Taidehistoriaa lapsille ja lapsenmielisille

En todellakaan ole taidehistorian ekspertti, joten pikakatsaukset, yhteenvedot ja yleisesitykset ovat aina tervetulleita, etenkin kun ne on esitetty viihdyttävästi ja kiinnostavasti. Kuten tämä erinomainen kuva:


(Lähde: Facebook "Brazilian Aeroplane")

Löysin kirjastosta kirjan "Lapsen ensimmäinen taidekirja - loistavia kuvia ja tuttuja sanoja" (Lucy Micklethwait), johon on kerätty lapsia kiinnostavia kuvia maalaustaiteen saralta, eri aikakausilta.


Kirjan tekijä itse kertoo näin:

Johdatuksena taidehistoriaan meille kuitenkin riittävät kuvat. Pelkästään katselemalla niitä lapset oppivat hyvinkin paljon. - - - Kallisarvoista kykyä katsella ja nähdä, ajatella omin aivoin, on tärkeää ravita ja rohkaista. Sillä tavoin lapset voivat todella oppia ymmärtämään taidetta, ja heissä saattaa myöhemmin viritä halu lisätä taiteen tuntemustaan.

Kuvat edustavat eri taidehistorian ajanjaksoja kiitettävästi, mm. egyptiläinen hautamaalaus "Meidumin hanhia" (n. 2550 eKr), Hubert ja Jan van Eyckin "Neitsyt Maria" (n. 1426-1427), David Hockneyn "Le Plongeur" (1978). Lisäksi kuvat on jaoteltu lapsia kiinnostavasti aihepiireittäin ja otsikoita ovat esimerkiksi värejä, veneitä, aika nukkua, kasvoja, villieläimiä. Olisin ehkä toivonut vieläkin rohkeampaa otetta erilaisiin taidesuuntauksiin ja värileikkeihin, mutta näitä kuvia voidaan sitten katsoa muista taidekirjoista.

Kirja ei ikävä kyllä ole enää myynnissä, mutta monet kirjastot näyttävät pitävän sitä kokoelmissaan. Sain tilattua kirjan meille huuto.netin kautta - on mukavampi antaa lasten lukea kirjaa rauhassa silloin kun se ei ole vain lainassa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Lapsen ensimmäinen taidekirja - loistavia kuvia ja tuttuja sanoja
Koonnut: Lucy Micklethwait
Suomentajat: Laila Rauhamaa ja Sanna Penttilä
Kustantaja: Kolibri (1994)
Alkuperäinen nimi: The Young Artist - Painting
Alkuperäinen kustantaja: Dorling Kindersley (1993)

Asteriinan arvio: ***½

Kun puhe on huumetta

Kirjahullun puoliso päätti taannoin lahjoa vaimoaan pelkästä lahjomisen ilosta. Koska puoliso tietää kirjahullun kirjahulluuden vakavuuden, oli lahjus luonnollisesti kirja ja tieteis sellainen. Maaliin osui, vaikka valinta perustui ilmeisesti hakuammuntaan ja valistuneeseen arvaukseen. On kuulemma vaikea ostaa kirjoja ihmiselle, joka on vähän dingdong, vaikka lempeä onkin.

Lahjuksena saatu Embassytown on  kymmenkunta kirjaa kirjoittaneen China Mièvillen uusin teos. Voiko kirjailijalla muuten olla hienompaa nimeä kuin China Mièville? Ei voi, jos kirjahullulta kysytään. Tämän nimiseltä kirjailijalta voi odottaa vain jotain kimuranttia, omintakeista ja älyllistä. Ja sellainen Embassytown onkin.

Kirja kertoo matkaaja Avice Benner Chosta, joka palaa kotikaupunkiinsa Embassytowniin pitkien tähtimatkojen jälkeen. Kaupungin laitamia asuttavat planeetan alkuperäiset asukkaat, mystiset Isännät, jotka eivät pysty valehtelemaan. Isäntien ja ihmisten välinen kommunikaatio on lähes mahdotonta, sillä yhteistä kieltä ei varsinaisesti ole. Isäntien kieltä puhuvat ymmärrettävästi vain muutamat, Lähettiläiksi kutsutut ihmiset. Lähettiläät elävät pareina ja ovat toistensa klooneja. Isännät ymmärtävät Lähettiläiden puhetta vain jos Lähettiläspari puhuu yhtä aikaa. Kun planeetalle saapuu uusi Lähettiläspari, EzRa, tapahtuu jotain ennalta-arvaamatonta: Isännät sekoavat EzRan puheesta. EzRan ääni toimii huumeen tavoin ja Embassytown luisuu kaaokseen. Isäntien kieltä taitamaton Avice ajautuu rauhanrakentajaksi. Mutta voiko konfliktia selvittää, jos osapuolet eivät ymmärrä toisiaan?

