Minun kotini, minun rakkaani

Voi itku! Nyt se on luettu, kauan kaipaamani Toni Morrisonin uutuus. Kirja oli aivan liian lyhyt, luin sen vain muutamassa tunnissa, vaikka yritinkin viipyillä ja nautiskella.

Tämäkään kirja ei kerro sodasta. Eikä mainitse yhdenkään henkilön ihonväriä. Silti sen tärkeimpiä teemoja ovat sota ja rotusorto, yhdessä aikuistumisen ja kotiinpaluun kanssa.

"They rose up like men. We saw them. Like men they stood." Morrisonin kirja alkaa taas vahvasti. Päähenkilö Frank muistelee, kuinka hän ja hänen pikkusiskonsa kaivoivat tiensä piikkilankojen alitse kurkistamaan hevosia, ja kuinka vahvan jäljen niiden taistelu jätti hänen mieleensä: se lähes peitti muiston miehestä, jonka he näkivät haudattavan salaa tällä syrjäisellä tilalla.

Frank on palannut Korean sodasta, ilman kahta parasta ystäväänsä. Hän ei aio enää koskaan palata surkeaan etelän pikkukaupunkiin, jossa häntä ei odota kukaan eikä mikään. Hän yrittää selvitä ryypiskelyn ja kammottavien muistikuvien sekamelskassa, mutta muistot eivät jätä häntä rauhaan. Edes naisen huolenpito ei saa häntä rauhoittumaan, mutta kun hän saa viestin, jossa kerrotaan hänen pikkusiskonsa olevan kuolemanvaarassa, hän kokoaa itsensä ja aloittaa pitkän matkan läpi mantereen pelastamaan tätä.

Pikkusisko Cee on aina voinut luottaa Frankin huolenpitoon, liiaksikin. Äiti ja isä tekevät kahta työtä ja isoäiti on ilkeä, joten veli ja tämän ystävät ovat Ceen perhe. Kun Frank lähtee sotaan, Cee lähtee ensimmäisen häneen vilkaisevan kaksilahkeisen matkaan:

But feeling adrift in the space where her brother had been, she had no defense. That's the other side, she thought, of having a smart, tough brother close at hand to take care of and protect you - you are slow to develop your own brain muscle. Besides Prince loved himself so deeply, so completely, it was impossible to doubt his conviction. So if Prince said she was pretty, she believed him. If he said at fourteen she was a woman, she believed that too.

Tekstiä on luettava tarkkaan: kertoja ei ole kaikkitietävä eikä edes luotettava, joten sivulauseen puolikkaassa on kerrottu tapahtuma, joka myöhemmin paljastuu käänteentekeväksi. Kehyskertomuksessa Frank kertoo suoraan kirjan kirjoittajalle totuuksia asioista, joita tämä yrittää kirjata ylös. Välillä Frank oikaisee kirjoittajan väärinkäsityksiä, välillä taas omia sanojaan, joilla hän on peitellyt ikävää totuutta. Suurimmaksi osaksi kerrotaan Frankin tarinaa, välillä myös Ceen, ja oman sanansa pääsevät antamaan myös Frankin naisystävä ja isoäiti.

Morrisonin kieli on upeaa. Se on yhtä aikaa vähäeleistä ja rikasta, lakonista ja suloista. Muutamalla sanalla hän osaa luonnehtia kokonaisen aikakauden ja henkilöhistorian, ja toisaalta hän antaa tietämättömien henkilöiden kaikessa rauhassa kertoilla ja paljastaa sen, etteivät he lainkaan ymmärrä olevansa kansakunnan historian ytimessä.

Morrisonin kymmenes romaani on kooltaan pieni (vain 145 sivua!), mutta mittakaavaltaan ja vaikuttavuudeltaan valtava. Pureutuessaan yksittäisten ihmisten kohtaloihin hän kuvaa ihmisyyden ydinasiat: kuinka jokaisen on kohdattava omat haamunsa, kasvettava omaksi itsekseen ja löydettävä paikkansa maailmassa, huolimatta lähtökohdista ja matkalla kohtaamistaan vaikeuksista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Home
Kirjailija: Toni Morrison
Kustantaja: Knopf Doubleday (8.5.2012)

Asteriinan arvio: *****

Satua ja sotaa

Téa Obrehtin teos "The Tiger's Wife" ei kerro sodasta. Mutta se kertoo sodan runtelemasta maasta, sodan pelottamista ihmisistä ja sodan jättämistä jäljistä, kaikilla elämän alueilla. Kirja kertoo Nataliasta ja tämän isoisästä, ja näitä yhdistävistä salaisuuksista. Ja tiikeristä vaimoineen, karhumiehestä, laulavasta teurastajasta, lempeästä apteekkarista ja kuolemattomasta miehestä. Kuolemasta eri muodoissaan.

