tiistai 31. tammikuuta 2012
Kirjastolaitoksesta
Jos kirjastolaitosta ei olisi keksitty, sitä varmaan pidettäisiin nykyään liian kalliina ja turhana sosiaalisen tuen muotona. Ja kyllähän sitä sellaisena taidetaan joissakin piireissä pitää nytkin. Ainakin Turussa ja Tampereella, joissa olen kirjastokeskustelua seurannut, on lakkautettu paljon pieniä sivukirjastoja ja vielä olemassaolevat tuskailevat surkuhupaisten määrärahojensa kanssa.
Käyn omassa kunnankirjastossamme parin kuukauden välein. Kävisin useamminkin, mutta aukioloajat ovat kertakaikkisen omituiset ainakin perheille, joissa on pieniä lapsia. Jos kävisin useammin, olisivat lainaamani kirjat paremmin kierrossa, mutta nyt tyydyn lainaamaan vähemmän haluttuja teoksia ja uusimaan lainani kuukauden välein netissä (mikä loistava palvelu!).
Kirjastomme on kaksikielinen ja ruotsinkielisiä kirjoja taitaa olla enemmistö. Sen lisäksi siellä järjestetään satutunteja (kertoisinko mitä mieltä olen niiden ajoituksesta? Päiväunet, ihmiset!), kirjailijatapaamisia, luentoja ja kursseja. Kirjastolla on kiitettävä kokoelma myös äänikirjoja ja aikakauslehtiä. Ja kirjastontädit palvelevat aina ystävällisesti kummalla kielellä tahansa. Lisäksi kesäkuukausina toimii saaristossa kirjastovene!
Paitsi että kirjastossa on ihana kiireetön tunnelma ja että siellä asiakkaat hymyilevät toisilleen (kirjanystävä, sinäkin!), käynti on aina seikkailu ja avain uusiin mahdollisuuksiin ja maailmoihin. Usein minulla on lista kirjoista, joita etsin, mutta yleensä mukaan tarttuu jotakin aivan muuta. Tänään menin hakemaan Ilmari Kiannon "Punaista viivaa", josta itselläni on vain näköispainos vuodelta 1909, enkä jaksa lukea tekstiä, jossa s näyttää f:ltä, k näyttää t:ltä ja y näyttää n:ltä. Kianto löytyi, mutta samalla nappasin mukaan Anna-Leena Härkösen kirjan "Ei kiitos", joka oli aivan hyllyn päässä ja sen vierestä Annika Idströmin "Veljeni Sebastianin" (josta meillä on ollut keskustelua Muistan aina -tekstin kommenteissa). Ja kun näin lainaustiskin vieressä Murakamin kirjan "IQ84" ruotsiksi, keksin tarkistaa suomenkielisen hyllyn, josta löyi "Suuri lammasseikkailu". Lapsillekin löytyi Myyrä-kirja ja Sanna-kirja matkaan, ja miehelle työmatkoille uusi äänikirja (olikohan joku Harjunpää). Vain koira jäi tällä kertaa osattomaksi kirjaston iloista (ja toivottavasti näin pysyykin).
Kiitettävästi kirjastontädit myös nostavat esille eri teemoja ja uutuuksia, ja näistä hyllyistä voi tehdä yllättäviä löytöjä. Tällä kertaa teemana oli presidentinvaalit, mutta vanhojen presidenttien teoksia ja elämäkertoja en sentään innostunut lainaamaan, vaikka vaalitunnelmissa olinkin (Kianto kainalossa ja kävin samalla reissulla äänestämässä ennakkoon yläkerrassa).
Olemme keskustelleet lempikirjakaupoistamme ja maailmasta löytyy vielä upeampia kirjastoja. New York Public Library on tuttu monista elokuvista (esim. The Day After Tomorrow ja Sex and the City) ja on livenä aivan yhtä vaikuttava.
Kotimaisista kirjastoista ehdoton suosikkini on Metso Tampereella, upean arkkitehtuurinsa (Reima Pietilä 1986), erinomaisen sijaintinsa ja valikoimansa vuoksi.
Komein kirjasto, jossa olen käynyt on ehdottomasti Yalen yliopiston harvinaisten kirjojen kirjasto (Beinecke Rare Book and Manuscript Library).
