Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juokseminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juokseminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Ultrakirjailijan myhäelmä

Lempeästi Hullu suositteli juoksuhullulle Haruki Murakamin muistelmateosta "What I Talk About When I Talk About Running". Teos oli jo lukulistallani odottamassa, aihepiirinsä, mutta myös nerokkaan nimensä vuoksi: Raymond Carverin novellikokoelma "What We Talk About When We Talk About Love" teki minuun suuren vaikutuksen teini-iässä. Murakami on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta "Kafka on the Shore" odottaa lukuvuoroaan listallani (tämänkin kirjan nimi on erittäin houkutteleva).

Teos on hyvin erilainen kuin odotin. Murakamia pidetään Erittäin Tärkeänä Kirjailijana, hänen romaanejaan on palkittu ja käännetty ympäri maailmaa. Odotin seestyneen kirjailijan koottuja ajatuksia juoksemisesta, kirjoittamisesta ja elämästä. Kirja on kuitenkin ennemminkin hajanaisia myhäelmiä ja muisteloita juoksemisesta ja kaikesta sen ympäriltä. Lisäksi kirjailija suhtautuu itseensä ja sanoihinsa hämmästyttävän vaatimattomasti ja varoo laukomasta absoluuttisia totuuksia. Näin, vaikka hän on kirjoittanut 12 romaania, juoksee joka päivä kymmenen kilometriä ja on osallistunut paitsi ultramatkoille, myös triathloneille. Tällaiselta henkilöltä olisin paitsi odottanut saavani ohjeita, myös toivonut niitä.

Juoksuhullulle on toki hyvin lohduttavaa kuulla, että maratonilla myös ultrajuoksijaan sattuu. Ja että myös huippukirjailija joutuu tekemään lujasti töitä tekstiensä eteen. Ja että kuuttakymppiä lähestyessään voi vielä olla avoin uusille, innostaville tavoitteille ja haasteille, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta mitä kirjasta jäi käteen?
* Maratonien juoksemisessa ja kirjailijan ammatissa yhteistä on sisäinen motivaatio, tavoitteet, jotka eivät ole mitattavissa rahalla tai palkinnoilla (näitäkin toki voi harvoille olla tarjolla, mutta ne eivät ole ne aidoimmat insentiivit).
* Onnekkaita eivät ole ne, jotka voivat syödä mitä tahansa lihomatta, tai kirjailijat, joilla on synnynnäinen lahja tuottaa tekstiä. Onnekkaita ovat ne, jotka joutuvat tekemään töitä ylläpitääkseen kuntoaan ja kirjallisia taitojaan: vanhetessaan he ovat todennäköisemmin edelleen hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin ammatillisestikin, sillä he eivät ole koskaan tottuneet pääsemään helpolla.
* Kirjailijan tärkeimmät ominaisuudet ovat lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys. Kahta jälkimmäistä voi harjoittaa, samoin kuin lihaksiakin, treenaamalla päivittäin. Murakami sanoo oppineensa enimmän osan kirjoittamisesta juoksemalla päivittäin.
* Suurin osa juoksijoista ei juokse elääkseen pidempään, vaan eläkseen täysillä. Itsensä loppuun asti väsyttäminen omien rajojen mukaisesti on juoksemisen syvin olemus, ja elämän metafora. Ja Murakamille myös kirjoittamisen.
* Kirjoittaminen vaatii tietynlaisen myrkyn kaivamista syvältä sisimmästä, ja jaksaakseen tällaista työtä pitkään, täytyy olla muutoin erittäin terve.
* Ultramaratonin (100 kilometriä) juokseminen antaa uusia elementtejä itsetuntemukseen: näkemys omasta elämästä, sen värit ja muoto, muuttuvat.
* Kipu on kestävyysurheilun edellytys. Jos kipua ei olisi, kuka ikinä vaivautuisi osallistumaan triathlonille tai maratonille, jotka vaativat niin paljon aikaa ja energiaa? Juuri kipu on se syy, koska haluamme ylittää kivun ja kokea todella elävämme. "Pain is inevitable, suffering is optional."
* Kirjailijan toive hautakiven tekstiksi: "At Least He Never Walked".