China Mièvillen kirja on loistava esimerkki teoreettis-filosofisesta tieteiskirjallisuudesta, joka ei päästä lukijaansa ihan helpolla. Kirja on täynnä kiinnostavia filosofisia teemoja esimerkiksi toiseudesta, ymmärryksestä ja kielen kehittymisestä. Filosofisten pohdintojen lisäksi kirja tyydyttää lukijansa paitsi mielenkiintoisella juonellaan, myös kiinnostavilla henkilöhahmoillaan.

Kirjahullun kirjahyllyssä on odottanut jo vuoden päivät Mièvillen läpimurtoteos Perdido Street Station. Tiiliskivi saa kuitenkin odottaa vielä tovin, sillä Mièvillen teksti vaatii sulaakseen hyvän vireystilan ja oman rauhallisen hetkensä. Ettei mene hyvä kirja hukkaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: China Mièville

Nimi: Embassytown

Kustantaja: Pan Macmillan (2011)

Lempeästi hullu arvio: ****1/2

Molemmin puolin

Myönnän. Minulla on yksi pahe, nimittäin kuukausittain ilmestyvä Architectural Digest –lehti.

Minulla on Architectural Digestejä muutama metri, varhaisemmat 1980-luvulta ja uusin tänään ostettu. AD:n esittelemät sisustukset ovat kauheita, hienoja ja kauhean hienoja. Välillä sisustuksissa korostuvat taulut, välillä kirjat, mutta yleensä molemmat mahtuvat saman katon alle. Uusimmassa lehdessä on hienosti järjestettyjä kirjahyllyjä joka huushollissa, monessa paikassa takan molemmin puolin.

Kerran kuussa

Olemme keskustelleet kirjakaupoista ja kirjastoista, ja näiden lisäksi tavallisia kirjojen hankintapaikkoja ovat tietenkin nettikirjakaupat, antikvariaatit ja kirjakerhot.

Kirjakerhot houkuttelevat jäsenikseen mahtavilla kirjapalkinnoilla - uusi jäsen saa valita ilmaiseksi jopa viisi kirjaa ja erinäisiä palkintoja, ja sitoutuu yleensä samalla ostamaan vastaavasti viisi normaalihintaista kirjaa jäsenyysaikanaan. Kirjakerhosta saa kerholehden kerran kuussa, ja lehdessä on esiteltyinä kymmeniä kirjoja, jotka saa sitten tilata suoraan postilaatikkoon. Kirjakerhoon ei kannata liittyä ellei muista peruuttaa kirjoja, joista ei ole kiinnostunut, sillä vaikka kuukaudenkirjat ovat yleensä kirjakauppojen hintoja selvästi edullisempia, jatkuvat vahinkohankinnat tulevat kalliiksi.

Lapsille on Suomessa lukuisia kirjakerhoja ja meillä kuulutaan niistä lähes kaikkiin. Vaukirjasta ja Satusiivistä erosimme jo, koska tarjonta on lähinnä vauvoille, Tammen Kultaisesta kirjakerhosta erosimme, koska meillä on kirjasarjaa vanhastaan 1970-luvulta jo niin paljon, ja Mauri Kunnas Kirjakerhoon liityimme vain tarjouslahjan saamiseksi ja erosimme pian. Tällä hetkellä meille tulee kuukausittain lehti seuraavista kirjakerhoista: Lasten Oma Kirjakerho (Disney), Lasten Parhaat Kirjat (Tammi) ja Satumaa-kerho (entinen Uppo-Nallen Kirjakerho, WSOY).

Vahinkotilauksia tulee harvoin, ja näissä tapauksissa kirjat odottavat seuraavia sopivia synttäreitä. Eniten pidän Satumaasta, jonka tarjonta on erittäin monipuolista. Disney-kirjat eivät välttämättä ole omia suosikkejani, mutta lapset rakastavat Nalle Puhia, joten Lasten Omasta Kirjakerhostakin tulee silloin tällöin jotakin tilattua. Viimeisin tilaukseni taisi olla Lasten Parhaista Kirjoista, josta tilasin joululahjaksi Urpon ja Turpon CD-levyn ja nuottivihon.

Aikuisten kirjakerhoista olen testannut Ex Libriksen, Uudet Kirjat ja Johannan, joista olen sittemmin eronnut. Vain Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon (Otava) kuulun edelleen, olen tainnut olla jäsen kohta 20 vuoden ajan. Olen pitänyt heidän Suuri Kuu -kirjakaupastaan Turussa, mutta koska se lakkautettiin juuri, luulen että ostosteni määrä vähenee huomattavasti: en viitsi maksaa turhia postimaksuja joka kirjasta kun nettikirjakaupoista saa samaan hintaan ison pinon kirjoja kotipostiin.

Vahinkotilauksia tulee enää todella harvoin, mutta eikös posti juuri eilen tuonut Torey Haydenin uusimman kirjan, "Viattomat". Olen lukenut "Tiikerin lapsen" joskus, enkä aio lukea enempää Haydenin kirjoja. Niiden mässäily lasten elämän ankeudesta on sellaista, jota en kaipaa elämääni lainkaan.