Yalen pääkirjasto (Yale Sterling Library) toki näyttää ulkoa ja sisältä katedraalilta, mutta harvinaisia kirjoja, esimerkiksi Gutenbergin alkuperäistä raamattua, säilytetään todellakin niiden ansaitsemalla tavalla, sekä valolta että kosteudelta suojattuina.
Omat kirjastomme kaipaavat sekä määrärahoja että kävijöitä, joten muistuttaisin kaikkia käyttämään lähikirjastoa ja sen palveluita, opettamaan lapsille miten upea asia ovat niin kirjat kuin kirjastokin ja myös sen, ettei kaikkea tarvitse itse omistaa. (Meidän kirjastostamme saa lainata myös frisbee golf -kiekkoja, joilla voi pelata vastapäisessä puistossa!)
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Rikkinäinen japanilainen sielu
Kirjahullulle on tiettävästi annettu aivot, mutta nyt niiden tilalle on tainnut tulla pesusieni tai pumpulia, koska kirjoittaminen ei ota sujuakseen. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus on ollut työn alla jo yli kuukauden päivät. Ajasta tämä ei ole kiinni, koska pikkuiset varpaat viihtyvät hyvin päiväunillaan ja nukkuvat jopa öisin. Eikä se ole lukemisestakaan kiinni, koska lukuinto on palautunut jo ihan kohtuutasolle. Eikä se ole Murakamin kirjankaan vika, koska siinä olisi aihetta moneenkin kirjoitukseen. Joten kyllä se on aivoista kiinni. Niitä ei taida enää olla tai sitten poimut ovat suoristuneet. Koittakaa siis kestää ja muistakaa, että tämä on toivottavasti ohimenevää ja kohta se on taas entisellään.
Kirjahullu on nyt lukenut kaksi erilaista Murakamia. Toinen on novellikokoelma Elephant Vanishes ja toinen Murakamin läpimurtoromaani Norwegian Wood. Novellikokoelmassa on paljon absurdeja ja fantastisia piirteitä, jotka puuttuvat Norwegian Wood-romaanista. Koska kirjahullun aivoihin ei ole valitettavasti jäänyt muita mainittavia jälkiä novellikokoelmasta, on parasta keskittyä Murakamin romaaniin, josta palautuu mieleen nimen lisäksi myös juoni ja tunnelmat.
Vuonna 1987 kirjoitettu Norwegian Wood on surumielinen tarina rakkaudesta, ystävyydestä, surusta ja sitoutumisen vaikeudesta. Kirja kertoo Toru Watanabesta, joka matkaa Beatlesin Norwegian Wood-kappaleen kuullessaan nuoruuteensa, 1960-luvun lopun Japaniin. Toru, Kizuki ja Kizukin tyttöystävä Naoko ovat erottamaton trio, mutta jokin menee Kizukin elämässä rikki ja hän päätyy 17-vuotiaana itsemurhaan. Naoko ja Toru pitävät kiinni elämästä, mutta Kizukin ratkaisulla on kauaskantoisia vaikutuksia kummankin elämään. Naokon ja Torun suhde määrittyy ensisijaisesti Kizukin itsemurhan ja sen herättämien kysymysten kautta. Kizukin itsemurha rampauttaa Naokon, joka uppoaa yhä syvemmälle omaan maailmaansa, vaikka Toru tekee kaikkensa pitääkseen Naokon pinnalla. Toru tapaa ulospäin suuntautuneen Midorin ja ajautuu riipivään tilanteeseen, jonka vastapareina on iloa kupliva Midoru ja menneisyyden demonien kanssa taisteleva Naoko. Toru rakastaa kumpaakin naista, mutta valinta kahden erilaisen naisen välillä on vaikea, jopa mahdoton. Menneisyydestä on tuskallista päästää irti ja uudelle on vaikea antaa sijaa ilman että samalla menettää jotain lopullisesti.
Norwegian Wood on otteeltaan poikkeuksellinen. Harvemmin itsemurhaa ja mielen synkkiä sävyjä ilman käsitellään ilman että ahdistaa ihan vietävästi. Kirja on surumielinen, mutta samalla se on kepeä ja jotenkin ilmava kuvaus. Se leijailee ilmassa kuin lumihiutale ja sulaa suussa kuin suklaa.
