Minun kotini, minun rakkaani

Voi itku! Nyt se on luettu, kauan kaipaamani Toni Morrisonin uutuus. Kirja oli aivan liian lyhyt, luin sen vain muutamassa tunnissa, vaikka yritinkin viipyillä ja nautiskella.

Tämäkään kirja ei kerro sodasta. Eikä mainitse yhdenkään henkilön ihonväriä. Silti sen tärkeimpiä teemoja ovat sota ja rotusorto, yhdessä aikuistumisen ja kotiinpaluun kanssa.

"They rose up like men. We saw them. Like men they stood." Morrisonin kirja alkaa taas vahvasti. Päähenkilö Frank muistelee, kuinka hän ja hänen pikkusiskonsa kaivoivat tiensä piikkilankojen alitse kurkistamaan hevosia, ja kuinka vahvan jäljen niiden taistelu jätti hänen mieleensä: se lähes peitti muiston miehestä, jonka he näkivät haudattavan salaa tällä syrjäisellä tilalla.

Frank on palannut Korean sodasta, ilman kahta parasta ystäväänsä. Hän ei aio enää koskaan palata surkeaan etelän pikkukaupunkiin, jossa häntä ei odota kukaan eikä mikään. Hän yrittää selvitä ryypiskelyn ja kammottavien muistikuvien sekamelskassa, mutta muistot eivät jätä häntä rauhaan. Edes naisen huolenpito ei saa häntä rauhoittumaan, mutta kun hän saa viestin, jossa kerrotaan hänen pikkusiskonsa olevan kuolemanvaarassa, hän kokoaa itsensä ja aloittaa pitkän matkan läpi mantereen pelastamaan tätä.

Pikkusisko Cee on aina voinut luottaa Frankin huolenpitoon, liiaksikin. Äiti ja isä tekevät kahta työtä ja isoäiti on ilkeä, joten veli ja tämän ystävät ovat Ceen perhe. Kun Frank lähtee sotaan, Cee lähtee ensimmäisen häneen vilkaisevan kaksilahkeisen matkaan:

But feeling adrift in the space where her brother had been, she had no defense. That's the other side, she thought, of having a smart, tough brother close at hand to take care of and protect you - you are slow to develop your own brain muscle. Besides Prince loved himself so deeply, so completely, it was impossible to doubt his conviction. So if Prince said she was pretty, she believed him. If he said at fourteen she was a woman, she believed that too.

Tekstiä on luettava tarkkaan: kertoja ei ole kaikkitietävä eikä edes luotettava, joten sivulauseen puolikkaassa on kerrottu tapahtuma, joka myöhemmin paljastuu käänteentekeväksi. Kehyskertomuksessa Frank kertoo suoraan kirjan kirjoittajalle totuuksia asioista, joita tämä yrittää kirjata ylös. Välillä Frank oikaisee kirjoittajan väärinkäsityksiä, välillä taas omia sanojaan, joilla hän on peitellyt ikävää totuutta. Suurimmaksi osaksi kerrotaan Frankin tarinaa, välillä myös Ceen, ja oman sanansa pääsevät antamaan myös Frankin naisystävä ja isoäiti.

Morrisonin kieli on upeaa. Se on yhtä aikaa vähäeleistä ja rikasta, lakonista ja suloista. Muutamalla sanalla hän osaa luonnehtia kokonaisen aikakauden ja henkilöhistorian, ja toisaalta hän antaa tietämättömien henkilöiden kaikessa rauhassa kertoilla ja paljastaa sen, etteivät he lainkaan ymmärrä olevansa kansakunnan historian ytimessä.

Morrisonin kymmenes romaani on kooltaan pieni (vain 145 sivua!), mutta mittakaavaltaan ja vaikuttavuudeltaan valtava. Pureutuessaan yksittäisten ihmisten kohtaloihin hän kuvaa ihmisyyden ydinasiat: kuinka jokaisen on kohdattava omat haamunsa, kasvettava omaksi itsekseen ja löydettävä paikkansa maailmassa, huolimatta lähtökohdista ja matkalla kohtaamistaan vaikeuksista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Home
Kirjailija: Toni Morrison
Kustantaja: Knopf Doubleday (8.5.2012)

Asteriinan arvio: *****

Junaturma

T. Greenwoodin romaani Two Rivers etenee kuin junaturma. Jo ensi sivuilta tiedämme miten päähenkilön käy: syksyllä 1968 hänen vaimonsa kuolee, hänen tyttärensä syntyy, ja hän on osallinen värillisen miehen kuolemaan. Ja vuonna 1980 hän elää edelleen näiden tapahtumien varjossa, mutta junaturma (kirjaimellisesti) ja sen mukanaan tuoma nuori tyttö muuttavat kaiken.

Sitten palaamme vuoteen 1958, jolloin päähenkilö Harper Montgomery haikailee naapurintytön, tulevan vaimonsa Betsyn, perään. Greenwood kuvailee pojan ihailun, rakastumisen, epätoivoisen himon, mustasukkaisuuden, suojelunhalun, ja koko nuoren rakkauden kirjon loistavasti. Tunteet vaihtelevat vuosien varrella, kun etenemme vääjäämättömästi kohti kohtalon vuotta 1968. En olisi halunnut päästä sinne, sillä kuvaus Two Riversin kaupungista ja nuoruuden haaveista on niin kaunista. Pitkät lapsuuden ja nuoruuden kesät, elämä pikkukaupungissa, aikuisuuden haaveet ja tulevaisuuden pelot ovat kuin tuleentunut viljapelto, joka niin voimakkaana ja hehkuvana heiluu ilta-auringossa. Emme haluaisi ajatella mitä tapahtuu kun syksy koittaa, ja jäljelle jää vain korret.