"Viattomien" takakannesta: "Menestyskirjailijan ja lapsipsykologin romaani on koskettava tarina lasten hyväksikäytöstä ja aikuisten julmasta ajattelemattomuudesta". Mielestäni tällaiselle kirjallisuudelle on olemassa aivan oma terminsä, jota käytetään yleensä sensaatiolehdistön tositarinoista. Jätän kuitenkin nyt sanomatta, sillä tiedän että moni pitää Haydenista. Palautan kirjan lukemattomana.

Opiskeluaikoina kuuluin lisäksi yhteen amerikkalaiseen kirjakerhoon, josta tilasin opintoihini liittyviä teoksia hyvään hintaan. En enää muista kerhon nimeä, mutta muistan pitäneeni heidän kerholehdestään valtavasti, sillä siinä mainostettiin aina New York Timesin Bestseller-listaa, ja pysyin kärryillä atlantintakaisesta kirjallisuudesta.

Nykyään kirjakerhojen merkitys on paljon aiempaa pienempi, kun netistä saa ihan itse valita mitä kirjoja milloinkin haluaa tilata. Toisaalta kirjakaupat alkavat kuolla pikkupaikkakunnilla, omallammekin juuri, ja suurten kirjakauppaketjujen valikoima on ikävän homogeenista. Aiomme jatkossakin kuulua kirjakerhoihin: lasten kirjojen valikoima kirjakerhoissa on todella erinomainen ja kerholehtien selailu vastaa hieman käyskentelyä kirjakaupan käytävillä - kirjan voi sitten tilata kirjakerhosta, nettikaupasta, Kindlellä taikka hakea aikanaan kirjakaupasta tahi kirjastosta.

Parempia kirjahyllyjä

Kuva: Incidental Comics / Grant Snider

Kansallisaarteen nuoruudesta

Kirjahullulla on anglofiilis. Ja kun anglofiilis iskee, on saatava lääkettä. Koska matka Lontooseen ei ole nyt mahdollinen, eikä englantilaista hääkakkua ole tarjolla, on turvauduttava korvikkeeseen. Sellaisena toimii tee, digestive-keksit ja koomikko-kirjailija Stephen Fryn omaelämäkerta Moab is my Washpot. Onneksi sää on ollut viime aikoina sopivan anglinen eli harmaa, vetinen ja ankea.

Pieni kertaus Stephen Frysta lienee paikallaan. Tämä brittien kansallisaarteeksikin nimetty näyttelijä tunnetaan mm. rooleistaan P.G. Wodehousen Jeevesinä,  Oscar Wildena sekä komediasarjoista Musta kyy ja A bit of Fry and Laurie.  Lisäksi Stephen Fry on tehnyt useita dokumentteja sekä juontaa BBC:n suosittua tietokilpailua QI. Fry on myös kynäillyt kaksi elämäkertaa, näytelmäkäsikirjoituksia ja kuunnelmia sekä useita romaaneja (mm. täälläkin esitellyn The Liarin). Omien sanojensa mukaan Fry on maanis-depressiivinen varas ja patologinen valehtelija. Ja vielä juutalainen, homo ja ateisti, joka on viettänyt luottokorttivarkauden takia pienen pätkän elämästään nuorisovankilassa. Elämäkerralle riittää siis aineksia.

Brittiläisen kuivakkaa huumoria viljelevä Moab is my Washpot kattaa Fryn elämän ensimmäiset 20 vuotta keskittyen lähinnä koulukokemuksiin. Ylemmän keskiluokan vesa lähetetään seitsenvuotiaana yksityiskouluun, siis sellaiseen, jossa asutaan kummallisen nimisissä asuntoloissa, paitsi silloin kun ollaan lomalla kotona. Nykyäidin sydäntä tämä menneen maailman tapa kouraisee, mutta Fryn nuoruudessa ja sosiaalisessa asemassa vaihtoehtoa yksityiskoululle ei ollut.

The point is that my father had been to boarding school, my mother had been to boarding school, all the friends I had in the world went away to boarding school. It was what one did. It was Life as I knew it. A child of seven does not question such a circumstance: it’s the way of the world. If I had not been sent way I should have wondered what was wrong with me.

Rauhalliseen veljeensä verrattuna Stephen Fry on aina tuntenut olevansa hieman ongelmainen tapaus. Oman seksuaalisen suuntautumisen aiheuttama epävarmuus, kielellisestä lahjakkuudesta kumpuava nenäkkyys ja vuoristoradan tapaan vaihtelevat mielialat tekivät Fryn varhaisesta elämästä hankalaa. Kun valehteluun ja ylimielisyyteen taipuvainen älykkö ajautuu ongelmiin auktoriteettien kanssa ja erotetaan koulusta, ei syyttävä sormi  kuitenkaan osoita vanhempiin tai koulukäytäntöihin sellaisenaan.

Whether at boarding school, day school or at home with governesses and private tutors, I would have always been as screwed up as an unwanted letter from the Reader’s Digest.  