Murakamin Norwegian Wood on kääntäjä Jay Rubinin mukaan se kirja, jonka ”jokainen” japanilainen on lukenut. Vuonna 1987 ilmestynyt kirja teki Murakamista kuuluisan omassa maassaan ja nosti hänet jalustalle, jossa hänet on totuttu näkemään siitä asti. Suursuosio ajoi tähteyteen tottumattoman Murakamin maanpakoon Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Japaniin kirjailija palasi vasta vuonna 1995. Sittemmin Murakami on noussut kirjalliseksi supertähdeksi myös kansainvälisillä markkinoilla useilla teoksillaan. Asteriinan arvion Murakamin Kafka on the Shore-kirjasta voi lukea täältä.
Kirjasta on myös vastikään tehty elokuva, jota en ole vielä nähnyt, mutta joka kuuluu ehdottomasti elokuvalistalleni.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: Norwegian Wood
Alkuperäinen nimi: Noruwei no mori (1987)
Englanninkielinen käännös: Jay Rubin (2000)
Lempeästi hullu arvio: ****+
perjantai 27. tammikuuta 2012
Tekisitkö saman uudelleen
Jos saisit elää elämäsi uudelleen näillä tiedoilla, jotka sinulla nyt on, tekisitkö samat valinnat kuin nuorena? Richard Bachin kirjassa ”One” päähenkilöt matkustavat ajan läpi tapaamaan aikaisempia itsejään ja neuvomaan heitä elämän käännekohdissa. Tämä on kätevää, sillä kukapa ei haluaisi säästää nuorta itseään virheinvestoinneilta, jotka ovat kuluttaneet vuosia tai aiheuttaneet kaikenlaista murhetta.
Mutta jos emme olisi tehneet niitä hyviä ja huonoja valintoja, olisimmeko nyt näitä ihmisiä joita olemme? Bachin kirjassa asia ratkaistaan rinnakkaisilla todellisuuksilla, jolloin valintoja ja meidän itsemme erilaisia versioita onkin ääretön määrä. Päähenkilöt eivät siis matkusta vain ajassa tapaamaan itsejään nuorina, vaan myös paikassa, mikäli rinnakkaistodellisuutta voi sellaiseksi sanoa.
Aikamatkailu on haasteellista. Harvat elokuvat ja kirjat pystyvät pitämään paketin kasassa. Fyysinen aikamatkailu onnistuu helposti (aja viritetyllä autolla tiettyä nopeutta, kulje tähtiportin läpi tai lennä vesitasolla kuten tässä kirjassa), mutta lankojen käsissä pitäminen on vaikeaa. "Lokki Joonatan" nosti Bachin kuuluisuuteen, joten taivas on enää hänen ajatustensa rajana. Bachin kirjasta löytyvät kaikki New Age -ajattelun lähtökohdat: valintojen vaikutus, oman todellisuuden luominen ja lopulta maailmankaikkeuden ykseys, One.
Tällainen matkailu ei kuitenkaan kanna kirjaa kovin pitkälle, sillä kuinka monta kertaa viitsii käydä neuvomassa nuorta itseään. Älä jätä pianonsoittoa. Älä päästä rakkautta kävelemään ohitsesi. Älä pudota ydinpommia ja aloita kolmatta maailmansotaa. Kirja laajenee nopeasti koskemaan myös kansakuntien vaihtoehtoisia skenaarioita. Entä jos sitä tai tätä. Ja sitten tulevat vielä vieraat tulevaisuudesta näihin samoihin kekkereihin.
Bach näyttää uskovan myös kohtaloon, että kuljemme kohti tiettyä päämäärää. Valinnat vaikuttavat siihen, saavutammeko päämäärän ennemmin vai myöhemmin. Bachin kohtalo tässä omaa elämää ja fantasiaa sekoittavassa kirjassa on sielunkumppani Leslie. Joka käänteessä hehkutetaan heidän suurta rakkauttaan. Melko noloa. Olisipa tulevaisuuden Richard käynyt kertomassa, että Leslien jälkeen tulee taas uusi vaimo.
