Battle Royale with Cheese eli kun lapset tappavat toisiaan

Kirjahullulla ja puolisolla oli taannoin vapaailta. Askel vei elokuviin ja elokuvaksi valikoitui sopivan näytösajankohdan ja kohtuullisen trailerin ansiosta The Hunger Games. Eipä tiennyt kirjahullu etukäteen, että kyseessä on Twilight-saagaan ja Harry Pottereihin verrattavissa oleva megailmiö. The Hunger Games oli kuitenkin myönteinen yllätys, vaikka ajatus toisiaan tappavista lapsista on suorastaan brutaali ja äärimmäisen häiritsevä, vaikkei uusi olekaan.

Myönteisen elokuvakokemuksen innoittamana kirjahullu päätti lukea Suzanne Collinsin The Hunger Games –trilogian kaksi ensimmäistä osaa: Nälkäpeli  ja Vihan liekit. Sarjassamme ei-niin-hyvät-valinnat, osa 437. Kokeneen lukijan tulisi tietää, että kirjat luetaan mielellään ennen elokuvaa, eikä heti sen jälkeen. Elokuva vie kirjasta mehut, eikä lukukokemus ole parhaimmillaan, jos elokuvan kuvasto on tuoreessa muistissa.

Suzanne Collinsin trilogia sijoittuu kuvitteelliseen tulevaisuuteen, jossa luonnonkatastrofit ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan. On käyty verinen ja tulokseton kapina valtaapitäviä vastaan ja tämän kapinan seurauksena on luotu uusi diktatuuri, Panem. Maa on jaettu kolmeentoista vyöhykkeeseen, jotka tuottavat hyödykkeitä Capitolissa asuvan eliitin tarpeisiin. Muistutukseksi kapinoinnin seurauksista vallanpitäjät ovat kehittäneet raa’an Nälkäpelin, jossa jokaiselta vyöhykkeeltä arvotaan vuosittain kaksi 12-18-vuotiasta nuorta taistelemaan toisiaan vastaan luonnonoloja jäljittelevällä jättimäisellä areenalla. Nälkäpeli on suosittu Capitolin eliitin keskuudessa ja jokaista peliä seurataan ruudulta Big Brotherin tavoin vuorokauden ympäri. Eliitti janoaa verta ja veriviihdettä se saakin. Nälkäpelissä on vain yksi voittaja, muut lapset kuolevat viihteen ja vallankäytön nimissä.

Suzanne Collinsin trilogia alkaa, kun kirjojen sankaritar 16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliim pikkusisarensa sijaan. Salametsästäjänä ansioitunut Katniss tietää, että edessä on jotakuinkin varma kuolema, mutta uhraa silti itsensä pelastaakseen siskonsa. Ensimmäinen kirja seuraa Katnissin ja vyöhykkeen toisen kilpailijan Peeta Mellarkin matkaa kohti tappokisaa. Kakkososa Vihan liekit jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja loppuu.

Kirjassa ja elokuvissa käsitellään kiinnostavia teemoja: aikuisuutta, lapsuutta, väkivallan ja vallankäytön oikeutusta sekä viihteen rajoja. Ultramodernin Capitolin asukkaat ovat kuin kiukuttelevia lapsia karkkikaupassa, joskin karkin sijaan vaaditaan verta ja sirkushuveja. Kukaan Capitolissa ei tunnu kyseenalaistavan Nälkäpelin oikeutusta. Lasten usuttaminen toistensa kimppuun on hyvää viihdettä ja välttämätöntä kapina-ajatusten hillitsemiseksi. Olosuhteiden pakosta köyhyydessä ja Nälkäpelin varjossa varttuneet vyöhykkeiden lapset taas ovat vastuunkantajia, joille tarjoillaan leikin sijaan työtä, piiskaa ja kunniallista kuolemaa tosi-tv:n uhrina. Kirjan perusasetelma on harvinaisen epämiellyttävä, mutta on hyvä muistaa, että vastaavantyyppistä väkivaltaa kohdistuu lapsiin päivittäin joka puolella maailmaa. Siitä puhuminen on vain jonkinlainen tabu.