Stephen Fryn humoristisen koskettavaa elämäkertaa lukee ihan mielellään, joskin välillä kirjailijan ajatus harhailee ja punainen lanka katoaa. Brittiläisen yksityiskoulun arki on täynnä kimuranttia hierarkiaa ja erikoisia tapoja, mutta pohjimmiltaan kirjaa lukiessaan ei voi olla kuin toteamatta: pojat ovat poikia yksityiskoulussakin.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Stephen Fry

Nimi: Moab is my Washpot

Kustantaja: Hutchinson (1997)

Lempeästi hullu arvio: ***

Kaverilistalta poistaminen ennen Facebookia

Kuopiossa 23 p. Maalisk. 1887

Herra Brofeldt!

Olen surulla ja ikävällä lukenut sen, mitä olitte Savossa kirjoittaneet ystävistäni, minusta ja meidän pyrinnöistämme. Ymmärrätte varmaan, ettei tämän jälkeen enää mitään yhteyttä voi välillämme olla. [--] Olemme siis tästä lähtein vieraat toisillemme. Tahdoin sen sanoa, ettei tavatessa erehdyksiä syntyisi.

Minna Canth

Canth pahastui Juhani Ahon (Brofeldt) Savo-lehdessä julkaisemasta pakinasta "Juorun jumalatar", ja lähetti yllä olevan kirjeen. Jouluyönä Canth kirjoitti sovintokirjeen, mutta jätti sen lähettämättä. Myöhemmin välit kuitenkin parantuivat. Minna Canth: Kootut teokset V, Kirjeitä vuosilta 1860-1897 (Otava 1944)

Nyrkin ja hellan välissä

Minut kihlattiin kehdossa. Tällä lauseella WSOY mainostaa Jari Tervon kirjaa Layla, ja sillä  Tervo sai Lause-Finlandian. Finlandia-palkintoa ei hänelle ole vielä tullut, liekö ollut ehdollakaan. En tiedä, olisiko Layla ollut Finlandia-palkinnon arvoinen, mutta ainakin se on lukemisen arvoinen.  Kirjan tapahtumat sijoittuvat Turkkiin ja Suomeen. Rinnakkainen kuvaus toimii ja tekee kirjasta kiinnostavan. Tarina on tarpeeksi uskottava, vaikka lipesikin lopussa vähän absurdin puolelle. Aluksi minua häiritsi, että kirjan parin kymmenen henkilön polut risteilevät siellä sun täällä, kunnes tajusin, että se on juuri fiktion etu.

Tervo on minulle tuttu Uutisvuodon vitsiniekkana ja Koljatin kirjoittajana, joten totinen kertomus kurdityttö Laylasta oli aikamoinen yllätys. Hämmästelin Laylan kohdalla, miten hyvin suomalainen mies voi asettua kurditytön ja monen muun henkilön asemaan.  Yksi kirjan henkilöistä on suomalainen Helena:

Kaikkea ne eivät onneksi tienneet, Helena mietti, katsoi poikaansa, joka otti askeleen sivuun, kun hän koetti silittää tämän paksujen vaatteitten punastuttamaa poskea.

Helenan käsi jäi ilmaan kerjäämään ihoa.

Ehkä Ilmari vain sattui juuri liikahtamaan kosketuksen hetkellä, koska päikän täti vetäisi hänen haalareittensa lahkeet talvitöppösten päälle.

Ja äidin ja lastentarhanopettajan sanaharkan jälkeen:

Päikän täti loukkaantui niin, että alkoi huohottaa. Hän nousi Ilmarin viereltä täplikkäin kauloin ja ääni väristen. Hän sanoi vain tekevänsä työtään, hoitavansa kaupungin virkaa, parhaan kykynsä mukaan. Lasta hän pyrki tässä suojelemaan, kuten varmasti myös käräjäoikeus. Helena laski kätensä poikansa olkapäälle, koska pelkäsi että tämä ei suostu ottamaan kiinni hänen kädestään. Hei, hei, Ilmari, lastentarhaopettaja hyvästeli Helenaa katsomatta, siirsi katsettaan kuin putkea, kuin vantaalainen tarjoilija.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Layla
Kirjailija: Jari Tervo
Kustantaja: WSOY (2011)

Mian arvio: *** 1/2

Ilon varjot

"Dance of the Happy Shades" on kanadalaisen Alice Munron ensimmäinen novellikokoelma, vuodelta 1968. Teos voitti heti Governor General's -palkinnon, joka on Kanadan tärkein kirjallisuuspalkinto. Sittemmin Munrolta on ilmestynyt 15 novellikokoelmaa (näistä 8 on suomennettu), hän voitti vuoden 2009 kansainvälisen Man Booker -palkinnon (koko tuotantonsa perusteella) ja hänelle on jo pitkään odotettu Nobel-palkintoa.



Teoksessa on 15 novellia, jotka ovat tiiviitä, vain noin 10-sivuisia. Niissä kuvataan pikkukaupunkeja Kanadan eteläosissa, tavallisia ihmisiä köyhissä oloissa ja tuokioita, jotka paljastavat jotakin henkilöiden elämästä tai tulevaisuudesta. Päähenkilönä on usein lapsi tai nuori, joka ensimmäistä kertaa ymmärtää jotakin olennaista häntä ympäröivästä maailmasta.