Halusin ymmärtää Bachin esittämiä ajatuksia, ja välillä ymmärsinkin, mutta suurin osa kirjasta oli itseään korostavaa hömppää. Kirja on ollut bestseller jossain toisessa ajassa ja paikassa. Jonkun toisen lukijan mielestä.Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: One
Kirjailija: Richard Bach
Kustantaja: Dell (1989)
Mian arvio: One
maanantai 23. tammikuuta 2012
Huokailevat teinit
Joulupukki toi kirjahullulle yllättäen muutaman kirjan. Lahjakirjojen joukossa oli muutama vakavasti otettava kaunokirjallinen teos sekä yksi kevyempään kastiin kuuluva opus. Koska kirjahullun pää on vakavasti pehmentynyt pienten varpaiden vaikutuksesta, on kirjojen lukeminen syytä aloittaa varoen. Tämän takia alkupalaksi valikoitui joululahjoista hömpin eli Stephanie Meyerin vampyyriromanssi Houkutus. Kirjahullu tykkää nimittäin kovasti vampyyreista, koska ne ovat niin ihanan pahoja, mutta pelkää viimeaikaisen vampyyribuumin latistaneen vampyyrit ensirakastajiksi, joissa ei ole dekadenssia tai pahuutta edes nimeksi. Ei vampyyrin ihan oikeasti kuulu puhua pehmeitä ja pitää kädestä kiinni, vaan purra, repiä ja raastaa.
Meyerin kirjoista on tullut valtava ilmiö ja niitä on myyty miljoonia. Filmatisoinneista on tullut supersuosittuja. Lukijakunta koostuu tiettävästi kaikenikäisistä, eikä kirjahullu ole ainut keski-iän korville ehtinyt lukija. Jokin niissä siis kiehtoo.
Entäs sen tykkäämisen laita? Bellan ja Edwardin romanssin alkutaipale on aika peruskauraa. Eläviin kuolleisiin liittyvä uhan tunne on melko maltillisella tasolla, eikä synkkähanasta ole väännetty ihan tarpeeksi mustia sävyjä kirjan mausteeksi. Edward on hiukan turhan enkelimäinen ja imelä vampyyriksi, vaikka vampyyrinä olemisen vaikeutta koitetaan alleviivata. Bellan epävarma ”whatever” –teiniangsti ei jaksa herättää kirjahullun sympatiaa puolelleen, vaikka kirjahullu muistaakin olleensa itse juuri samanlainen. Suhteen kehittely on sitä paitsi aikamoista jahkailua, kuten tietysti teiniromanssiin kuuluukin, mutta rajansa kaikella. Itseäni alkoi jo kirjan puolessa välissä kyllästyttää, kun pariskunta ei pääse suhteessaan silmäpeliä, kädestä pitämistä ja huokailua pidemmälle. Mutta tottahan se on: rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen kovin vaikeaa.
Pakko silti myöntää, että Bellan ja Edwardin tarina jäi kiinnostamaan kirjahullua sen verran, että tie vei Wikipediaan, josta kirjahullu lukaisi seuraavien osien juonikuvailut. Oli nimittäin pakko selvittää saavatko rakastavaiset toisensa ja tuleeko siitä Bellasta loppujen lopuksi vampyyri.
Kirja pähkinänkuoressa
Hitaasti, nytkähdellen
Elämä matkii taidetta. Lukukokemus on parhaimmillaan silloin, kun se koskettaa omaa elämää yllättävän osuvasti. Kun opiskelijan tili on täysin tyhjä, kykenee ymmärtämään Émile Zolan Nanaa paremmin kuin yltäkylläisyydessä. Myrskyluodon Maijan vaikeudet ovat kouriintuntuvampia syysmyrskyn moukaroidessa ikkunan takana. Ja kirja, joka kertoo junamatkasta Siperian halki on hieman liiankin omakohtainen silloin, kun joulukuun lopussa kodista katkeavat sähköt ja vesi kolmeksi päiväksi.