Kirja tapahtuu 2000-luvun Balkanilla, mutta sen tarinat ulottuvat läpi 1900-luvun sotien aina nykyhetkeen saakka, jolloin entinen Jugoslavia on jakautunut paitsi maantieteellisesti, myös henkisesti, syvin, korjaamattomin kuiluin.

Natalia on nuori lääkäri, joka menee naapurivaltioon rokottamaan orpolapsia. Matkalla hän kuulee rakkaan isoisänsä kuolleen, kummallisessa paikassa, läheisilleen tuntemattomasta syystä. Natalia muistelee isoisän elämää ja tarinoita, ja yrittää niiden avulla selvittää mitä tälle on tapahtunut. Kuolema ei ole yksiselitteinen fakta, ainakaan Balkanilla, jossa taikausko, tarinat ja uskomukset värittävät historiaa ja nykyelämää.

1941 natsit pommittivat Belgradin eläintarhaa ja eläimet pääsivät sieltä pakoon. Tiikeri kulkeutui syrjäiseen vuoristokylään, jonka asukkaita se kauhistutti läpi pitkän, eristäytyneen talven. Natalian isoisä oli kylän pikkupoika, joka oli innoissaan mahdollisuudesta kohdata tiikeri, kuin Kiplingin Shere Khan. Hän pääseekin kohtaamaan tämän, ja nuoren kuuron muslimitytön, joka on naitettu väkivaltaiselle teurastajalle. Yhdessä nämä kohtaavat seikkailun ja kauheuksia, jotka seuraavat isoisää läpi elämänsä.

Toinen merkittävä kohtaaminen isoisän elämässä on kuolematon mies. He lyövät vetoa tämän kuolemattomuudesta ja isoisä lupaa antaa palkkioksi taskussaan aina kantamansa Kiplingin kirjan. Hän ei kuitenkaan usko näkemäänsä todeksi, eikä luovu kirjastaan. Ei vielä toisella, eikä kolmannellakaan kohtaamisella. Kun Natalia saa haltuunsa tavarat, jotka isoisällä oli kuollessaan mukana, hän pystyy päättelemään onko tämä kohdannut kuoleman toivomallaan tavalla.

Kirja on vakuuttavasti kirjoitettu ja mielestäni tämä esikoiskirja on ansainnut maailmanlaajuisen suosion ja palkinnot. Natalia on minäkertoja, joka kertoo isoisänsä kertomia tarinoita ja itse selvittämäänsä historiaa. Sadut ovat erikoisia, mutta niin myyteiksi muuntuneiden muisteloiden kuuluu ollakin: epäluotettavia, mutta niissä piilee totuus, joka auttaa ymmärtämään nykyhetkeä. Itselleni tulee mieleen John Irvingin uskomattomat tarinat ja tietenkin "The Life of Pi", jossa myöskin on tiikeri: ei mikään vertauskuva tai epämääräinen pelko, vaan ihan aito, kauhistuttava, valtava, oranssiraitainen peto.

1999 Belgradia pommitti NATO. Tällä kertaa eläimet eivät päässeet pakoon, vaan tiikeri kalusi itsensä kuoliaaksi sodan valojen ja äänien sekoitettua sen pään. (CNN 29.5.1999)

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Tiger's Wife

Kirjailija: Téa Obreht

Kustantaja: Random House (2011)

Palkinnot: Orange Prize for Fiction, 2011.

Asteriinan arvio: ****

Sodan aitoutta

Löysin vanhan päiväkirjani. Sitä sydänten määrää ja 15-vuotiaan itsekeskeisyyttä. Ja noloutta: "Luin just Polttouhrit! Siis en mä tienny et ne nazit oli niin kauheit!!!" Voi opettajaparat ja raukat vanhempani, jotka olivat muutamaa vuotta aikaisemmin raahanneet veljeni ja minut mm. Auschwitziin ja Birkenauhun.

Nyt, reilut parikymmentä vuotta myöhemmin, joudun kuitenkin toteamaan lähes saman. Vain ilman sydämiä ja z-kirjaimia. Luin juuri Chang-Rae Leen "The Surrendered", eikä mikään historiankirja tai autenttinen kuvamateriaali ollut valmistanut minua tällaisiin sodan kauheuksiin.

