lopun häthätäiset parinmuodostuksetkin ovat vain Austenin syytä?

Pohdinnan jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että minua harmittaa menetetty mahdollisuus: tästä kirjasta olisi saanut paljon paremman keskittymällä Jane Austeniin ja päähenkilöihin. Vastaavasti kuin Eat.Pray.Love. olisi ollut parempi jos sitä olisi muokattu reilusti. Mutta kumpikin ovat bestsellereitä ja niistä on tehty elokuva-adaptaatio, joten taidan itse olla pahasti väärässä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Jane Austen Book Club
Kirjailija: Karen Joy Fowler
Kustantaja: Putnam Adult (2004)

Asteriinan arvio: *½