Autiotalon henget

Kolhiintunut kahvipannu pöydällä, lattialla reikäinen räsymatto. Ikkunoissa roikkuvat repalaiset verhot. Keinutuolissa kulunut pehmuste ja seinällä vanha takki. Vettyneet pinkopahvit ja tuulen piiskaamat ikkunat. Romahtaneella leivinuunilla lepäävä kolmijalkapannu. Yön varjoissa voi kuulla kuiskeen ja nähdä varjoja. Ehkä vilauksen hännästä tai pienestä kuonosta. Tämä talo on ihmisasukkaidensa hylkäämä, mutta se ei ole autio. Siellä on edelleen elämää.

Toisinaan löytyy kirja jota voi ahmia silmillään. On mieleenpainuvia kuvia, silmiä hivelevä taitto ja ajatuksia herättävää tekstiä ja runoja. Valokuvaaja Kaj Fagerströmin, runoilija Risto Rasan ja valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon Viimeiset vieraat – elämää autiotaloissa on juuri sellainen kirja. Se tarjoaa sokeria silmille ja polttoainetta ajatuksille. Teos kertoo sanoin ja kuvin ihmisten hylkäämistä taloista, joihin on asettunut uusia asukkaita. Mäyräklaania tai metsähiiriä ei haittaa vaikka kunnassa ei ole enää palveluita tai töitä. Niille riittää, että talossa on katto ja seinät. Lattiakaan ei ole tarpeen. Eikä tarvita edes lämmitystä.

Teos herättää ajatuksia paitsi yksinäisyydestä, myös ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteesta. Me jätämme jälkeemme paljon tavaraa, rakennelmia ja epäharmoniaa. Rakennamme ja raivaamme, mutta mitään kovin pysyvää jälkeä meistä ei lopulta jää. Luonto valtaa hiljalleen takaisin sen tilan, jonka olemme siltä vieneet.

Elämä jatkuu, vaikka ihminen lähteekin. Luonto tulee toimeen ilman meitä, mutta tulemmeko me toimeen ilman luontoa?

Hylätty pihapiiri.

Puutyön äänet tikan pajasta

lohduttavat.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Viimeiset vieraat -elämää autiotaloissa

Teksti: Heikki Willamo

Runot: Risto Rasa

Valokuvat: Kaj Fagerström, Heikki Willamo

Kustantaja: Maahenki Oy (2011)

Lempeästi hullu arvio: *****

Pienelle pojalle

Lämpimät onnittelut pikku-Harukille ja koko Lempeästi Hullulle perheelle!! (Luin juuri Guardianin artikkelin Haruki Murakamista, ja kuulemma ainakin yksi lukija on ollut niin haltioitunut, että nimesi poikansa Harukiksi. Onneksi lapsilukumme on nyt täynnä, muuten voisi olla vaikea vakuuttaa mies nimen upeudesta. Malttamattomana odotan kuulevani tekikö "Norwegian Wood" näin suuren vaikutuksen Lempeästi Hulluun!)

"Iltalaulu Riikalle" on monesti kopioitu, mutta ainakin tämän äidin saa joka kerta kyyneliin.


Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: “Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

“Sill’ on ripsissä tähdet säkenet”.
Isäs naurahti ja keksi:
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
“Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.

-Kaarina Helakisa-