Collinsin trilogian kaksi ensimmäistä osaa toimivat kirjoina kohtuullisesti, joskin tiivistämistä olisi kaivattu molempiin. Eikä voi mitään, lukukokemus kärsii elokuvan katsomisesta. Ensimmäinen elokuva seuraa nimittäin melko uskollisesti ensimmäisen kirjan juonta.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailija: Suzanne Collins

Nimet: Nälkäpeli; Vihan liekit. Nälkäpeli 2

Suomennos: Helene Bützow

Kustantaja: WSOY (2008, 2010)

Lempeästi hullu arvio: The Hunger Games –elokuva ****, Nälkäpeli (I osa) ***, Vihan liekit (II osa) ***-

Taiteiden synteesi

En ole juuri ennättänyt lukea kirjoja helmikuussa, kun olen katsellut iltaisin elokuvia. Tuntuu siltä, että "vain" elokuville annettu aika on jotenkin hukkaan heitettyä verrattuna oikean kirjallisuuden lukemiseen, mutta juuri katsomani Oscar-ehdokas "The Artist" pisti miettimään tätä.

Mikä muu taiteenlaji yhdistää niin monia muita taiteita samaan elämykseen? Missä muussa voi henki salpaantua kuvan, kerronnan ja musiikin yhteisvaikutuksesta? Missä muussa taiteenlajissa tarvitaan jopa satoja ihmisiä tuomaan oma taiteellinen panoksensa yhteiseen, upeaan lopputulokseen? Mikä muu taide-elämys on niin helposti saatavilla, ympäri maailman ja yhtä riippumaton kielestä, kulttuurista taikka koulutustasosta - elokuvia katsotaan kaikkialla, myös siellä, missä ei tulla koskaan näkemään taidegallerioita tai oopperaproduktioita, eivätkä tytöt käy koulua.

Parhaissa elokuvissa jokainen näkymä on kuin kaunein valokuva tai pysäyttävin maalaus (esimerkiksi Terrence Malickin "Tree of Life" tai Krzysztof Kieślowskin "Kolme väriä: Sininen"). Juoni saattaa olla yksinkertainen taikka kertoa Nobel-voittajan tarinan, mutta elokuvan keinoin, jolloin draaman kaari on kriittisempi kuin uskollisuus itse tarinalle (kuten "Kummisetä", "Apocalypse Now" taikka "Stand by Me"). Musiikki voi olla korviahivelevää ja elää aivan omaa elämäänsä elokuvan ulkopuolellakin (kuten Ennio Morriconen musiikki "Once Upon a Time in Americasssa" tai Nino Rotan "Kummisetä" tai John Williamsin "E.T."). Näyttämötaiteen huiput esiintyvät meille, jotka pääsemme hyvin harvoin Broadwaylle tai West Endiin, saati Bolshoi-balettiin tai Metropolitan-oopperaan. Maailman parhaat ohjaajat, näyttelijät, käsikirjoittajat, editoijat, lavastajat, puvustajat, muusikot jne. tekevät yhteistyötä, jonka lopputuloksen lähes kuka tahansa voi nähdä muutamalla kolikolla.

Siinä on maailmankylää kerrakseen! Pikkuriikkisellä Seychellien saarella vietimme iltaa nuoren sveitsiläisen pariskunnan kanssa ja kävi ilmi, että he eivät olleet koskaan kuulleet elokuvasta "The Sound of Music". En millään uskonut tätä todeksi ja väitin, että kuka tahansa (muu) tuntisi elokuvan. Ja kun kysyin asiaa paikalliselta tarjoilijatytöltä, tämä puhkesi lauluun, pyöri kuin nunnatyttö Maria niityllä, ja keittiöstä tulivat työntekijät tanssimaan ja laulamaan pöydillä. Tai no niin, näin olisi käynyt tarinan elokuvaversiossa, mutta todellisuudessa tarjoilijatyttö oli aivan yhtä pöyristynyt kuin minäkin: kaikki maailmassa tuntevat elokuvan "The Sound of Music".

Ja miten yllättävää ja tehokasta onkaan, kun elokuvasta puuttuu jotakin siihen perinteisesti kuuluvaa. Kuten ääni (kuten Oscar-suosikissani Michel Hazanaviciuksen "The Artistissa")! Tai lavasteet (kuten Lars von Trierin "Dogville" ja "Manderlay"). Joka tapauksessa nykyelokuvassa on aivan liian vähän tanssia ja laulua!

Parhaimmillaan näin lukutoukan näkökulmasta elokuva voi myös herättää kiinnostuksen lukemiseen (Harry Potterit ja Sormuksen herrat) tai tuoda suuren yleisön tietoisuuteen jo unohtuneet kirjat (kuten ajankohtaiset Sherlock Holmesit tai John le Carrén tuotannon). Ja aivan sama, onko jonkun mielestä lempikirjailijani teos parempi kirjana vai leffana, kunhan tutustuu siihen itse! (Jännittävää Oscar-yötä kaikille elokuvafaneille!!)