Murakamin kuvaus kivuliaista kilometreistä ja maaliinpääsyn helpotuksesta on hyvin osuvaa, myös surkealle harrastelijalle, joka häviää maratonilla kuusikymppisille juoksijoille. Samoin hänen ajatuksensa juoksemisen tuomasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista, ja siitä, miten juoksijan identiteetti muokkaa ihmisen koko elämää. Kirjan suurin anti minulle oli kuitenkin Murakamin ajatusten, asenteen ja elämänfilosofian esittely, ja kiinnostukseni hänen romaanejaan kohti kasvoi entisestään.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: What I Talk About When I Talk About Running
Kustantaja: Knopf (2007)

Asteriinan arvio: **

perjantai 21. lokakuuta 2011

Syntynyt juoksemaan

Tarahumarat ovat Meksikossa, Sierra Madren vuoriston laajoissa kanjoneissa elävä intiaaniheimo, jotka ovat tunnettuja juoksukyvystään ja kehittämistään huarache-sandaaleista. Tarahumarat saattavat juosta päiväkausia ja jopa 700 kilometriä yhteen menoon. Ultramaratoonarit juoksevat sata mailia pimeässä ja vuoristoisessa maastossa. Samanlaista järjetöntä toimintaa harrastavat myös Machu Picchun vuohipaimenet ja japanilaiset munkit. Miksi sitten länsimaiset ihmiset kärsivät jalka- ja selkäkivuista yrittäessään treenata maratonille? Ja miksi he edes yrittävät treenata? Voisiko nykyihminen ottaa oppia esi-isiltään? Christopher McDougallin kansainvälinen menestysteos "Syntynyt juoksemaan" kertoo tarahumaroista, ultramaratoonareista, juoksemisesta, ihmisen anatomiasta ja evoluutiosta niin kiehtovasti, että kyseessä voi sanoa olevan jännitystarina salaperäisen juoksutapahtuman järjestämisestä ja ihmisen perimmäsen lajityypin määrittämisestä. Ei mikään turha teos, siis!

Tarahumara-intiaanit haluavat pysytellä omissa oloissaan, ja muutamat yritykset tuoda heitä kisaamaan amerikkalaisten juoksijoiden kanssa ovat päätyneet katastrofiin. Niinpä ultrajuoksija ja tarahumaroiden ystävä Caballo Blanco yrittää järjestää kisan tarahumaroiden omalla maaperällä, päivien matkan päässä mukavuuksista, paikkaan jonne kuljetaan huumejengien alueiden läpi. Mukaan lähtee erilaisia persoonallisuuksia: lörppäsuinen Paljasjalka-Ted, bilettävä surffarityttö Jenn "Sekoilija" Shelton poikakaverinsa Billy "Luupää" Barnettin kanssa, seikkailulajivalmentaja ja valokuvaaja Eric Orton, ultrakisojen kuningas niin poluilla kuin maantielläkin Scott Jurek, sekä Luis Escobar, H.U.R.T. 100 -kisan voittaja, isänsä Joe Ramirezin kera. Seurauksena on monta läheltä piti -tilannetta, läkähdyttävää juoksemista, suuria tunteita ja ystävyyttä, kuoleman väijyessä jokaisen mutkan ja mäen takana.

Lisäksi kirjassa pohditaan juoksemista ja sen historiaa yleensä. Miksi hintelä ja hidas homo sapiens päihitti vahvemman ja älykkäämmän neandertalinihmisen, joka osasi metsästää ja syödä lihaa? Miksi ihmisellä on akillesjänne ja niskaside, kuten esimerkiksi jäniksillä ja hevosilla, kun simpansseilta nämä puuttuvat? Miksi ihminen on ainoa nisäkäs, joka kykenee hengittämään useammin kuin kerran per askel? Miksi ihminen jäähdyttää elimistönsä ihon kautta, toisin kuin muut nisäkkäät? Vastaus on ylivoimainen juoksukyky: ihminen on Harvardin tutkijoiden mukaan juoksukone, joka päihittää kevyesti hevosen, peuran ja gebardinkin, pitkällä matkalla. Kun antilooppi pakenee, "juostuaan kuumassa ilmastossa 10-15 kilometriä, se saa lämpöhalvauksen ja kupsahtaa." Homo sapiens on kyennyt selviytymään metsien vähenemisenkin jälkeen juoksemalla laumana savannilla riistaeläinten perässä.

Jos kerran ihminen on syntynyt juoksemaan, miksi juoksuharrastus sitten rikkoo paikat, huolimatta nykyaikaisista, pehmustetuista ja huippuunsa hiotuista juoksukengistä? Itse asiassa nämä lukuisat vammat johtuvat juuri siitä, että ihmiset juoksevat kengillä, jotka tekevät jaloista heikot sekä aiheuttavat ylipronaatiota ja polviongelmia! Jalassa on holvikaari, joka lujittuu sitä enemmän mitä kovemmalla voimalla sitä painetaan alas. Ja kun jalat laitetaan kenkiin, jotka pitävät sen paikoillaan, "on sama kuin pistäisi jalat kipsisidokseen". "Kun kengät tekevät kaiken työn, jänteet jäykistyvät ja lihakset kuihtuvat." Jopa Nike on joutunut myöntymään (vaikka suoltaakin ulos uusia kenkämalleja vuosittain) ja on kehittänyt "Nike Free" -kengät, joiden iskulause on "juokse paljain jaloin".