Tämä vain vahvistaa sen, että vaikka todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää, keksitty tarina voi olla totuutta paljon aidompaa ja ravisuttavampaa. En ole koskaan pitänyt tositapahtumiin perustuvista kirjoista tai elokuvista, sillä niissä on mielestäni liian tiukat realismin rajat. Haluan että taide yllättää ja menee sinne, mihin todellisuus ei koskaan yllä: pois arkipäiväisestä, fysiikan lakien orjuudesta, tiukasta realismista. Jos elokuvassa ei käytetä elokuvallisia keinoja, se voisi yhtä hyvin olla tv-draamaa. Jos kirjallisuus kertoo vain yksipuolisen totuuden, se voisi olla lehtiartikkeli. Jos haluan sieluani kosketettavan, tartun fiktioon.

Chang-Rae Leen kirja tosin taisi naarmuttaa sieluani. En olisi koskaan ottanut lukulistalleni "sotakirjaa", mutta törmäsin kirjailijan nimeen jossakin, enkä tiennyt kirjasta etukäteen mitään. Romaanin ensimmäinen kappale oli niin koskettava, kaunis ja karmaiseva, että vaikka en olisi halunnut lukea enkä tietää sodasta enää yhtään, en olisi voinut nukkua tietämättä miten päähenkilölle käy alun kokemusten jälkeen. Ja kun kyseessä ei ole mikään feelgood-tyttöhömppä, niin arvaahan sen ettei siinä nyt mitenkään kovin ihanasti käy. Ei häämarssia ja ruusun terälehtiä lähes 500 tuskaisen sivun jälkeen.

Romaani alkaa Korean sodasta vuonna 1950, jolloin June on 11-vuotias ja menettää pikavauhtia koko perheensä sodan jalkoihin, kammottavalla tavalla. June sinnittelee hengissä ja päätyy orpokotiin. Seuraavaksi siirrymme vuoden 1986 New Yorkiin, jossa June sairastaa loppuvaiheen vatsasyöpää, pakkaa elämäänsä ja haluaa etsiä maailmalle lähteneen poikansa. Apuriksi hän hankkii vastentahtoisen Hectorin, amerikkalaisen sotilaan, joka työskenteli aikanaan Junen orpokodissa. Junea ja Hectoria yhdistävät muistot ihanasta Sylvie Tannerista, orpokodin johtajan vaimosta. Sylvie onkin kirjan kolmas päähenkilö, ja hänen kauttaan lukija pääsee kokemaan lisäksi Mantsurian miehityksen kauhut 1930-luvulla.

Romaanin kehyskertomus on matka Italiaan etsimään Junen poikaa, mutta orpokodin elämän ja sen lopun muistelu on aivan yhtä tärkeässä roolissa. Kaikki päähenkilöt ovat kokeneet kovia elämänsä eri vaiheissa, ja se on muokannut heistä sen, keitä he ovat. Kirjan nimi ("Antautuneet") kuvastaa mielestäni päähenkilöiden asennetta menneisyyttä kohtaan. He eivät ole luovuttaneet elämän edessä (edes June, joka on kuolemaisillaan), vaan ovat antautuneet sodalle ja sen kauhuille, ja siten kyenneet jatkamaan elämäänsä, kuka milläkin keinoin (työnteon, viinan tai morfiinin avustamana).

Kirjailijan teksti on viiltävän kaunista, viipyilevää ja rauhallista, myös silloin kun lukija haluaisi hypätä vauhdilla eteenpäin. Tekstin sisällön ja muodon ristiriita piti minut otteessaan loppuun saakka, ja aionkin lukea myös muita Chang-Rae Leen romaaneja (hän on kirjoittanut niitä neljä). Sota ei aiheena edelleenkään viehätä, enkä ihan heti halua suoda sille ajatustakaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Surrendered
Kirjailija: Chang-Rae Lee
Kustantaja: Riverhead Books (2010)

Asteriinan arvio: ****+

Lapsi sotakoneena

Kirjahullua on väsyttänyt viime aikoina. Liikaa töitä. Liikaa stressiä. Ei energiaa. Ei puhtia. Ei voimia kääntää sivuja. Ei silmiä voi väkisinkään auki pitää, vaikka kirja olisi kuinka kriittisessä kohdassa tahansa. 