Lukukokemukseni vuoden 2011 Finlandia-voittajasta, Rosa Liksomin romaanista "Hytti nro 6" vastaa muutenkin pitkää junamatkaa hyvin: luin kirjaa hitaasti, muutaman sivun illassa, välillä pysähtyen muutamaksi päiväksi ja taas lähtien nytkähdellen liikkeelle, kiihdyttäen välillä vauhtia ja pysähtyen koneiston hyydyttyä.
Liksomin kieli on valtavan tiivistä, muutamaan sanaan puristuu paljon erilaisia merkityksiä, joita pitää makustella rauhassa että ne aukeavat. Teksti on myös erittäin aistillista, eikä siitä saa kaikkea irti jos yrittää olla pikajunan kyydissä.
Suomalainen tyttö matkustaa Moskovasta Mongoliaan halki Siperian, jakaen hyttinsä ryyppäävän ja mesoavan venäläismiehen kanssa. Matkalla pysähdellään surkeisiin kaupunkeihin, nähdään upeita maisemia ja ankeaa neuvostoarkea, kohdataan aitous ja karkeus, pohditaan matkan syitä ja päädytään lopulta jurttaan Altai-vuoristossa.
Siinä on kirjan juoni lyhykäisyydessään, mutta se on täysin toissijainen. Tärkeintä on matka, jonka ei soisi päättyvän. Tytön sisäinen matka tuli kuitenkin valmiiksi Mongolian vuorilla, joten tarina loppui. Koko kirjassa ei ole mitään turhaa, ei mitään puuttuvaa. Se on sokaisevan kaunis ja hiljaisuudessaan ja hitaudessaan äänekäs kuin junan pilli taigalla.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Rosa Liksom
Nimi: Hytti nro 6
Kustantaja: WSOY (2011)
Asteriinan arvio: **** ½
Lukukokemukseni vuoden 2011 Finlandia-voittajasta, Rosa Liksomin romaanista "Hytti nro 6" vastaa muutenkin pitkää junamatkaa hyvin: luin kirjaa hitaasti, muutaman sivun illassa, välillä pysähtyen muutamaksi päiväksi ja taas lähtien nytkähdellen liikkeelle, kiihdyttäen välillä vauhtia ja pysähtyen koneiston hyydyttyä.
Liksomin kieli on valtavan tiivistä, muutamaan sanaan puristuu paljon erilaisia merkityksiä, joita pitää makustella rauhassa että ne aukeavat. Teksti on myös erittäin aistillista, eikä siitä saa kaikkea irti jos yrittää olla pikajunan kyydissä.
Suomalainen tyttö matkustaa Moskovasta Mongoliaan halki Siperian, jakaen hyttinsä ryyppäävän ja mesoavan venäläismiehen kanssa. Matkalla pysähdellään surkeisiin kaupunkeihin, nähdään upeita maisemia ja ankeaa neuvostoarkea, kohdataan aitous ja karkeus, pohditaan matkan syitä ja päädytään lopulta jurttaan Altai-vuoristossa.
Siinä on kirjan juoni lyhykäisyydessään, mutta se on täysin toissijainen. Tärkeintä on matka, jonka ei soisi päättyvän. Tytön sisäinen matka tuli kuitenkin valmiiksi Mongolian vuorilla, joten tarina loppui. Koko kirjassa ei ole mitään turhaa, ei mitään puuttuvaa. Se on sokaisevan kaunis ja hiljaisuudessaan ja hitaudessaan äänekäs kuin junan pilli taigalla.
Juna mateli eteenpäin kuin anteeksi pyydellen. Maidonvalkealta taivaalta kokonaisena hohtava aurinko kirkasti puhtaan lumen. Sitä jatkui muutaman tunnin, sitten pöyhkeän auringon peitti hetkeksi musta pimeys. Siperia katosi ikkunan takaa, mutta pujahti taas esille ennen kuin kukaan edes huomasi. Metsän puinen muuri kasvoi mustana ja pelottavana aivan radan reunassa. Kun se loppui, avautui laaja näkymä kauas joelle asti. Aavalla lumiulapalla oli kolme taloa, niiden edessä savusauna, josta pursusi musta savu. Saunan pihalla, höyrypilven keskellä seisoi alaston ja lihava, punakka nainen paljain jaloin. Mies tarjosi tytölle Puškin-suklaata. Se oli tummaa ja tulista.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Rosa Liksom
Nimi: Hytti nro 6
Kustantaja: WSOY (2011)
Asteriinan arvio: **** ½
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Lemmen nälkä ja rakkauden jano
Kun vanha kenraali käski piikatytön sänkyynsä, molempien elämä muuttui. Tällä kertaa raskaaksi tullutta piikaa ei naitettu pois silmistä lähiseudun talonpojalle vaan kenraalille itselleen. Tätä alkaa perhe-elämä, jossa eri osapuolet ovat vuorotellen niskan päällä. Yksinäisyys vaivaa sekä aikuisia että lapsia, jotka kasvavat sisäoppilaitoksissa täyttämään omaa osaansa seurapiireissä.