Miksi ihmiset sitten juoksevat maratoneja? "Jos et usko syntyneesi juoksemaan, et ainoastaan kiellä historiaasi, vaan myös sen, kuka olet." Juoksen lokakuussa viidennen maratonini, ja luotan treenatessa kirjoihin "Runner's World Complete Book of Running" (Amby Burfoot, Rodale 1999) ja "How to Train for and Run Your Best Marathon" (Gordon Bloch, Fireside 1993). Paljain jaloin en kuitenkaan (vielä) aio juosta.

"You don't stop running because you get old. You get old because you stop running." - Jack Kirk, aka Dipsea Demon, 96-vuotias ultramaratoonari


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Christopher McDougall
Nimi: Syntynyt Juoksemaan (Born to Run)
Suomentaja: Heli Ruuhinen
Kustantaja: Docendo (2010)

Asteriinan arvio: ***½

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Mummoilua

Tänään ovat kaverini kertoneet istuttaneensa pelargonioita ja syöneensä pihlajanmarjakarkkeja. Siis niitä kukkia ja karkkeja, joita mummoilla aina on. Tämä toi mieleeni kirjallisen vastineen: elämäkerrat. Ainakaan minun mummoni ei juuri muuta lue, mitä nyt Laila Hirvisaarta ehkä.

En ole lukenut kovinkaan monta elämäkertaa, ja suhtaudun niihin melko skeptisesti. En pidä tositapahtumiin perustuvista elokuvistakaan, sillä mielestäni hyvä tarina on aina parempi kuin totuus. Liian orjallinen todenperäisyys on pelkkä rasite, ja etenkin omaelämäkerrassa on suuri vaara totuuden kaunisteluun.

Hyllystämme löytyy pikaisella kurkistuksella ainakin muutama elämäkerta: urheilijoita (Paula Radcliffe, Juha Väätäinen, Paul Gascoigne, Steven Gerrard), taiteilija (Vincent van Cogh) ja elokuvantekijöitä (Woody Allen, Humphrey Bogart, Katharine Hepburn, Lauren Bacall). Ja Einstein. Kaikkia en ole edes lukenut (mm. tuota Einsteinia, enkä ole myöskään perheemme jalkapallofani). Paula Radcliffe on kuitenkin sen verran kiinnostava ja kiistanalainen henkilö, että ahmin hänen omaelämäkertansa lähes yhdeltä istumalta.

Kaikki juoksun ystävät ja penkkiurheilijat tietävät tapauksen: suuret odotukset, tärkeä kisa, täysi floppi. Ateenan olympialaisista muistetaan Paula Radcliffen surkea olemus jalkakäytävän reunalla, Lontoon maratonilta kakkapysähdys kameroiden edessä, Edmontonin MM-kisoista kyltti "EPO cheats out". Radcliffe on kuitenkin maailman nopein naismaratoonari ja maastojuoksija pitkillä matkoilla, periaatteen nainen joka antaa aina kaikkensa, ja tuore äiti, joka voitti New Yorkin maratonin kun hänen esikoistyttärensä oli 10 kuukauden ikäinen.

Suomalaisittain elämäkerrassa huvittaa Radcliffen muistot Turun-visiitistä: hän ei saanut nukuttua kesäyön auringolta, ja teippasi hotellihuoneen ikkunoihin mustat jätesäkit.

Radcliffe vaikuttaa aidolta, rohkealta, särmikkäältä ja sydämelliseltä ihmiseltä. Huippu-urheilijaksi ei tulla ilman määrätietoisuutta, mutta harva pystyy nousemaan pilkatusta epäonnistujasta uuteen voittoputkeen. Hänen päättäväisyytensä ja kykynsä unohtaa tappiot ovat se, mikä erottaa katkerat ex-urheilijat todellisista sankareista.

“I am not going to let Athens affect the rest of my life.”

"There are people... who choose not to let others get too close, or to put themselves in certain situations, because they are afraid of getting hurt. I have never been like that. Being hurt once is no reason to lock your heart away. Hurt heals, and if you never take chances you might never find who or what you're looking for."


Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Paula: My Story So Far.
Kirjailija: Paula Radcliffe with David Walsh
Kustantaja: Simon & Schuster UK ltd (2005)

Asteriinan arvio: ****