Takana loistava menneisyys

Miika Nousiaisen Maaninkavaara on tragikoominen ja absurdi kuvaus perheenisästä, joka ottaa suomalaisen kestävyysjuoksun alennustilan henkilökohtaisesti. Kestävyysjuoksun peruskallio on vankka, mutta nykyjuoksussa ei ole potkua. Onneksi Martti Huttusella on missio. Hän aikoo nostaa kestävyysjuoksun taas kunniansa päiviin ja tuottaa uuden Paavo Nurmen. Mutta ei se helppoa ole. Nykynuoret eivät nimittäin osaa juosta. Juoksu kun ei ole aina mukavaa, sen Martti tietää. Se vaatii työtä, hikeä ja tuskaa. Ja nykynuoret ovat löysiä ja selkärangattomia vätyksiä, jotka pelaavat sählyä, syövät sämpylöitä ja juovat limpparia. Eivät edes viitsi juosta koulumatkojaan, kun tulee hiki. Sen Martti on huomannut, kun kerran koulun talonmiehenä työskentelee. Kukaan ei ole valmis näkemään vaivaa. Omistautumaan juoksulle. Uhrautumaan Suomen kunnian vuoksi. Paitsi Martti ja Martti Huttusen perhe.

Mikä on muille harrastus, on Huttusille elämäntapa. Se on Huttusten perheen motto. Martti valmentaa poikaansa Jarkkoa seuraavaksi Lasse Vireniksi, mutta poika katoaa yllättäen kilpailumatkalla. Surun keskellä Martin usko suomalaiseen kestävyysjuoksuun on koetuksella ja matka masennustilaan on lyhyt. Martti masentuu, uppoaa suruunsa. Miten käy nyt suomalaisen kestävyysjuoksun? Martin tytär Heidi päättää pelastaa valmentajaisänsä nöyryytykseltä ja juoksee. Ja tosissaan juokseekin. Heidi juoksee ilman kenkiä pakkasessa, nukkuu magneettirummussa ja alistuu isänsä valmennettavana ennennäkemättömään rääkkiin. Kaverit saavat jäädä ja koulukin kärsii, koska isä on saatava taas ennalleen. Oikeasti Heidi haluaisi viettää normaalia yläasteikäisen elämää. Ja pyrkiä taidelukioon. Ja rakastua. Mutta sitä Martti-isä ei voi ymmärtää, koska kaikki paitsi juokseminen on hölynpölyä. Kysykää vaikka Kaarlo Maaningalta. Tai Virenin Lasselta. Ne sentään tietävät.

Nousiaisen Maaninkavaaraa lukiessaan ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Martti-parka kun on sen verran pihalla, että hirvittää. Kuten Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessakin, pääosassa on fanaattinen yksinäinen mies, jolla on missio. Ja ongelmiinhan siinä ajaudutaan. Teksti on lakonista ja osuvaa. Suorastaan hulvatonta. Martin juoksufantasiat ovat vertaansa vailla. Ja Heidin epätoivo ja turhautuminen isänsä masennustilan ja sen aiheuttamien lieveilmiöiden edessä mainiota luettavaa. On tässä kirjassa myös vakavampi taso. Lapsen menettäminen lienee traagisinta mitä elämässä voi tapahtua. Ja surustahan tässä kirjassa on loppujen lopuksi kyse. Eikä surua voi juosta pakoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Moskovan kisojen maskotti Miska oli Jarkon lempilelu. Pienenä Jarkko ei koskaan nukkunut ilman sitä.

Viimeksi eilen siitä puhuttiin. Sirkka sanoi, että se säästetään. Minä olisin heittänyt pois. Kipeitä muistoja riittää muutenkin. Miska tuo tuplakivun. Maskotissa on muistot Jarkosta ja kestävyysjuoksun kuolemasta. Niistä kisoista tuli viimeiset mitalit, Kaarlo Maaninka toi.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Miika Nousiainen

Teoksen nimi: Maaninkavaara

Kustantaja: Otava (2009)

Lempeästi hullu arvio: ****

LA edestä ja LA takaa

Kirjoitin urheilijaelämäkerroista tekstissä "Mummoilua", ja innostuin kaikesta huolimatta tarttumaan uuteen tällaiseen. Viime vuosina on aivan liian monta kertaa, aivan liian lähellä ja aivan liian tuhoisin seurauksin vieraillut läheisteni elämässä kutsumattomana vieraana syöpä. Silloin kun on vaikeaa ja etsitään toivoa paranemiseen, on yksi nimi ylitse muiden: Lance Armstrong. Tuo mahdottomasta sairaudesta (kivessyöpä, etäpesäkkeitä keuhkoissa ja aivoissa) selvinnyt pyöräilijä, josta sen jälkeen tuli lajissaan legenda! Tällaisella ihmisellä on varmasti paljon sanottavaa ja annettavaa muille!