Partiopoika hyvän ja pahan puutarhassa

Vuosi 1989. Olen koukussa uuteen sarjaan, joka tulee kahtena iltana viikossa MTV3-kanavalta klo 22.30. Minua pelottaa, hämmentää ja naurattaa yhtä aikaa. Olen huumaantunut sarjan musiikista. Haluan syödä donitseja ja kirsikkapiirasta sekä juoda kahvia, mutta pelkään myös Bobia, tuulettimia, humisevia metsiä, junavaunuja sekä sitä pahaa, joka meistä kaikista löytyy. Haluan tietää, kuka oikein murhasi Laura Palmerin. Olen nähnyt Twin Peaks –sarjan sittemmin kolme, neljä kertaa, enkä kyllästy siihen vieläkään, vaikka tunnenkin sen jo läpikotaisin.

Vuosi 1997. Istun ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa David Lynchin Lost Highway -elokuvaa ja pelkään. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen olen niin kauhuissani, että minun on pakko riisua lasit pois päästä, etten näe elokuvaa. Seuraavan puolituntisen jälkeen olen täysin ymmälläni, koska päähenkilö on mystisesti vaihtunut toiseksi, enkä ymmärrä mistä on kyse. Elokuvan loputtua olen edelleen peloissani ja hämmentynyt, koska en käsitä näkemääni.

En edelleenkään ymmärrä, mistä Lost Highwayssa on kyse. Chris Radleyn toimittamassa erinomaisen mukaansatempaavassa Lynch on Lynch -haastattelukirjassa ohjaaja ei halua helpottaa hämmentyneen katsojan piinaa. David Lynch  ei halua selittää, koska selittäminen etäännyttää katsojan elokuvasta. Lynchin mukaan elokuva pitää katsoa ja kokea, eikä alistaa sanoille ja selityksille. Lynch vertaa elokuviaan uniin. Uni saattaa olla merkillinen, painajaismainen ja todenomainen, mutta kun unta yrittää selittää, ei löydy sellaista kuvaustapaa, jolla unikokemuksen voisi välittää toiselle. Painajainen ei ole yhtä pelottava, kun siitä kertoo, mutta kun sen näkee, pelottaa. Samalla tavalla elokuvasta katoaa jotakin, kun sen merkityksiä avaa. Lynchin mukaan jokaisen katsojan oma tulkinta on merkityksellinen, eikä tätä omaa tulkintaa pidä riistää tarjoamalla virallista selitystä elokuvalle.

Kun on nähnyt muutaman Lynchin elokuvan ei voi välttyä epäilemästä elokuvaohjaajan mielenterveyttä. Lynchin elokuvat ovat täynnä epämiellyttäviä asioita kuten sadismia, masokismia, hyväksikäyttöä, brutaaleja murhia, narsismia, vainoharhaa, äärimmäistä mustasukkaisuutta, raakaa seksiä ja perheväkivaltaa. Onnellisen lapsuuden viettänyt Lynch kertoo aina tiedostaneensa, että pahoja asioita sattuu, jos ei itselle, niin muille. Maailmassa on yhtä lailla pahuutta, hyvyyttä kuin surrealismiakin. Lynchin elokuvissa on myös absurdin humoristinen puolensa, eikä niistä puutu rakkautta, ystävyyttä eikä hellyyttäkään. Joskaan näitä myönteisen tunnekentän tuntemuksia ei välttämättä ilmaista Lynchin elokuvissa mitenkään perinteisin keinoin.

Lynch ei varsinaisesti kerro, mistä ammentaa visionsa, mutta omassa elämässään Lynch vaikuttaa ihmeen tasapainoiselta partiopojalta, joka meditoi kaksi kertaa päivässä sekä tarkkailee maailmaa lapsenomaisen kiinnostuneesti, avoimin silmin. Pahuus ja hyvyys ovat osa ihmismieltä, eikä tässä ole Lynchin mukaan mitään paheksuttavaa.

 ”I’m comfortable with my darker side. I’ve always liked both sides and believe that in order to appreciate one you have to know the other - the more darkness you can gather up, the more light you can see, too."

Alun perin maalaustaiteen puolelta elokuvamaailmaan hypännyt Lynch maalaa, valokuvaa, käsikirjoittaa sekä tuottaa ja ohjaa elokuvia edelleen. Viimeisin, ilman täydellistä käsikirjoitusta tehty Inland Empire on vuodelta 2006. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta pakkohan siihenkin on vielä joskus sukeltaa. Vaikka sitten silmät kiinni ja ilman laseja.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Lynch on Lynch

Toimittaja: Chris Radley

Kustantaja: Faber and Faber (1997), Revised edition Farrar Straus and Giroux (2005)

Lempeästi hullu arvio: *****