Vuosi 1989. Olen koukussa uuteen sarjaan, joka tulee kahtena iltana viikossa MTV3-kanavalta klo 22.30. Minua pelottaa, hämmentää ja naurattaa yhtä aikaa. Olen huumaantunut sarjan musiikista. Haluan syödä donitseja ja kirsikkapiirasta sekä juoda kahvia, mutta pelkään myös Bobia, tuulettimia, humisevia metsiä, junavaunuja sekä sitä pahaa, joka meistä kaikista löytyy. Haluan tietää, kuka oikein murhasi Laura Palmerin. Olen nähnyt Twin Peaks –sarjan sittemmin kolme, neljä kertaa, enkä kyllästy siihen vieläkään, vaikka tunnenkin sen jo läpikotaisin.
Vuosi 1997. Istun ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa David Lynchin Lost Highway -elokuvaa ja pelkään. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen olen niin kauhuissani, että minun on pakko riisua lasit pois päästä, etten näe elokuvaa. Seuraavan puolituntisen jälkeen olen täysin ymmälläni, koska päähenkilö on mystisesti vaihtunut toiseksi, enkä ymmärrä mistä on kyse. Elokuvan loputtua olen edelleen peloissani ja hämmentynyt, koska en käsitä näkemääni.
En edelleenkään ymmärrä, mistä Lost Highwayssa on kyse. Chris Radleyn toimittamassa erinomaisen mukaansatempaavassa Lynch on Lynch -haastattelukirjassa ohjaaja ei halua helpottaa hämmentyneen katsojan piinaa. David Lynch ei halua selittää, koska selittäminen etäännyttää katsojan elokuvasta. Lynchin mukaan elokuva pitää katsoa ja kokea, eikä alistaa sanoille ja selityksille. Lynch vertaa elokuviaan uniin. Uni saattaa olla merkillinen, painajaismainen ja todenomainen, mutta kun unta yrittää selittää, ei löydy sellaista kuvaustapaa, jolla unikokemuksen voisi välittää toiselle. Painajainen ei ole yhtä pelottava, kun siitä kertoo, mutta kun sen näkee, pelottaa. Samalla tavalla elokuvasta katoaa jotakin, kun sen merkityksiä avaa. Lynchin mukaan jokaisen katsojan oma tulkinta on merkityksellinen, eikä tätä omaa tulkintaa pidä riistää tarjoamalla virallista selitystä elokuvalle.
Kun on nähnyt muutaman Lynchin elokuvan ei voi välttyä epäilemästä elokuvaohjaajan mielenterveyttä. Lynchin elokuvat ovat täynnä epämiellyttäviä asioita kuten sadismia, masokismia, hyväksikäyttöä, brutaaleja murhia, narsismia, vainoharhaa, äärimmäistä mustasukkaisuutta, raakaa seksiä ja perheväkivaltaa. Onnellisen lapsuuden viettänyt Lynch kertoo aina tiedostaneensa, että pahoja asioita sattuu, jos ei itselle, niin muille. Maailmassa on yhtä lailla pahuutta, hyvyyttä kuin surrealismiakin. Lynchin elokuvissa on myös absurdin humoristinen puolensa, eikä niistä puutu rakkautta, ystävyyttä eikä hellyyttäkään. Joskaan näitä myönteisen tunnekentän tuntemuksia ei välttämättä ilmaista Lynchin elokuvissa mitenkään perinteisin keinoin.
Lynch ei varsinaisesti kerro, mistä ammentaa visionsa, mutta omassa elämässään Lynch vaikuttaa ihmeen tasapainoiselta partiopojalta, joka meditoi kaksi kertaa päivässä sekä tarkkailee maailmaa lapsenomaisen kiinnostuneesti, avoimin silmin. Pahuus ja hyvyys ovat osa ihmismieltä, eikä tässä ole Lynchin mukaan mitään paheksuttavaa.
”I’m comfortable with my darker side. I’ve always liked both sides and believe that in order to appreciate one you have to know the other - the more darkness you can gather up, the more light you can see, too."
Alun perin maalaustaiteen puolelta elokuvamaailmaan hypännyt Lynch maalaa, valokuvaa, käsikirjoittaa sekä tuottaa ja ohjaa elokuvia edelleen. Viimeisin, ilman täydellistä käsikirjoitusta tehty Inland Empire on vuodelta 2006. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta pakkohan siihenkin on vielä joskus sukeltaa. Vaikka sitten silmät kiinni ja ilman laseja.
Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: Lynch on Lynch
Toimittaja: Chris Radley
Kustantaja: Faber and Faber (1997), Revised edition Farrar Straus and Giroux (2005)
Lempeästi hullu arvio: *****