Armstrong on kirjoittanut kaksi omaelämäkertaa (Sally Jenkinsin kanssa): "It's Not About the Bike: My Journey Back to Life" (2000) ja "Every Second Counts" (2003). Näiden lisäksi hänestä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mm. toimittaja Daniel Coylen "Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France" (2005) Armstrongin ja tämän vastustajien kisoista vuonna 2004, jolloin Armstrong yritti voittaa historiallisen kuudennen kerran Ranskan ympäriajot.

Tartuin ensimmäiseksi kirjoista viimeisimpään (ja objektiivisimpaan, ajattelin). Daniel Coyle kertoo ympäriajojen salat ja kaivaa kilpailijoiden kaapeista luurangot. Kirja on hauska, helppolukuinen ja koukuttava, kuin skandaalilehti, jota ei malta laskea käsistään. Kirjan parasta antia ovat osiot, joissa kerrotaan tästä eksoottisesta lajista ja sen kilpailijoista: kauden ensimmäisissä kisoissa kilpailijat nipistelevät toisiaan muka vahingossa, mutta tarkistavat näin toistensa rasvaprosentin; pyöräily on joukkueurheilua ja jokaisessa joukkueessa on yksi tähti, jolle pedataan voittoa ja muut ovat tämän "orjia", avustajia, joista kukin erikoistunut johonkin osa-alueeseen kuten jyrkkiin ylämäkiin, sprinttiin tai aika-ajoon; huippu-urheilijat eivät tee muuta kuin treenaavat, syövät ja nukkuvat, joten tällaisen kanssa eläminen on paljolti kuin taaperon hoitamista.

Coylen kirja oli niin hauska ja antoi kilpailijoista niin kiinnostavan kuvan, että halusin seuraavaksi tutustua vielä paremmin Armstrongiin, joka on Coylen mukaan käsittämätön luonnonlahjakkuus, valtavan vaativa (kaikkia kohtaan) ja melko häikäilemätönkin. Halusin myös tietää mitä Armstrong itse vastaa jatkuviin doping-syytöksiin.


Siispä vuorossa oli hänen ensimmäinen omaelämäkertansa, jossa hän kertoo nuoruudestaan, haaveistaan, treenaamisestaan ja syövästään, sekä siitä paranemisesta ja sen jälkeisistä huippuhetkistä. Hän kasvoi ilman isää pikkukaupungissa ja huomasi koulupoikana olevansa hyvä kestävyysurheilija. Hän juoksi ja ui kilpaa, ja osallistuttuaan kylmiltään ensimmäiseen triathloniinsa, voitti sen reilusti. Hän innostui lajista ja alkoi saada rahaa myös pyöräkisoissa. Ja siitä se lähti. Varsinaisen koulutuksensa Armstrong sai ajaessaan kilpaa Keski-Euroopassa, osaamatta kieltä, tuntematta tapoja, tunnistamatta ruokia. Nöyrtyminen voittajasta tukijoukkoihin antoi lisäpuhtia kisaamiseen ja teki Armstrongista entistäkin vahvemman. Kunnes hän törmäsi kaikkein kovimpaan vastustajaansa, syöpään.

Armstrong kuvaa hyvin tarkasti elämänsä vaikeita asioita, saamme tietää hänen käyttämänsä syöpälääkkeet ja niiden sivuvaikutukset, samoin kuin miltä tuntuu kun oma joukkue ei enää huoli häntä joukkoonsa, kun hän vaimonsa kanssa läpikäy lapsettomuushoitoja tai kun yleisö vihaa häntä (omien sanojensa mukaan väärien) doping-syytösten vuoksi. Välillä yksityiskohtaisuus on hieman puuduttavaa, mutta kiinnostavimmillaan Armstrong on kertoessaan Ranskan ympäriajoista, ja tästä hän kertoo vetävästi ja hauskasti.