Munron novelleissa ei päällisin puolin tapahdu paljoa. Niitä onkin kuvailtu "tsehovilaisiksi", pitkitetyiksi tuokiokuviksi, joissa tapahtumat ovat lähinnä henkilöiden sisäisiä, mutta heille itselleen sitäkin merkityksellisempiä.

Jokainen novelli koskettaa, jokaisesta henkilöstä haluaisi lukea lisää, jokaisessa miljöössä viivähtää pidempään. Hyvä esimerkki kirjan tarinoista on "Boys and Girls", jossa nuori tyttö ymmärtää vähitellen sen, mitä tarkoittaa olla tyttö, niin hyvässä kuin pahassakin:

"The word girl had formerly seemed to me innocent and unburdened, like the word child; now it appeared that it was no such thing. A girl was not, as I had supposed, simply what I was; it was what I had to become. It was a definition, always touched with emphasis, with reproach and disappointment. Also it was a joke on me. Once Laird and I were fighting, and for the first time ever I had to use all my strength against him; even so, he caught and pinned my arm for a moment, really hurting me. Henry saw this, and laughed, saying, "Oh, that there Laird's gonna show you, one of these days!" Laird was getting a lot bigger. But I was getting bigger too."

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Dance of the Happy Shades
Kirjailija: Alice Munro
Kustantaja: Vintage (1968)

Asteriinan arvio: ****½

Liian kaunis mies

Ruusu-unelma

1900-luvun alussa Venäläinen Baletti hurmasi Euroopan. Venäläisen Baletin kiertue oli todellinen taiteen – musiikin, koreografian, lavasteiden ja pukujen – synteesi, joka rakennettiin joka kerta uudestaan ja kuljetettiin paikasta toiseen. Tähtinä loistivat prima ballerinat sekä painovoimaa uhmaava, intensiivinen Vaslav Nižinski. Androgyyni esiintyjä vaikutti jopa naisten muotiin omilla esiintymisasuillaan ja meikeillään. Sekä naiset että miehet juoksivat hänen perässään.

Faunin iltapäivä

Nižinski oli fyysisesti täydellinen mies, ja enemmänkin, sillä hänen nilkkansa olivat muodostuneet erikoisella tavalla, mikä osaltaan mahdollisti huimat hypyt ja loikat. Sanon osaltaan, sillä perustan loi ankara harjoittelu. Hän pääsi 9-vuotiaana Pietarin Keisarilliseen Balettikouluun, jossa tanssijoita kasvatettiin kuin lämminverisiä hevosia. Myös loistonsa päivinä Nižinski harjoitteli koko ajan.
 

Venäläinen Baletti oli taiteellinen ja poliittinen voima, joka kukoisti ryhmän yhteishengestä ja lakastui yksilöiden riidoista. Nižinskin liekki oli kirkas, mutta se paloi vain kymmenen vuotta. Romola Nijinskyn kirjoittama elämäkerta kertoo kiehtovasta maailmasta, jota ei enää ole. Venäläisen Baletin esityksiä ei aikoinaan filmattu, vaikka se olisi ollut teknisesti mahdollista.

Romola Nijinskyn kirjoittamassa elämäkerrassa vaihtelee puute ja loisto sekä viha ja rakkaus. Luin kirjaa vähän varauksella, sillä sain vaikutelman, että se kertoo tapahtumat ehkä liian yksipuolisesti.  Taustoja selvitellessäni vaikutelma osoittautui oikeaksi. En rankaise Romola Nijinskyä luonteesta vaan hyvän tarinan pilaamisesta. Sama se, että hän ei ollut tyttärensä (tai monen muun) kanssa puheväleissä. Lukukokemuksen pilaa se, ettei hän edes mainitse toista tytärtään. Sellaisen seikan "unohtaminen" asettaa koko kirjan uskottavuuden melko epäedulliseen valoon.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Nižinski sekä Nižinskin viimeiset vuodet
Tekijä: Romola Nijinsky
Alkuperäiset teokset: Nijinsky (1933) & The Last Years of Nijinsky (1952)
Kustantaja: Otava (1984)

Mian arvio: **

Lastenhuoneeseen

Ystäväni pikkupoika sai huoneeseensa aivan mahtavan kirjahyllyn. Kuka voisi vastustaa tällaista?

Kuvan hylly on teetetty mittojen mukaan Kiinassa, jossa Ryan (kuvassa) asuu, mutta eiköhän kädentaitoja löydy kotimaastakin.

Ohje: http://ana-white.com/2011/10/book-or-magazine-ladder-shelf

Huonotapaisille lukijoille

Lisää aiheesta Bookshelf -blogissa.

Kirjahullu harjoittaa kirjojen suhteen moniajoa, mutta tekee tämän valitettavan hutiloiden. Kirjaparat kärsivät yöpöydällä huonosta kirjanpidosta, kun ovat rivosti selällään tai mahallaan. Tai sitten joku epämääräinen kuitti toimittaa kirjamerkin virkaa. Onneksi joku jossain on keksinyt tähänkin ongelmaan nerokkaan ratkaisun: keskeneräisten kirjojen telineen. Tässä telineessä eivät kirjaparkojen selkämykset taitu, eikä jouduta ongelmiin liimausten kanssa. Ja vältytäänpä tämän avulla hiirenkorviltakin.