Jascha Golowanjukin kirja Outona omassa maassa kertoo 1800-luvun lopun venäläisestä ylhäisöstä. Kaikkine käänteineen kirja alkaa tuntua jotenkin laskelmoidulta. Luin kirjan puoleen väliin ja pidin viikon taukoa. Aika kului kirjassakin: lapset kasvoivat, aikuiset vanhenivat. Kirjan jälkimmäinen puolisko kertoo nuorison vaiheista, minkä tekee kiinnostavaksi se, että alussa tutustuttiin heidän vanhempiinsa.
Kirjassa kuvataan 450 sivua venäläistä kansanluonnetta ja elämänmenoa, vietetään jouluja ja pääsiäisiä, syödään venäläisiä herkkuja ja juodaan vodkaa. Kaiken tämän jälkeen kirjan päähenkilöt istuvat alas ja miettivät, että oikeastaan he ovat aina olleet outoja omassa maassa. Ainakaan minulle tämä johtopäätös ei auennut, vaikka se oli nostettu kirjan nimeksi myös alkuperäisellä kielellä.
Golowanjuk syntyi Samarkandissa ja päätyi Ruotsiin erilaisten vaiheiden kautta. Hän oli tuottelias kirjoittaja ja yksi Ruotsin kirjaston ahkerimmin lainattuja kirjailijoita. Minunkin hyllyssäni on puoli tusinaa Golowanjukia. Arvostin tässä kirjassa Golowanjukin tarinointia sukupolvesta toiseen, mutta lopulta kirja ei pääty mitenkään. Luulisi, että kirjailija, joka pukkaa kirjan vuodessa ja kirjoittaa sujuvasti satoja sivuja, saisi tarinan myös päätettyä.
Kirja pähkinänkuoressaKirjailija: Jascha Golowanjuk
Nimi: Outona omassa maassa
Alkuperäinen nimi: Främling i eget land (1942)
Suomentanut: Eeva-Liisa Manner
Kustantaja: Suomen Kirja (1946)
Mian arvio: **
lauantai 7. tammikuuta 2012
Lähetyssaarnaaja asennossa
Kongon viidakon lähetysasemalla oli tarkka istumajärjestys, moraali ja aikataulu. Uusi tulokas istui pöydän ääressä huonoimmalla paikalla, kunnes eteni paremmalle paikalle luonnollisen poistuman kuten kuuden vuoden keikkatyön tai kuolemantapauksen kautta. Moraali ei sallinut alkoholin juomista, parhaimmat pidättäytyivät myös kahvin nauttimisesta sen kiihottavan vaikutuksen vuoksi. Kukaan ei koskaan myöhästynyt työtehtävistä niin kauan kuin jalat kantoivat. Toisaalta sunnuntaisin ei saanut tehdä työtä edes terveysasemalla.
Louise A. Stinetorfin kirja Valkoinen noitatohtori kertoo siitä, kuinka nelikymppinen amerikkalaisnainen lähtee joskus 1900-luvun alkupuolella toteuttamaan kutsumustaan Afrikkaan. Tähän asti oman elämän toteuttamisen olivat estäneet vanhempien ja sisarusten elämät, joille yksinäisen naisen tarpeet olivat aina alisteisia. Kun odottaa tarpeeksi kauan, niin kolmen vuoden pakollinen sairaanhoitajakoulutus parikymmentä vuotta nuorempien joukossa on enää hidaste. Kongossa tarvittiin terveydenhoitohenkilökuntaa.