Joka toinen kappale kuvaa vuoden 1980 tapahtumia. Harper kokee epäonnistuneensa isänä, miehenä ja ihmisenä, ja toivoo anteeksiantoa. Junaturma tuo tullessaan mustan raskaana olevan tytön, 15-vuotiaan Maggien, Harperin ja tämän tyttären Shellyn elämään. Auttamalla Maggietä Harper toivoo tekevänsä hyvän teon, joka osoittaisi hänen olevan hyvä ihminen, ei sellainen, joka hetken mielijohteessa aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman.

Two Riversin kaupunki Vermontissa on saanut nimensä kahdesta eri joesta, jotka kulkevat villinä ja vapaana, kunnes kohtaavat toisensa ja muodostavat tyvenen poukaman. Samalla tavalla nämä kirjan kaksi eri vaihetta - Harperin kaksi eri elämänvaihetta - riepovat ja retuuttavat tätä, kunnes ne kohtaavat. Tapahtumat kuvataan Harperin näkökulmasta, ja kertojana hän on melko putkinäköinen: oman surunsa ja pelkojensa sokaisema. Lukija tietää enemmän ja antaa hänelle anteeksi, mutta antaako hän itselleen anteeksi?

Kirjan pääasiallisia tunnelmia ovat suru ja kaipaus. Taustalla on kansalaisoikeustaistelu ja Vietnamin sota, jotka eivät voi olla vaikuttamatta myöskään pohjoisen umpivalkoisen pikkukaupungin elämään ja asukkaisiin.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: T. Greenwood
Nimi: Two Rivers
Kustantaja: Kensington Books (2009)

Asteriinan arvio: ****

Tunnelmaa ja tuoksuja

Kun jälkikäteen muistelee jotakin kirjaa, päällimmäisenä mieleen voi tulla monenlaista - henkilöhahmo, juoni, yksittäinen innoittava kohtaus, pysähdyttävä loppu, kiinnostava ajankuva tai tiivis tunnelma. Kathryn Stockettin ”The Help” tuo mieleen kuumuuden ja keittiöt.

Kirjan päähenkilöissä ja juonessa ei ole mitään vikaa, päin vastoin. Päähenkilöitä on useita, ja he ovat kaikki kiinnostavia, rohkeita naisia, jotka puhuvat omalla äänellään omasta elämästään ja kokemuksistaan. Juoni on paikoin pysähdyttävän jännittävä, sillä kirjassa pengotaan syvältä aihetta, joka 1960-luvun Yhdysvaltojen syvässä etelässä olisi voinut saattaa kenet tahansa lynkkausjengin eteen; yksikin harha-askel tai väärä katse, ja päähenkilöiden henki on yhtä kallisarvoinen kuin kapisen karkulaispiskin.

Mutta nuo naiset (yhtä päähenkilöä lukuunottamatta) ovat mustia kotiapulaisia, jotka hääräävät päivät pitkät valkoisten rouvashenkilöiden keittiöissä, kokkaavat, pyykkäävät, puunaavat, ja ohimennessään kasvattavat näiden lapset. Keittiöissä on aina kuuma, vaikka ikkunat ovat auki ja talon rouvat viihtyvät vilpoisissa makuuhuoneissaan. Pannulla porisee ja höyryää, uunissa paistuu ja kohoaa, ja kattiloista tulvivat etelän tuoksut.

Nuori Skeeter Phelan haluaa toimittajaksi, ja löytää rohkean aiheen: mustien kotiapulaisten suhde valkoisiin emäntiinsä. Nämä mustat naiset ovat kiinteä osa perhettä, monelle lapselle ainoa välittävä aikuinen, joka ei kuitenkaan saa käyttää samaa wc:tä kuin valkoihoinen perhe. Ihminen, joka hoitaa, huoltaa ja huolehtii, mutta jota lapset kasvatetaan katsomaan alaspäin. Nämä naiset tietävät kaupungin rouvien kaikki salaisuudet, ja riskeeraavat oman ja perheensä elannon ja elämän uskaltautumalla kertomaan nimettöminä kokemuksistaan ja kohtelustaan.

Lukija tietää mitä historia myöhemmin kirjoittaa: mustat saivat käyttää samoja linja-autoja, äänioikeuden, ja lopulta jopa presidentin. Ja tupakka todellakin todettiin haitalliseksi. Mutta tuolloin oli Mississipissä turvallisempaa tupakoida ketjussa kuin avata suunsa mustaihoisten puolesta.

Kirjan tunnelma ja tuoksut jäävät mieleen pitkäksi aikaa. En olisi millään halunnut jättää sen henkilöitä, vaan olisin halunnut kuulla lisää, ja viettää vielä enemmän aikaa näissä keittiöissä, näiden naisten kanssa. On haikeaa tarttua uuteen kirjaan, joka vie nämä tunteet mennessään.

(Kirja on myös inspiroiva onnistumistarina: kyseessä on Stockettin esikoisteos, jota hän kirjoitti viiden vuoden ajan, ja tuli 45 kirjallisuusagentin tyrmäämäksi - sittemmin kirja on julkaistu 35 maassa kolmella eri kielellä, ja siitä on tekeillä myös elokuva.)




Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Kathryn Stockett
Nimi: The Help
Kustantaja: Penguin (2009)

Asteriinan arvio: ****-