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Autiotalon henget

Kolhiintunut kahvipannu pöydällä, lattialla reikäinen räsymatto. Ikkunoissa roikkuvat repalaiset verhot. Keinutuolissa kulunut pehmuste ja seinällä vanha takki. Vettyneet pinkopahvit ja tuulen piiskaamat ikkunat. Romahtaneella leivinuunilla lepäävä kolmijalkapannu. Yön varjoissa voi kuulla kuiskeen ja nähdä varjoja. Ehkä vilauksen hännästä tai pienestä kuonosta. Tämä talo on ihmisasukkaidensa hylkäämä, mutta se ei ole autio. Siellä on edelleen elämää.

Toisinaan löytyy kirja jota voi ahmia silmillään. On mieleenpainuvia kuvia, silmiä hivelevä taitto ja ajatuksia herättävää tekstiä ja runoja. Valokuvaaja Kaj Fagerströmin, runoilija Risto Rasan ja valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon Viimeiset vieraat – elämää autiotaloissa on juuri sellainen kirja. Se tarjoaa sokeria silmille ja polttoainetta ajatuksille. Teos kertoo sanoin ja kuvin ihmisten hylkäämistä taloista, joihin on asettunut uusia asukkaita. Mäyräklaania tai metsähiiriä ei haittaa vaikka kunnassa ei ole enää palveluita tai töitä. Niille riittää, että talossa on katto ja seinät. Lattiakaan ei ole tarpeen. Eikä tarvita edes lämmitystä.

Teos herättää ajatuksia paitsi yksinäisyydestä, myös ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteesta. Me jätämme jälkeemme paljon tavaraa, rakennelmia ja epäharmoniaa. Rakennamme ja raivaamme, mutta mitään kovin pysyvää jälkeä meistä ei lopulta jää. Luonto valtaa hiljalleen takaisin sen tilan, jonka olemme siltä vieneet.

Elämä jatkuu, vaikka ihminen lähteekin. Luonto tulee toimeen ilman meitä, mutta tulemmeko me toimeen ilman luontoa?

Hylätty pihapiiri.

Puutyön äänet tikan pajasta

lohduttavat.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Viimeiset vieraat -elämää autiotaloissa

Teksti: Heikki Willamo

Runot: Risto Rasa

Valokuvat: Kaj Fagerström, Heikki Willamo

Kustantaja: Maahenki Oy (2011)

Lempeästi hullu arvio: *****

Kipua ja kaipuuta

Yllätyin, tällä kertaa erittäin positiivisesti. Odottamani Murakamin lukunautinto töksähti alkuunsa kökön käännöksen vuoksi. Samaan aikaan sain kuopukselta suukkojen kuorruttamana vatsataudin, joten ajattelin sittenkin tarttua johonkin helppoon ja kevyeen kunnes olisin taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Hyllystä löytyi pokkari (tuntuu kevyeltä), kannessaan kuva haarukasta ja lusikasta (näyttää nautinnolliselta) ja nimeltään "Sano että haluat" (kuulostaa hömpältä).

En tiennyt kirjailijasta (Pirjo Hassinen) juuri muuta kuin että hän on suomalainen nainen, joten odotukseni olivat kepeän keväiset, kuin maaliskuun alun auringonpaisteiset päivät.

Takakannen teksti asettaa paitsi odotukset, myös tällä kertaa kertoo oikeastaan kaiken:

Laura nauttii psykologin työssään katastrofien läheisyydestä. Mutta koulutuksesta ei ole apua, kun oman aviomiehen ajan ja huomion varastaa joku toinen.

Mutta samalla teksti lyhykäisyydessään ei kerro mitään. Se ei kerro sitä, että seuraavat yli 400 sivua ovat täynnä Lauran teräväkatseista ja pilkuntarkkaa analyysia omista tunteistaan, niin miestään, lapsiaan kuin tuota toista naista kohtaan. Analyysia, joka on raastavan osuvaa. Teksti ei myöskään paljasta mitään kirjan genrestä, joka on yhtä aikaa dekkari, kasvutarina ja draama. Tässä kirjassa ei ole mitään kevyttä tai hömppää, ja nautinnolliset ruokakuvaukset jäävät raadollisten osioiden välissä sivuosaan, vaikka ovatkin päähenkilöille tärkeitä.

Kirjan kieli on täsmällistä ja välttelee ylenmääräistä maalailua. Minäkertoja Laura on tiukka ammattilainen, joka käyttää kriisipsykologian kieltä hahmottamaan omaa ja miehensä tilannetta, mutta ammattikieli ei mene tunteisiin saakka, vaan niiden raakuus vie mennessään. Joka toinen kappale on omistettu toiselle naiselle ja hänen tarinalleen. Tästä kerrotaan kolmannessa persoonassa joka etäännyttää, vaikka naisen tunteet ovat ihan yhtä väkeviä kuin Laurankin. Vain eri maailmasta.