Tässä vireystilassa, tai oikeammin sen puutteessa puskin läpi Orson Scott Cardin scifiklassikon Ender’s Game.  Kyse ei ollut paksusta kirjasta, eikä erityisen kimurantista teoksesta, mutta silti lukeminen kesti kirja-ahmatin mittapuussa lähes ikuisuuden.  Eihän kirja tietenkään millään etene, jos sen lukemiseen käyttää ne päivän väsyneimmät hetket juuri ennen nukkumaanmenoa. Eikä asiaa auta, jos joutuu kertaamaan edellisenä iltana lukemansa sivut, koska edellisen illan käänteet ovat jo pyyhkiytyneet mielestä pois. Jos niitä edes lukikaan.

Mutta asiaan. Cardin kirja kertoo pienestä Ender Wigginistä, ihmiskunnan toivosta. Ender omaa oletettavasti kaikki ne ominaisuudet, jotka voivat pelastaa ihmisrodun planeettaamme uhkaavilta valloitushaluisilta muukalaisilta. Wigginin perheen kolmas lapsi erotetaan kuusivuotiaana perheestään ja hänet temmataan taistelukouluun, jossa päivät täyttyvät taistelusimulaatioista. Pikkuruinen Ender on poikkeuksellinen strateginen lahjakkuus, joka nousee nopeasti taistelukoulun parhaaksi oppilaaksi ja koko ihmiskunnan potentiaaliseksi pelastajaksi. Mutta tällä kaikella on hintansa. Yksinäisyys, muiden oppilaiden kateus ja jatkuva paine jättävät jälkensä taktiseksi aseeksi luotuun pieneen poikaan. Opettajat ja sotilasjohto tekevät tietoisia, epäinhimillisiä valintoja, koska ilman Enderin täydelliseksi hioutuneita sotilaallisia taitoja ei ihmiskuntaa kohta enää ole. 

Ender on ajatuksineen ja epävarmuuksineen yksin. Ender pelkää itsestään löytyviä pimeitä puolia. Ender kaipaa hellyyttä, aikuisen läsnäoloa ja vastauksia. Enderin elämästä tulee peliä, jossa hän vuorotellen voittaa ja häviää, kapinoi ja hyväksyy tilanteensa. Tämän kaiken hän kantaa kuitenkin yksin. Ender yrittää ystävystyä muiden lasten kanssa ja onnistuukin siinä osittain, vaikka opettajat tekevät kaikkensa erottaakseen Enderin muista lapsista. Opettajille Ender ei ole lapsi, vaan loistavat ominaisuudet omaava täydellinen ase, jonka taipumuksia heikkouteen ja liialliseen pehmeyteen ei pidä millään tavoin tukea. Ystävyys, kumppanuus saati myötätunto eivät tue sotilasjohdon näkemyksen mukaan todellista sotilaallista johtajuutta. Näillä eväillä Enderistä leivotaan täydellinen, strateginen sotakone, jonka pienillä kapeilla hartioilla lepää koko ihmiskunnan tulevaisuus. 

Cardin kirja on pienen pojan äidille aika kovaa luettavaa. Opettajien ja sotilasjohdon empatian puute, manipulointi ja sadismi eivät saa itseltäni ymmärrystä. Vaikka ihmiskunta onkin kirjassa oletettavasti kuilun partaalla, on vaikea hyväksyä sotilaallista tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta ja lapsiin kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Voiko ihmisyydestä enää puhua, jos ihmiskunta on valmis uhraamaan lapsensa pelastaakseen itsensä?

Ender's Game on hyvä esimerkki ajatuksia herättävästä tieteiskirjallisuudesta, josta voi löytää yhtymäkohtia ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Suorituskeskeisyys, tunnekylmyys ja aikuisen läsnäolon puute ovat valitettavan paljon läsnä myös tämän päivän Suomessa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ender’s Game

Kirjailija: Orson Scott Card

Kustantaja: Tor Books (1985)

Suomenkielinen nimi: Ender

Suomentaja: Veikko Rekunen

Kustantaja: Ursa (1990)

Lempeästi hullu arvio: ***1/2

Kaaos ja sen säännöt

Yöpöytäni keveni yhdellä opuksella, kun luin Arturo Pérez-Reverten erinomaisen Taistelumaalarin loppuun. Kerrassaan vaikuttava teos kertoo Andrés Faulquesista, entisestä sotavalokuvaajasta, joka maalaa omaa tulkintaansa sodan kaaoksesta jättimaiseksi muraaliksi. Elämänsä rakkauden menettänyt valokuvaaja asuu ihmisistä etääntyneenä yksinäisessä tornissa ja maalaa päivä toisensa jälkeen sotaa seinälle. Eräänä päivänä Faulquesin elämään ilmestyy mies menneisyydestä, Ivo Markovic. Salaperäinen kroaatti on tullut vaatimaan Faulquesia tilille valokuvasta, jonka ottaminen on suistanut miehen elämän raiteiltaan ja tuhonnut kaiken sen millä on merkitystä.

