Kirjahullua on väsyttänyt viime aikoina. Liikaa töitä. Liikaa stressiä. Ei energiaa. Ei puhtia. Ei voimia kääntää sivuja. Ei silmiä voi väkisinkään auki pitää, vaikka kirja olisi kuinka kriittisessä kohdassa tahansa.
Tässä vireystilassa, tai oikeammin sen puutteessa puskin läpi Orson Scott Cardin scifiklassikon Ender’s Game. Kyse ei ollut paksusta kirjasta, eikä erityisen kimurantista teoksesta, mutta silti lukeminen kesti kirja-ahmatin mittapuussa lähes ikuisuuden. Eihän kirja tietenkään millään etene, jos sen lukemiseen käyttää ne päivän väsyneimmät hetket juuri ennen nukkumaanmenoa. Eikä asiaa auta, jos joutuu kertaamaan edellisenä iltana lukemansa sivut, koska edellisen illan käänteet ovat jo pyyhkiytyneet mielestä pois. Jos niitä edes lukikaan.
Mutta asiaan. Cardin kirja kertoo pienestä Ender Wigginistä, ihmiskunnan toivosta. Ender omaa oletettavasti kaikki ne ominaisuudet, jotka voivat pelastaa ihmisrodun planeettaamme uhkaavilta valloitushaluisilta muukalaisilta. Wigginin perheen kolmas lapsi erotetaan kuusivuotiaana perheestään ja hänet temmataan taistelukouluun, jossa päivät täyttyvät taistelusimulaatioista. Pikkuruinen Ender on poikkeuksellinen strateginen lahjakkuus, joka nousee nopeasti taistelukoulun parhaaksi oppilaaksi ja koko ihmiskunnan potentiaaliseksi pelastajaksi. Mutta tällä kaikella on hintansa. Yksinäisyys, muiden oppilaiden kateus ja jatkuva paine jättävät jälkensä taktiseksi aseeksi luotuun pieneen poikaan. Opettajat ja sotilasjohto tekevät tietoisia, epäinhimillisiä valintoja, koska ilman Enderin täydelliseksi hioutuneita sotilaallisia taitoja ei ihmiskuntaa kohta enää ole.
Ender on ajatuksineen ja epävarmuuksineen yksin. Ender pelkää itsestään löytyviä pimeitä puolia. Ender kaipaa hellyyttä, aikuisen läsnäoloa ja vastauksia. Enderin elämästä tulee peliä, jossa hän vuorotellen voittaa ja häviää, kapinoi ja hyväksyy tilanteensa. Tämän kaiken hän kantaa kuitenkin yksin. Ender yrittää ystävystyä muiden lasten kanssa ja onnistuukin siinä osittain, vaikka opettajat tekevät kaikkensa erottaakseen Enderin muista lapsista. Opettajille Ender ei ole lapsi, vaan loistavat ominaisuudet omaava täydellinen ase, jonka taipumuksia heikkouteen ja liialliseen pehmeyteen ei pidä millään tavoin tukea. Ystävyys, kumppanuus saati myötätunto eivät tue sotilasjohdon näkemyksen mukaan todellista sotilaallista johtajuutta. Näillä eväillä Enderistä leivotaan täydellinen, strateginen sotakone, jonka pienillä kapeilla hartioilla lepää koko ihmiskunnan tulevaisuus.
Cardin kirja on pienen pojan äidille aika kovaa luettavaa. Opettajien ja sotilasjohdon empatian puute, manipulointi ja sadismi eivät saa itseltäni ymmärrystä. Vaikka ihmiskunta onkin kirjassa oletettavasti kuilun partaalla, on vaikea hyväksyä sotilaallista tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta ja lapsiin kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Voiko ihmisyydestä enää puhua, jos ihmiskunta on valmis uhraamaan lapsensa pelastaakseen itsensä?
Ender's Game on hyvä esimerkki ajatuksia herättävästä tieteiskirjallisuudesta, josta voi löytää yhtymäkohtia ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin. Suorituskeskeisyys, tunnekylmyys ja aikuisen läsnäolon puute ovat valitettavan paljon läsnä myös tämän päivän Suomessa.
Kirja pähkinänkuoressa
Nimi: Ender’s Game
Kirjailija: Orson Scott Card
Kustantaja: Tor Books (1985)
Suomenkielinen nimi: Ender
Suomentaja: Veikko Rekunen
Kustantaja: Ursa (1990)
Lempeästi hullu arvio: ***1/2