Pitkästä aikaa en nukahtanut kirjan ääreen, vaan se valvotti minua pitkälle aamuyöhön. Selvittyäni vatsataudista esikoinen sai akuutin korvatulehduksen, joten jännittävä lukeminen vei sopivasti huomion öisistä saksipotkuista kuumeilijan pyöriessä vieressäni.

Tämä on kirja, joka koskettaa ja ahdistaa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Se on juuri sopiva sekoitus petetyn raivoa, jätetyn surua ja haaveilijoiden toiveikkuutta, joka osoittaa miten syviä jälkiä suuret tunteet jättävät kaikkien elämään. Niin hyvässä kuin pahassa.

Minä katsoin poikaani ja ajattelin, että jos päivässä olisi kuusi ylimääräistä tuntia, käyttäisin niistä neljä Aapelin kanssa olemiseen. Hän oli lakannut ottamasta minua mukaansa. Sydäntäni särki nähdä hänen katsovan muitten poikien potkuleikkejä, sillä Aapelin kasvoilla oli hymy joka oli yhtä aikaa arka ja mukaan mielivä. Hänessä kamppailivat ihailu noita vuoden pari vanhempia poikia kohtaan, ja surkea kauna siitä ettei hän itse päässyt mukaan. Ja odotus; jos vaikka tapahtuisikin ihme ja poikajoukko huomaisi äkkiä hänet, vieraan kymmenvuotiaan, ja päättäisi pyytää hänetkin mukaan. Sitä ei tapahtuisi, ja Aapeli tiesi senkin. Sellaista ei tapahdu koskaan, se tosiasia kuuluu niiden asioiden joukkoon, jotka jokaisen on itse opittava, jotka on vain hiljaa hyväksyttävä oman mielensä hiljaisuudessa, mutta joita äidit eivät koskaan opi. Kun katsoin poikalauman riehakasta väkivaltaista iloa, olin surullisempi kuin vielä kertaakaan sinä päivänä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Sano että haluat
Kirjailija: Pirjo Hassinen
Kustantaja: Otava (2009)

Asteriinan arvio: ***½

Sissimarkkinointia

Otteet kirjamarkkinoilla kovenevat, mikäli Iltalehden uutinen pitää paikkansa. Iltalehden mukaan kirjailija Katja Kettu markkinoi viime syksynä Kätilö-kirjaansa antamalla haastatteluja, joissa kertoi joutuneensa elokuvatyylisen kaappausyrityksen kohteeksi keskellä Helsinkiä. Muutama vuosi sitten kansanedustajaehdokas haki julkisuutta samalla tavalla. Onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta, se pitää jokaisen itse päättää.

Pisara meressä

Blue ei ole mikään lähiövalas, vaan maailmalla paljon liikkuva kaunis nuori olento. Kaikesta huolimatta hän tuntee itsensä välillä yksinäiseksi, kuten kuka tahansa meistä. Parisuhde komean ja kokeneen Bull:in kanssa alkaa, mutta suhteessa tulee eteen myös hankaluuksia, kuten kenelle tahansa meistä. Menneisyys painaa kumpaakin. Tulevaisuuden odotukset voivat olla erilaiset. Blue ja Bull kuitenkin eroavat meistä siinä, että ne ovat sinivalaita.

Lloyd Abbeyn kirja The Last Whales on komea tarina valaiden elämästä. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun pelikenttänä on koko Atlantti Weddellinmereltä Grönlantiin. Kirjan alussa on kartta tästä alueesta, ja se tulee tarpeeseen, sillä tuskin monikaan tuntee Atlantin keskiselännettä ja muita merenpohjan vaikuttavia muodostelmia. Vettä on sellaiset neljä, viisi kilometriä. Nautin erityisesti kuvauksista, joissa valas nousee keskellä valtamerta pintaan hengittämään. Ihmisten puuttuminen näistä kuvauksista osoittaa hienosti, että maailmassa on muutakin elämää.

Abbey on tehnyt paljon taustatyötä ja höystää tarinaa merten suojelulla. Valaanpyynti ja merten saastuminen ovat ihmiskunnan häpeätahroja edelleen. Kirja jää minulta kuitenkin kesken, sillä kielitaitoni ei riitä kaikkien merenelävien selvittämiseen. Se tekee lukemisesta tylsää.  Kun kirjan pointti on elämän monimuotoisuuden kuvaaminen, lukijan pitää ymmärtää myös yksityiskohdat.  

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Lloyd Abbey
Teoksen nimi: The Last Whales
Kustantaja: Bantam (1991)

Mian arvio: Avara Luonto ilman kuvia ja tekstitystä

Narinaa käännöksestä

Hyvä käännös antaa lukijan nauttia tekstistä rauhassa. Tämän ei tarvitse miettiä sanavalintoja tai edes sitä, millä kielellä alkuperäinen kirja on kirjoitettu, vaan voi keskittyä itse tarinaan ja kieleen ajattelematta välikättä, jona kääntäjä on toiminut. Kehuin Diego Maranin kirjan suomennosta taannoin kovasti.