Kirja käsittelee äärimmäisen hienosti sattumaa ja kaaosta. Mikä merkitys onkaan täysin sattumanvaraisella askeleella taaksepäin? Miten yksi ainoa valokuva voi suistaa toisen elämän kaaokseen? Onko meidän lopulta aina kannettava vastuu tekemistämme valinnoista? Entä löydämmekö aina edestämme sen minkä olemme kuvitelleet jättävämme taakse? Olisiko joku elossa, jos olisin valinnut toisin? Entä olisinko valinnut toisin, jos olisin tiennyt?

Taistelumaalarin toinen kantava teema käsittelee ihmisyyttä. Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun yhteiskunnan kulissit revitään väkivaltaisesti alas ja näyttämölle astuu kaoottinen, anarkistinen ja säännötön sota? Pérez-Reverten näkemys on lohduton. Sodan kaaoksessa ihmisestä nousee esiin peto. Ihmisyys näyttäytyy millinohuena pintakerroksena, jonka alla elää primitiivinen kauhutekoihin kykenevä eläin. Ehkä Pérez-Reverte tietää mistä puhuu työskenneltyään 21 vuotta sotakirjeenvaihtajana. Sodat lienevät kaikkialla samanlaisia. Ihmisyydelle ei näytä olevan luotien keskellä tilaa. Jos ei tapa, menettää pelin ja kuolee. En haluaisi uskoa tähän. Ihmisyydelle on pakko olla tilaa sodassakin. Emmehän me ole petoja. Emmehän?

Kolmas teema käsittelee vastuuta, objektiivisuutta ja etäännyttämistä. Sotavalokuvaaja on kuin äärimmäinen luontokuvaaja, joka ei puutu kuvattavan kohteen elämään, koska totuuteen ei saa vaikuttaa ja objektiivisuus tulee säilyttää. Savannilla impalaa kappaleiksi repivän leijonan sijaan sotavalokuvaaja valokuvaa askeleen päästä, kun ihminen repii kuvainnollisesti toisen ihmisen palasiksi. Suljinnnopeus, valoitus ja klik. Yksi otos juuri ennen kuin sodassa vastakkaisella puolella oleva ihminen lysähtää maahan teloittajansa edessä. Katse on tärkein. Ja sitten toinen otos juuri teloituksen jälkeen. Ja sitten kuvatoimistoon, josta kuvat leviävät ympäri maailmaa lehtiin ja muistuttavat meitä lukijoita siitä, että kaiken coca-colan, burberryn ja ruusunpunan lisäksi maailmassa on todellista ja syvää pahuutta. Ja sitten palkintoa hakemaan. Vuosi toisensa jälkeen. Sodasta toiseen. Mikään ei muutu. Ihminen ei muutu. Mutta voiko sotaa valokuvata ilman, että sota jossain vaiheessa saavuttaa etääntyneen valokuvaajan ja sulkee hänet kaaottiseen syleilyynsä? Voiko sodan jättää  taakseen? Ja kenties keskeisempänä kysymyksenä, mikä on valokuvaajan vastuu kuvattavistaan? Objektiivinen, itsensä etäännyttänyt valokuvaaja ei voi olla vaikuttamatta kuvattaviinsa.

Vuonna 2006 kirjoitettu kirja on Pérez-Reverten yhdestoista suomennettu teos. Olen lukenut näistä seitsemän. Pidän Pérez-Reverten tyylistä, joskin Rummunkalvo oli  jostain syystä junnaava ja hienoinen pettymys. Taistelumaalari palautti uskoni kirjailijaan. Yöpöydälle siirtyykin seuraavan kirjan jälkeen Pérez-Reverten Etelän Kuningatar. Odotan siltä paljon.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Arturo Pérez-Reverte
Nimi: El pintor de batallas (2006)
Suomenkielinen nimi: Taistelumaalari
Suomentaja: Satu Ekman
Kustantaja Suomessa: Like (2007)

Lempeästi hullu arvio: *****