Arvostan intohimoisia ja määrätietoisia ihmisiä, ja Armstrong kuuluu näiden huippuihin. Hän on myös pikkutarkka jääräpää, vaativa ja äreä, äärimmäisen keskittynyt ja itsekäs. Mutta ilman näitä ominaisuuksia ei tulla maailman parhaaksi missään lajissa, ja Armstrong on paitsi lahjakas, myös hurjan kova harjoittelija. Hän testasi neljän tunnin vuoristo-osuuden etukäteen sateessa, mutta ei kokenut vielä ymmärtävänsä etappia tarpeeksi hyvin, ja nousi sen heti perään uudelleen. Tinkimättömyydestään ja sisukkuudestaan huolimatta hän ei koe voittaneensa syöpää, koska sitä ei voiteta. Hän on selvinnyt siitä. Hän sanoo, että jos hänen pitäisi valita syövän ja Ranskan ympäriajojen voiton välillä, hän valitsisi syövän. Koska ilman sitä hän ei olisi oppinut suunnittelemaan elämäänsä, selviämään häviön kanssa, olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat - ja ilman näitä hän ei olisi voinut voittaa yhtäkään Ranskan ympäriajoa, saati useita peräjälkeen.

Armstrongin elämänasenne ja tavoitteellisuus on ihailtavaa. Kirjallisia ansioita tällä teoksella ei ole, mutta se tarjoaa viihdettä ja inspiraatiota. Ei kuitenkaan niin paljoa, että haluaisin lukea hänen toisen omaelämäkertansa, ainakaan heti.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France
Kirjailija: Daniel Coyle
Kustantaja: Harper Collins (2005)
Asteriinan arvio: **½

Nimi: It's Not About the Bike: My Journey Back to Life
Kirjailijat: Lance Armstrong & Sally Jenkins
Kustantaja: Putnam (2000)
Asteriinan arvio: *½

Mummoilua

Tänään ovat kaverini kertoneet istuttaneensa pelargonioita ja syöneensä pihlajanmarjakarkkeja. Siis niitä kukkia ja karkkeja, joita mummoilla aina on. Tämä toi mieleeni kirjallisen vastineen: elämäkerrat. Ainakaan minun mummoni ei juuri muuta lue, mitä nyt Laila Hirvisaarta ehkä.

En ole lukenut kovinkaan monta elämäkertaa, ja suhtaudun niihin melko skeptisesti. En pidä tositapahtumiin perustuvista elokuvistakaan, sillä mielestäni hyvä tarina on aina parempi kuin totuus. Liian orjallinen todenperäisyys on pelkkä rasite, ja etenkin omaelämäkerrassa on suuri vaara totuuden kaunisteluun.

Hyllystämme löytyy pikaisella kurkistuksella ainakin muutama elämäkerta: urheilijoita (Paula Radcliffe, Juha Väätäinen, Paul Gascoigne, Steven Gerrard), taiteilija (Vincent van Cogh) ja elokuvantekijöitä (Woody Allen, Humphrey Bogart, Katharine Hepburn, Lauren Bacall). Ja Einstein. Kaikkia en ole edes lukenut (mm. tuota Einsteinia, enkä ole myöskään perheemme jalkapallofani). Paula Radcliffe on kuitenkin sen verran kiinnostava ja kiistanalainen henkilö, että ahmin hänen omaelämäkertansa lähes yhdeltä istumalta.

Kaikki juoksun ystävät ja penkkiurheilijat tietävät tapauksen: suuret odotukset, tärkeä kisa, täysi floppi. Ateenan olympialaisista muistetaan Paula Radcliffen surkea olemus jalkakäytävän reunalla, Lontoon maratonilta kakkapysähdys kameroiden edessä, Edmontonin MM-kisoista kyltti "EPO cheats out". Radcliffe on kuitenkin maailman nopein naismaratoonari ja maastojuoksija pitkillä matkoilla, periaatteen nainen joka antaa aina kaikkensa, ja tuore äiti, joka voitti New Yorkin maratonin kun hänen esikoistyttärensä oli 10 kuukauden ikäinen.

Suomalaisittain elämäkerrassa huvittaa Radcliffen muistot Turun-visiitistä: hän ei saanut nukuttua kesäyön auringolta, ja teippasi hotellihuoneen ikkunoihin mustat jätesäkit.

Radcliffe vaikuttaa aidolta, rohkealta, särmikkäältä ja sydämelliseltä ihmiseltä. Huippu-urheilijaksi ei tulla ilman määrätietoisuutta, mutta harva pystyy nousemaan pilkatusta epäonnistujasta uuteen voittoputkeen. Hänen päättäväisyytensä ja kykynsä unohtaa tappiot ovat se, mikä erottaa katkerat ex-urheilijat todellisista sankareista.

“I am not going to let Athens affect the rest of my life.”

"There are people... who choose not to let others get too close, or to put themselves in certain situations, because they are afraid of getting hurt. I have never been like that. Being hurt once is no reason to lock your heart away. Hurt heals, and if you never take chances you might never find who or what you're looking for."

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Paula: My Story So Far.
Kirjailija: Paula Radcliffe with David Walsh
Kustantaja: Simon & Schuster UK ltd (2005)

Asteriinan arvio: ****