Ikävä kyllä tällä erää en voi kehua käännöstä, jonka vuoksi uuden lempikirjailijani kirjan juoni muuttui omituiseksi, sanavalinnat herättivät ihmetystä, ja vain 30 sivun jälkeen päätin luopua yrityksestä lukea kirja suomeksi. Vielä suuremmaksi ihmetyksen tekee se, että kirja on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, jota olen aina pitänyt suuressa arvossa.




















Heti ensilehdillä totean, että kirja on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta, mikä ei tietenkään tiedä hyvää. Mutta kun kerran kyseessä on arvostettu kirjasarja, päätän olla välittämättä asiasta lainkaan ja vain keskittyä nauttimaan lukuelämyksestä, jota olen säästellyt jo muutamien viikkojen ajan.

Kirja alkaa preludilla, jossa minäkertojan vanha tuttu, nuori nainen on kuollut. Hän muistelee heidän aikaansa yhdessä ja heidän keskustelunsa päättyy seuraavasti (sivu 14):

"Minä aion elää kaksikymmentäviisivuotiaaksi", hän sanoi, "ja kuolla sitten."

Joulukuussa kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli kuollut
kahdenkymmenenkuuden ikäisenä.

Toinen osa (sivu 15, edellisen tekstin vastakkaisella sivulla) on otsikoitu seuraavasti:
HEINÄKUUSSA KAHDEKSAN VUOTTA MYÖHEMMIN.

Eli siis ilmeisesti muutamaa kuukautta ennen tytön kuolemaa. Toinen osa alkaa sillä, että minäkertoja palaa kotiin humalassa ja hänen kodissaan on odottamatta joku itkuinen nuori nainen. Minälukija oletan kyseessä olevan tämän saman tytön, mutta minäkertoja kertookin naiselle "Olin hautajaisissa. Sen jälkeen menin Shinjukuun, yksin." ja jatkaa siitä, kuinka tämä hänen vuosien takainen tuttunsa kuoli. Pian tekstistä käykin ilmi, että nainen asunnossa on minäkertojan vaimo, ja he ovat juuri eronneet.

Palaan tarkistamaan mistä kuukausista tässä oikein puhuttiin, ja päättelen että ehkä kyseessä onkin sitten seuraavan vuoden heinäkuu, tai kenties minäkertoja valehtelee hautajaisista. Jatkan lukemistani epäluuloisena ja alan kiinnittää entistä enemmän huomiota kökköihin sanavalintoihin.

Sivu 20: "Ojensin hänelle kasvopaperirasiaa."
Pohdin, tarkoittaako tämä kenties sellaisia ilmaisia, pieniä nenäliinapakkauksia, joita Tokiossa tyrkytetään jalankulkijoille, vai ehkäpä sellaista jenkkiläistä suurta pahvirasiaa. Kun suomeksi puhuttaisi varmaan vaan nenäliinoista.

Sivu 25 (eron jälkeen): "Mikään ei muuttunut päivittäin, ei yhtään mikään."
Tuota noin, ei kai minkään päivittäin pitäisikään muuttua? Tässä varmaankin tarkoitetaan ihan vain hänen päivittäistä elämäänsä?

Sivulla 30 alkaa kolmas osa, joka on otsikoitu:
SYYSKUUSSA KAKSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.

En kestä enempää, vaan päätän selvittää mistä kuukaudesta nyt oikein onkaan kyse. Tilaan kirjan alkuosan Amazonista ilmaiseksi Kindlelle ja tarkistan yllämainitsemani kohdat. Englanninkieliset tekstit kuuluvat seuraavasti:

"July, eight years later, she was dead at twenty-six."
"I held out a box of tissues to her."
"Nothing changed from day to day, not one thing."

Näistä ja niistä muutamasta muusta rivistä, jotka luen englanninkielistä painosta, huomaan kielen soljuvuuden ja helppouden, näissä ei ole mitään ihmettelyn aihetta. Kun taas suomenkielisessä versiossa oli kummallisuuksia, oli keskityttävä lukemaansa tarkkaan ja palattava tarkistamaan asioita. En puhu tässä blogitekstissä itse kirjasta mitään, vaan aloitan sen kokonaan alusta englanniksi, ja koetan unohtaa alun pettymyksen. Tilaan kirjan Kindlelle ja palautan kirjastoon kirjan, joka pistää miettimään myös sitä, kannattaako kyseistä kirjasarjaa enää kerätä hyllyyn.

Suomennos pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirjan nimi: 羊をめぐる冒険 Hitsuji o meguru bōken
Kustantaja: Kodansha (1982)

Englanninkielinen nimi: A Wild Sheep Chase
Kääntäjä: Alfred Birnbaum
Kustantaja: Kodansha International (1989)

Suomenkielinen nimi: Suuri lammasseikkailu
Suomentaja: Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi (1993)

Asteriina kieltäytyy arvioimasta.