Matka Atlantin yli kesti kauan ja matka ylös Kongo-jokea saman verran. Ihmettelin monta kertaa sankarittaren kestävyyttä. Lähetysasemalla hoidettiin sekä sielua että ruumista, lääkärit ja sairaanhoitajat tekivät pitkiä päiviä saatavilla olevien resurssien puitteissa. Lähetystöasemalla oli myös koulu. Viidakkoon sopeutuminen oli jokapäiväinen haaste ja heimojen kanssa piti tulla toimeen. Tulokkaiden ja paikallisten tavat olivat kirjaimellisesti eri maailmoista.
Tämä on taas tällainen vanhanaikainen lukuromaani, joka sattui löytymään kirjahyllystäni. Kirjastosta en olisi tätä osannut tai viitsinyt etsiä, ja mieleeni tuleekin, kuinka paljon hyvää luettavaa katoaa aina sukupolvien vaihtuessa.
Kirja pähkinänkuoressaKirjailija: Louise A. Stinetorf
Nimi: Valkoinen noitatohtori
Alkuperäinen nimi: White Witch Doctor (1950)
Suomentanut: Inkeri Hämäläinen
Kustantaja: Tammi (1951)
Mian arvio: ***
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Oodi pienille varpaille. Ja kirjoille.
Kirjahullu ei ole viime aikoina lukenut, saati kirjoittanut. Kun oli se yksi Tärkeä juttu tuossa ennen joulua. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ne pienet varpaat ja ne pikkiriikkiset kädet ja se pehmoinen poski ja se ryttyinen naama lumosivat kirjahullun, eikä lukemisesta tullut mitään. Sinne jäivät kirjat, kirjahyllyyn. Eikä voinut kirjoittaakaan, kun ei ollut yhtään järkevää ajatusta jaettavaksi. Paitsi toki niistä varpaista ja poskista ja tuoksuista ja äänistä olisi voinut vaikka lausua runoja. Mutta ei kukaan halua kuulla kirjahullun lausuvan tai runoilevan. Uskokaa pois.
Kirjahullu perusti tämän blogin, koska rakastaa pienten ja hiukan isompien varpaiden lisäksi kirjoja, kirjojen tuoksua, kirjahyllyjä, lukemista sekä ajatusta lukemisesta. Onneksi kirjahullu ei ollut mietteineen yksin, sillä kaksi kanssalukijaa innostui jakamaan ajatuksiaan kirjahullun seurassa. Kiitokset ja kumarrukset siis Mialle ja Asteriinalle, joita ilman blogi olisi ollut puisevaa, tylsää ja yksitoikkoista jorinaa samanlaisista kirjoista samanlaisella otteella. Ja joulukuukin olisi jäänyt ilman rivin riviä. Nyt blogilla on kolme ääntä ja kolme erilaista persoonaa. Ja kolmella äänellä voidaan jo puhua näkökulmista kirjoihin ja kirjallisuuteen. Ja siinä on jo aineksia vaikka runolle, mutta jätetään se nyt kuitenkin pöytälaatikon täytteeksi.
Hyvää uutta vuotta kaikille! Kirjojen parissa tavataan taas.
Kirjahullu perusti tämän blogin, koska rakastaa pienten ja hiukan isompien varpaiden lisäksi kirjoja, kirjojen tuoksua, kirjahyllyjä, lukemista sekä ajatusta lukemisesta. Onneksi kirjahullu ei ollut mietteineen yksin, sillä kaksi kanssalukijaa innostui jakamaan ajatuksiaan kirjahullun seurassa. Kiitokset ja kumarrukset siis Mialle ja Asteriinalle, joita ilman blogi olisi ollut puisevaa, tylsää ja yksitoikkoista jorinaa samanlaisista kirjoista samanlaisella otteella. Ja joulukuukin olisi jäänyt ilman rivin riviä. Nyt blogilla on kolme ääntä ja kolme erilaista persoonaa. Ja kolmella äänellä voidaan jo puhua näkökulmista kirjoihin ja kirjallisuuteen. Ja siinä on jo aineksia vaikka runolle, mutta jätetään se nyt kuitenkin pöytälaatikon täytteeksi.
Hyvää uutta vuotta kaikille! Kirjojen parissa tavataan taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)